se kummallinen evankelista? Sitten ihan asiaan.
Jos olette (ateistit siis) joutuneet käymään ties mistä syystä kirkossa, niin miltä tuntuu kuunnella saarnaa, virsiä ja sitä kaikkea? Olen muutaman kerran joutunut siellä olemaan ja en voi kuin ihmetellä, että porukka pomppii ylös alas ja osaa ilmeisesti koko kaavan ja tietää mitä pitää tehdä. Minusta se on jotenkin koomista ja myös surullista. Äänen lausuttuna uskontunnustus! Kaikki seistä pönöttää ja lausuu ääneen jotain missä ei ole järjen hiventä.
Jos olette (ateistit siis) joutuneet käymään ties mistä syystä kirkossa, niin miltä tuntuu kuunnella saarnaa, virsiä ja sitä kaikkea? Olen muutaman kerran joutunut siellä olemaan ja en voi kuin ihmetellä, että porukka pomppii ylös alas ja osaa ilmeisesti koko kaavan ja tietää mitä pitää tehdä. Minusta se on jotenkin koomista ja myös surullista. Äänen lausuttuna uskontunnustus! Kaikki seistä pönöttää ja lausuu ääneen jotain missä ei ole järjen hiventä.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Omituinen ja epätodellinen tunnelma. Hauskasti kerroit tuon seistä pönöttää.
Hartaan näköisenä pönötetään ja ääneen yhdessä kuorona lausutaan
Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan,
meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan,
oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan
eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.
Eikö ketään muuta karmi tuo loru? Katsoin kirkossa ympärilleni, eikä kellään muulla tuntunut olevan mitään vaikeuksia olla mukana tuossa touhussa.
No onhan se jeebusssatu todella moraaliton, onneksi vain satua, mutta veikkaanpa että suurimmalle osalle kirkkokansaa sen hokeminen ei ole mikään uskonnollinen kysymys. Se sanotaan tavan vuoksi, ei siksi että siihen todella uskottaisiin.
Että me kaikki osaamme sen ulkoa...
:)
koska se mikä lapsena päähän taotaan, niin se siellä pysyy. Enimmäkseen ainakin.
kyllähän tuokin muistilokeroista näköjään löytyy, kun oikein yrittää. Mutta ei kyllä ihan noilla sanoilla.
Juu, häissä ja ristiäisissä on tullut käytyä kyllä viime vuosina, kun on kerran kutsuttu. Eipä sinne omin nokkineen tulisikaan mentyä. Kyllähän siinä on pikkuisen epätodellinen olo aina, kun katselee niitä sukulaisia touhuamassa, laulamassa virsiä ja rukoilemassa, että uskookohan ne nyt ihan tosissaan kaiken tuon, vai onko tämä pelkkää teatteria. On sitä tehnyt mieli kysyäkin että tuliko se nyt varmasti käveltyä oikea määrä kierroksia alttarin ympäri, että Jumala on avioliittoon nyt tyytyväinen, mutta paskat, eipä se minulle kuulu joten mitäpä sitä kyselemään.
että pitäisi keltään kysellä, vaan siitä, että ihmiset suostuvat tuollaiseen näytelmään. Minä en millään tajua. Joku on tietysti sitä mieltä, että se on kaunis traditio ja kuuluu asiaan, mutta minun mielestäni se on pähkähullua.
Itse olen välttänyt kirkkoon menemistä kaikin mahdollisin keinoin, en sen takia että uskoisin leimahtavani liekkeihin kävellessäni kirkkoon, vaan lähinnä siitä syystä että en ole ollenkaan varma kestääkö minun pokkani.
Juuri se tilanne jossa ihmisiä kokoontuu kuuntelemaan, vielä nykyaikana, täysin vakavissaan mitä mieltä barbaariset beduiinit ja kerjäämällä elantonsa ansaitseva shamaani ajattelivat 2000 vuotta sitten, esittäen että tämä "viisaus" on jotakin joka voi olla ainoastaan jumalallista alkuperää, on mielettömyydessään niin ironinen että en tiedä kykenenkö nauramaan ainoastaan pääni sisällä.
