Mummoni sairastaa alzheimerin tautia ja kuolee lähivuosina. Mummoni on minulle hyvin rakas ja enkä tietenkään halua että hän kuolee. Kummiskin mummoni tila on mennyt huonoksi, ei muista perusasioita (esim, vuotta,viikonpäivää tms), ei syö itse, ei puhu. Tiedän että ei ole minun vika että mummoni on huonossa voinnissa mutta tunnen syylisyyttä siihen. Miksi en mennyt mummolaan kyläilemään kun he pyysivät? Miksi en koskaan sanonut että rakastan mummoa? Miten saan syytökset pois mielestä? Ja miten kuolemaan voisi varautua? Olen siis 16-vuotias...
Voiko kuolemaan varautua?
Paha Mieli Paha Olo
6366
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
vieläkin sanoa mummolle, että rakastat häntä. Vaikka hänellä on sairaus joka on vienyt hänet tavallaan kauas, niin emme voi tietää etteikö hän silti ymmärrä ja kuule. Aivan kuin sanotaan, että tajuttomallekin pitää puhua ja tajuton voi silti "kuulla"...
Älä syyllistä itseäsi menneistä. Käy katsomassa mummoasi kun voit ja juttele hänelle. Vaikka hän ei siihen reagoi. Voi opetella luopumaan mummostasi juuri käymällä katsomassa. Ajattele, että hän on elänyt pitkä elämän ja jokaiselle tulee kuolema ennen pitkää eteen. Moni vanhus jopa toivoo, että pääsisi pois. Silloin kun on vanha sairas, eikä voi nauttia elämästä on helpotus päästä lepoon ja rauhaan. Sinä pärjäät kyllä ja saat voimia:)
Lähestyvään läheisen ihmisen kuolemaan voi valmistautua käsittelemällä rohkeasti niitä ajatuksia joita se kipeä asia itsessä herättää. Eli niin kuin sinä teet juuri nyt. Sen ajatustyön myötä on menettämisen tuskakin helpompi käsitellä ja hallita, sitten kun se kuolema on konkreettinen tosiasia.
Sun mummo tietää kyllä, että sä rakastat häntä. Hänen ikäisensä ihminen ymmärtää jo paljon enemmän kuin mitkään sanat voi kertoa. Terveenä ollessaan hän oli onnellinen isoäiti läheistensä keskellä ja ymmärsi myös sen, että nuori ihminen hakeutuu mieluummin ikäistensä seuraan kuin mummolaan.
Se kyläilyn välttely ei siis ollut mikään virhe, vaan ihan ymmärrettävää käytöstä nuorelta ihmiseltä.
Jos sua harmittaa moni muukin "tekemätön juttu" ja mietityttää ajatukset kuolemasta, niin juttele niistä vanhempiesi kanssa. Mummon sairaushan koskettaa teitä kaikkia joten varmasti teillä kaikilla on samansuuntaiset ajatukset ja tarve puhua niistä. Niiden käsitteleminen yhdessä auttaa teitä kaikkia.
Kannattaa keskittyä muistamaan ne hyvät kokemukset jotka sua ja mummoasi yhdistää. Sillä tavalla sun syyllisyydentunnekin vähenee. Jos jotain kadutkin, on myös paljon asioita joista voit olla iloinen ja ylpeä, ja niitä muistoja sun kannattaa vaalia. Sitten kun mummoa ei enää ole, hän elää teidän läheisten muistoissa ja siirtyy "perimätietona" uusille sukupolville. Sun omat muksut tutkii joku päivä sun valokuviasi ja haluaa kuulla juttuja isomummustaan, ja niin edelleen.
Niitä muistoja sä voit kerätä yhä edelleenkin käymällä katsomassa mummoasi. Taudin takia hän ei käyttäydy enää samoin kuin ennen, mutta näkee ja kuulee yhä mitä ympärillä tapahtuu ja häntä voi koskettaa jne.
