Kuka tahtoisi ikuisen elämän?

Juuri sitähän se on, varsinkin silloin kun ikuisuususkoon sisältyy myös usko (toive?) toisten ihmisten helvettiinjoutumiseen: "Minä olen niin hyvä ja täydellinen, että olen oikeutettu ikuisuuteen hurmoksessa ja autuudessa, mutta sinä - senkin syntinen - saat kärsiä ikuisuutesi liekeissä koska kehtasit olla kanssani eri mieltä henkimaailman asioista. Hyi sinua! Toivottavasti helvetissä on kauheaa."

Kuoleman hyväksyminen nyt vain kuuluu ihmiselämän valitettaviin välttämättömyyksiin. Ei asiaa kannata paeta uskomalla tieteellisiin ja biologisiin mahdottomuuksiin. Lisäksi vaikuttaa siltä, että yleinen ennakko-odotus tuosta niin suuresti himoitusta ikuisuudesta on passiivinen möllöttäminen jonkinlaisessa ihanan autuuden tarkemmin määrittelemättömässä virtuaalitodellisuudessa. Syntyy väkisinkin ajatus, että elämän vain halutaan jotenkin jatkuvan. Miten - se ei ole niin olennaista. Riittää, että mielikuvat ikuisuudesta ovat hyvää oloa herättäviä ja kuitenkin niin abstrakteja, ettei asiaa tarvitse pysähtyä rationaalisesti pohtimaan.

Ikuisen kidutuksen toivominen muille ihmisille niinkin kauheista rikoksista kuin toisinajattelusta lienee asia, jonka analysointi kuuluisi lähinnä psykiatrian piiriin.