Toki on mahdollista että paikalla olevat ihmiset eivät ota näitä tarinoita vakavasti.
Vaihtoehtoisesti olen päätynyt tilanteeseen jossa olen ympäröinyt itseni henkilöillä jotka eivät osaa muodostaa ajatuksiaan itse, päätyen etsimään jotakin innoituksen lähdettä jonka he voivat ymmärtää.
Ja mikäli tämä innoitus löytyy pronssikaudelta en tiedä siinä vaiheessa tulisiko minun itkeä epätoivosta vai nauraa järkytyksestä.
Koska mikään näistä vaihtoehdoista ei todennäköisesti ole sellainen jota arvostettaisiin mitenkään erityisemmin ja koska en ole totaalisesti mulkku ihminen, jotakin joka saattaa edellisestä olla vaikea päätellä, en erityisemmin halua asettaa itseäni tilanteeseen jossa jokin edellisistä olisi mahdollinen.
Minulta kun löytyy sen verran kunnioitusta näitä ihmisiä kohtaan, vaikka en pidäkään heidän uskomuksiaan kovin terveinä, että en ehdoin tahdon halua häiritä näiden toimitusten kulkua hillittömällä naurulla taikka mielettömällä vaikerruksella.
Sattumalta minut on muuten kutsuttu kastajaisiin.
Ehtoolliset ne vasta outoja ovat. Tuskin ihmiset edes tajuavat tai ajattelevat mitä ovat tekemässä. Itse en tiedä itkeäkkö vai nauraakko aina tuon rituaalin nähdessäni. Epäuskoisesti tollotan kun ihmiset juovat jeesuszombien verta ja syövät sen lihaa... Lähentelee jo saatananpalvojien rituaaleja.
Aika naurettavaa touhua. Minä siellä penkissä istuin ja ihmettelin, kun porukka lähti alttarille napostelemaan. Kai ne menisivät vaikka teuraaksi, jos pastori käskisi.
Minä en yksinkertaisesti kykene uskomaan että kukaan voisi vakuuttaa itsensä siitä että papin temppujen seurauksesta viini ja leipä todella muuttuvat vereksi ja lihaksi.
Lapsena, siis koululaisena, oli pakko mennä kirkkoon, kun siihen pakotettiin, vaikka en kuulunut edes kirkkoon. Kirkkossa oli aina pelottavaa ja painostavaa olla, kun ihmiset muuttuvat ihan omituisiksi. Kaikki olivat kauhean jännittyneitä, vakavia, puhuivat mumisten hiljaa tai muuttuivat kokonaan mykiksi.
Lapsi vielä vähemmän ymmärtää papin joikumisesta mitään, kuin aikuinen, joten oli se vaan ihan käsittämätöntä, miksi sinne piti mennä, kun eihän siihen ollut mitään järkevää syytä tai selitystä.
Häissä tulee tuijotettua vain morsiamen kaunista olemusta ja korvat sulkeutuvat uskontopaskalta häätoimituksen ajaksi. Yhdessä konfirmaatiossa olen ollut ja sen jälkeen muista laistanut, koska ei helkkari sitä pelleilyä kestä nauramatta. Hautajaiset menevät vain ihan omissa ajatuksissa..
Luulen, että suurin osa kirkkokansasta ei ajattele mitään. Tekevät vain perässä.
Yleensä on kai niin, että pappi antaa jonkinlaisia merkkejä etupenkeillä istuville (esim. lähiomaiset hautajaisissa, hääparin vanhemmille), jotka toimivat saamiensa ohjeiden mukaan ja muut sitten seuraavat.