Tiedän että mummoni ei parannu mutta... kuuleeko mummoni jos puhun hänelle? kun ei reagoi mitenkään. Jos jollain on mummo/äiti/isä/pappa yms sairastanut alzheimeriä tai muuta vastaavaa niin olisi mukava jutella vaikka täällä :) En vaan pysty mummolleni asiaa sanomaan, siis että rakastan häntä. Alan aina itkemään kun nään hänet (mummoni on siis vanhustenkodissa), ja menen 'paniikkiin'. Yritän rauhoitella itteäni mutta on vaikeaa kun näkee toisen kärsivän. Minulle on lapsuudessa tärkeämpää ollut toiset isovanhemmat ja tunnen siitäkin syylisyyttä. Kumpa kaikki olisi kuin ennen... Muistan mummoni sanoneen minulle "Oma isoäitini kuoli kun olin pieni tyttö, siksi haluan olla sinulle hyvä isovanhempi' noi sanat tulevat mieleen... En selviä siitä kun mummoni kuolee. Pari vuotta sitten olin menettää äitini, tänä vuonna isäni melkein ja viimme vuonna toinen mummoni sairastui tautiin, onneksi parani. Vaarini taas on saanut sydänkohtauksia monia. En kestä mummon pois menoa, vielä neuvoja nyt olevan tuskan ja tulossa olevan tuskan helpottamiseen?
kyllä tietää ja vaistoaa, että rakastat häntä. Käy vaan katsomassa ja pidä kädestä niin hän aistii rakkautesi.
Älä stressaa itseäsi mummon poismenolla. Meillä on jokaisella aikamme ja muistot jää. Elä aivan tavallista normaalia elämää ja sitä mummosikin tahtoo sinun elävän, eikä suinkaan mummosi halua sitä, että sinä ahdistut ja suret. Pää pystyyn vaan. Käypä keskustelemassa vaikka koulussa terveydenhoitajan tai kuraattorin kanssa tai mieti, onko sinulla jotain läheistä ihmistä jonka kanssa voisit jakaa tuntojasi.
Nuori ihminen tuollasesta. Onhan se mummo tietenkin hyvin tärkeä. Hänhän on isoäiti.
Kerronpa oman tarinani. Minun äitini sairastaa samaa tautia ja on tällä hetkellä siinä tilassa ettei muista omia lapsiaan, ei tiedä heidän nimeään, ja pitää vanhinta poikaansa miehenään. Oli äärettömän surullista 5 vuotta sitten kun tämä tauti hänessä todettiin. Tauti etenee kovaa vauhtia eteenpäin. Aiemmin asui kotona, teki käsitöitä ja oli omatoiminen, eli osasi vessa-asiat ja osasi ottaa lääkkeet ja osasi puhua ja lukea sanomalehteä. Nyt ei osaa mitään, ei siis mitään, muuta kun avata suun kun hoitaja antaa ruokaa. Mutta hän on minun ikioma äiti. Teen surutyötä paljon, itken ja kaipaan entisiä keskusteluja. Näen hänet kulkemassa kotipihalla ja niin tuhannessa muussa tilanteessa mitä hän tekikin. Muistan lukuisissa asioissa ja tilanteissa omat vaatteetkin, mitä minulla oli silloin päällä ja muistan tuoksut ja tilanteet. Muistan kotipihan ja juhannnuksen ja koivut ja vaikka mitä. Muistan musiikin ja laulut. Ja kaikki tulevat mieleeni niin elävinä että sydämeen koskee. Mutta tiedostan sen että äitini ei muista. Ja ei hänen tarvitsekaan muistaa. Ole onnellinen mummostasi ja niistä pienistä hetkistä, jotka teillä on olleet. Älä kannna syyllisyyttä. Hän on rakas, niin kuin äiti on minulle. Ei sinun tarvitse olla hänen vierellä, eikä pitää kädesta. Anna myös itsellesi aikaa surra. Sinä voit laittaa kynttilän palamaan eteesi, tai parvekkeelle tai pihalle tai vain olla keskellä koulukirjojen ja muistaa häntä. Se riittää. Itke kun siltä tuntuu ja voit ihan vapaasti nauraakin hänen muistivirheilleen, sekin helpottaa. Pääasia että osaat itkeä. Minäkin olen itkenyt jo viisi vuotta. Kaikki ystäväni sanovat, että miksi hän ei jo saa lähteä tästä elämästä. Miksi hän jatkaa elämää? Miksi? Ei ole vastausta muulle kuin sille, että ole onnellinen, kun pystyt tuntemaan surun. Silloin pystyt tuntemaan ilonkin j atiedät että elät. Mukana ollaan!