Viimeksi olin kirkossa pari vuotta sitten ystävän hautajaisissa. Siinähän se taas meni seiniä tuijotellessa ja omia ajatuksia ajatellessa. Välillä tulee kutsuja rippijuhliin, mutta silloin en mene kirkkoon vaan vasta kotiin. Häissäkin olen jättänyt kirkko-osuuden väliin. Taitaa olla niin, että tuota pari vuotta sitten tapahtunutta hautajaisseremoniaa edellinen kerta oli noin kymmenen vuotta sitten myös hautajaisissa.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin minut on vihitty, puoliso olisi halunnut kirkon siunauksen "vanhojen sukulaisten" takia. Totesin, että ehkä on kuitenkin parempi, että ei. Todennäköisesti pokkani ei pitäisi ja se ei olisi kenellekään kivaa. Puolisokin tuli siihen tulokseen, että kaikkien kannalta on parempi, että ei siihen näytelmään lähdetä.
Viimeksi olin reilu vuosi sitten ristiäisissä, en tosin kirkossa vaan seurakuntakeskuksessa tms. Tuli katseltua ympärilleen ja mietittyä kuinkahan moni täälläkin ajattelee asioista niinkuin minä. Pelkään että jotkut onnistuvat pitämään tuollaisia tilaisuuksia jotenkin oikeasti juhlavina tai "henkevinä". Ja monet vaan pakollisena näytelmänä johon suhtaudutaan aika neutraalisti.
Kyllä minäkin nuorena ihmisenä vielä yritin olla vakavana ja olla rukoilevinani niin kuin muutkin. Nykyään en enää viitsi. En halua halua provosoida tai pilata muitten juhlaa, mutta en myöskään risti käsiä tai pompi seisomaan tai ole olevinani vakava jos tilanne huvittaa. Kätevintä on istua jossain takana jos mahdollista, niin ei herätä huomiotakaan. Ja mieluiten tietysti välttää palvontamenot kokonaan jos pystyy sen liikoja loukkaamatta tekemään.
Kerroinkin joskus täällä, kuinka tuolla edellisellä kerralla oli pappina rento ja ihan mukavan oloinen mies, joka puhui aluksi oikein hyvin. Syvennyin ihan huomaamattanikin kuuntelemaan ja pidin asioita fiksuina - kunnes päästiin siihen puheen käännekohtaan, jossa aina sanotaan jotain tyyliin "...ja samoin on laita myös Jumalan perheessä. Sillä niin on Jumala blaa blaa blaa...". Ja siinä lähti matto alta kaikelta sanotulta.
"Kätevintä on istua jossain takana jos mahdollista, niin ei herätä huomiotakaan. Ja mieluiten tietysti välttää palvontamenot kokonaan jos pystyy sen liikoja loukkaamatta tekemään."
- Olettavatko sellaiset ihmiset, jotka näihin rituaaleihin haluavat osallistua, että muidenkin pitäisi? Ja loukkaantuvatko he jos ei osallistu? Kai sen pitäisi olla jokaisen oma asia.
Kysyn että miksi mennä kirkkoon jos ei usko Raamatun sanomaan? Onko joku pakottanut?
Jos on kutsuttu esimerkiksi häihin, niin ei saisi mennä, jos ei usko raamatun sanomaan. Niin vai?
Luetaanko siellä kirkkohäissä uskontunnustus?
Enkä minä mistään uskontunnustuksesta puhunut. Konfirmaatiotilaisuudessa olen ollut ja kyllä siellä ainakin lausuttiin uskontunnustus.
Sinä juuri ihmettelit, että miksi pitää mennä kirkkoon, jos ei usko raamatun sanomaan. Eikö saa mennä, jos vaikka on sukulaisen hautajaiset?
Kirkkoon saa mennä. En vastusta.
Oliko se kummallinen evankelista sellainen joka puhui ihan raamatullisia asioita?
ajatellaan niin, että kaikki osallistuvat. Viime kesänä olen viimeksi perustellut ystävälle, miksi en tule puolisoni kummilapsen rippijuhliin kirkkoon. Useamman kerran keskustelimme, kunnes asia oli selvä. Puolisokaan ei sitten sinne kirkkoon mennyt vaan menimme vasta kirkkoseremonioiden jälkeen kotiin.
Olen tehnyt niin, että kirkkoon menemisen arvioin vähän sen mukaan, miten läheisistä ihmisistä on kyse. Hautajaiset ovat siitä vaikeimmat, että pelkästään muistotilaisuuteen meneminen koetaan "huonoksi" ja loukaavaksi. Muissa tilaisuuksissa en ole kokenut, että kukaan olisi loukkaantunut (siis sellainen, jonka mielipide on tärkeä...ähhh, vaikea selittää mutta ihan kaikkien serkun kaverin vaimon mielipiteet eivät minua häiritse) vaikka olen jättänyt kirkko-osuuden väliin. Toki etukäteen keskustelen asianomaisten kanssa.
Yleensä se on niin päin, että uskonnottoman pitää perustella. Tuossa yksi just sanoi, että miksi pitää mennä kirkkoon, jos ei usko raamatun sanaa ja sitten kuitenkin loukkaannutaan, jos ei mene ja sekin on väärin, jos ei pompi ja rukoile siellä muiden tahtiin. On se vaikeaa.
Kun edelleen joutuu perustelemaan omaa näkemystään. Ja eniten minua harmittaa, kun perustelen sellaiselle, joka ei itsekään usko raamatun sanaan, mutta joka kokee kirkon jotenkin pakolliseksi kuvioksi.
Tuolla Kirkko kuulolla-palstalla kirjoitin hautajaisista ja edelleen mietin sitä, että miksi minulla pitää olla hautaustestamentti, mutta kukaan ei vaadi sitä puolisoltani, joka kuuluu kirkkoon.
Me olemme kyllä tehneet puolisoni kanssa erilliset paperit, miten haluamme jutun hoidettavan. Se taas johtuu siitä, että ei sitten sukulaisilla mitään nipottamista, kun niissä on todistajien nimet alla. Tilanne meillä on se, ettei kumpikaan halua hautajaisia, eikä kumpikaan halua sukulaisia minnekään arkulle teeskentelemään. Nyt kun vaan löytäisi ne paprut jostain. Hyvä kun muistutit.
mutta olen katsonut parhaaksi tehdä sen. Minäkään en halua mitään hautajaisia. Hyvin yksinkertaisen, luontoa säästävän ja taloudellisesti edullisen ratkaisun olen kehittänyt. Puoliso ei ole kovin innokas keskustelemaan asiasta...
Ei, puhutaan vaan saatanasta. Kristityt ovat saatananpalvojia?
Juhlan päätteeksi syödään teurastettu eläin ja nussitaan morsianta, yöllä
"Olettavatko sellaiset ihmiset, jotka näihin rituaaleihin haluavat osallistua, että muidenkin pitäisi? Ja loukkaantuvatko he jos ei osallistu."
Itse asiassa luulen, että harva varsinaisesti loukkaantuu. Varsinkaan läheiset ihmiset, ja nuoremmat (siis me vasta vähän päälle nelikymppiset nuoret...). Lähinnä juuri nuo sziaemberinkin mainitsemat hautajaiset ovat sellaisia, joissa saattaa olla paljon vanhempia ihmisiä jotka kokevat sen kirkko-osuuden tärkeäksi ja poisjäämisen siitä vähän töykeäksi. En tiedä. Onneksi on ollut aika vähän niitä tilanteita.
Tuollaisessa seurakuntakeskuksessa pidettävässä tilaisuudessa varsinkin on vähän vaikea välttää palvontaosioita muuten kuin poistumalla siksi aikaa eteiseen seisoskelemaan... :)
Ja toisaalta: kun en myöskään pidä palvontamenoja mitenkään vaarallisena - lähinnä höperöinä - niin ne eivät myöskään ole minulle niin iso asia että viitsisin niiden takia alkaa tekemään kauheasti erikoisjärjestelyjä. Onhan sitä välillä juhlissa hölmöä maallistakin ohjelmaa eikä se ole syy olla poissa. Suurin huoleni on se, että en halua pilata juhlaa niiltä ihmisiltä joita pidän tärkeinä, ja heitä ajatellen olisi hyvä löytää jokin sopiva kompromissi.
Olisi aika hienoa jos voisi kaikkien kanssa jo hyvissä ajoin puhua siitä, onko uskonnolliselle osiolle ylipäänsä mitään tarvetta kenenkään mielestä. Siinähän saattaisi jopa käydä niin, että huomataan ettei kukaan halua niitä, kukaan ei vain ole aiemmin ottanut asiaa puheeksi... :)
Tähän sopii eräs video.
http://www.youtube.com/watch?v=M2fKADIhW6w
Noo, puoliso kai luulee manaavansa kuolemaa, jos siitä puhutaan ;D
oli miettiä sitä, että miksi uskonnottoman pitää perustella mitään. Kun juttu tuntuu menevän niin, että ihan oikeasti ihmetellään, jos ei kuulu kirkkoon ja se sitten pitää perustella ja sitten ihmetellään että MIKSI et usko jumalaan jne.
Minun esimerkiksi piti perustella siskolleni ennen äitini hautajaisia, miksi minulla ei ole lempivirttä, jonka haluaisin siellä laulettavan! Kun sanoin ettei sellaista ole koska en jumalaan usko, enkä kirkkoonkaan kuulu, niin hän oli että öööö, eksää kirkkoon kuulu? Sori vaan, mutta kiehuttaa hiukan tuollaiset oletukset, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat kirkkoon ja kaikilla kunnon ihmisillä on lempivirsi. prkl.
Laitetaas nyt sitten virsi.
http://www.youtube.com/watch?v=felXfSrt7vw
Juu, on se hämmentävää millainen itsestäänselvyys kirkkoon kuuluminen yleisesti ottaen on. Vaikkei sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla.
Tuossakin virressä on taas niin mukava kristillisen kannustava sanoma: Minä olen vaan tällainen kurja, eikä elämässä ole mitään kivaa, ja ainoa mitä voin toivoa on että jospa kuoleman jälkeen olisi vähän kivempaa. :)
eikö vaan. Blues on surumielistä. Ei aina kuitenkaan, välillä ihan huikeaa hauskanpitoa.
Nii, tuli mieleeni nämä mollit ja duurit. Kuka sen on päättänyt, että molli on surullista? Joo tiedän, typerä kysymys, mutta onko kaikkialla maailmassa kaikilla ihmisillä sama käsitys mollista ja jos on, niin mistä se sitten johtuu? Kerropa sinä.
No juu, tuo duuri ja molli -asia onkin mielenkiintoinen. Minäpä en osaa siihen sanoa mitään, mutta taidanpa vähän guuglailla kohta. Nyt tuli juuri pizza uunista, joten menen ensin syömään...
Mutta sen verran bluesista, että sehän on siitä erikoinen tyyli, että tuollaisessa perinteisessä blues-sävellyksessä soinnut ovat yleensä duurissa, mutta melodia ja esim. kitarasoolot kulkevat pentatonisen sävelasteikon mukaan, joka taas on lähempänä mollia kuin duuria. Siitä syntyy osaltaan bluesin (ja monen rock-biisinkin) omalaatuinen tunnelma.
Tässä pizzaa sulatellessa mietiskelen, että tuntuu vähän epäuskottavalta, että iloinen ja surullinen, ja vaikkapa pelottava musiikki olisivat jotenkin kulttuurisesti opittuja asioita. Olisiko tosiaan mahdollista että kaikki (?) oppisivat tunnistamaan ne niin hyvin? Mutta toisaalta esimerkiksi duuri ja molli ovat vain länsimaisen musiikin käsitteitä. Monissa muissa kulttuureissa niitä ei tunneta, joten eivät ne ihan universaaleja käsitteitä ole.
Tuolla on tutkimus, jossa länsimaista musiikkia aiemmin kuulemattomat ihmiset olisivat tunnistaneet niistä tunteita lähes samalla tavalla kuin länsimaalaiset:
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/19303300
Tuolla taas:
http://www.scientificamerican.com/blog/post.cfm?id=music-and-speech-share-a-code-for-c-2010-06-17
oltiin tunnistavinaan amerikanenglantilaisten puheesta samoja intervalleja kuin musiikissa kun ilmaistiin surua tai iloa. Mutta siitäkään ei voi sanoa onko se kuitenkin opittua.
Siispä minä päätän itse mikä on totuus: täten julistan, että Schlechter-totuus on, että molli-intervalli resonoi aivojen synapseissa surureseptorit värisemään, ja duuri-ääni puolestaan menee suoraan ihon läpi jalkojen hermoratoihin ja panee puntin vipattamaan. (Päätöksestä ei voi valittaa.)
Lontooksi laitoit:( Mä en jaksa.
"Siispä minä päätän itse mikä on totuus: täten julistan, että Schlechter-totuus on, että molli-intervalli resonoi aivojen synapseissa surureseptorit värisemään, ja duuri-ääni puolestaan menee suoraan ihon läpi jalkojen hermoratoihin ja panee puntin vipattamaan. (Päätöksestä ei voi valittaa.) "
- Okay, kuten kaverini tapasi sanoa, kunnes kuoli.
"Tässä pizzaa sulatellessa mietiskelen, että tuntuu vähän epäuskottavalta, että iloinen ja surullinen, ja vaikkapa pelottava musiikki olisivat jotenkin kulttuurisesti opittuja asioita. Olisiko tosiaan mahdollista että kaikki (?) oppisivat tunnistamaan ne niin hyvin?"
- Tuota juuri mietin. Ihan yhtä hyvin voisi sanoa, että suru on opittua. Nyt on pikkasen aivot solmussa, mutta onko meidän tuntemamme surullinen mollimusiikki tunnistettavissa surulliseksi (kaihoisaksi) musiikiksi muuallakin? Onko se ihmisen aivoissa, vai onko se opittua?
Musiikkia on monenlaista ja kerran vuosia sitten katsoin dokkaria eräästä muusikosta, muistaakseni sellisti, joka vieraili jossain alkuasukaskylässä jossain päin Afrikkaa ja siellä ne sitten soittelivat yhdessä. Tämä amerikkalais-kiinalainen heppu oli aivan haltioissaan niistä soittimista ja joistain sellaisista musiikkikuvioista, joista ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan.
Mutta tuossa dokkarissa ei ollut kyse sinun lukkoon lyömistäsi molleista tai duureista, vaan aivan jostain uusista sävelkuvioista.
Luulee manaavansa kuolemaasi, jos keskustelee hautajaisjärjestelyistä? Ei hän sitten varmaan testamenttiakaan uskalla tehdä. No, kukin tavallaan.
Mielestäni on parempi tehdä selväksi kaikki eläessään, koska sen jälkeen se on myöhäistä. Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole kuuluneet kirkkoon, olleet ateisteja ja silti on haudattu kristillisin menoin kirkon hautausmaalle, vaikka ovat sanoneet toivoneensa tuhkausta ja tuhkat merelle. Omaiset ovat sitten kuitenkin päättäneet toisin.
Nohöh, eivät tainneet nuo tutkijat muistaa, ettei lontoo suju sulta niin hyvin.
Tuohon mollikysymykseen ei kyllä nyt näytä löytyvän mitään selvää vastausta. Pakostihan jonkun on täytynyt sitä tutkia... no, katsotaan jos tulee vastaan.
Omassa suvussani, jossa on paljon kirkosta eronneita ja minun sukupolvessani niitä, joita ei ole ikinä kirkkoon liitettykään, on sattunut näitä kristillisiä hautauksia ateisteille sukulaisten pyynnöstä. Päätin kymmenisen vuotta sitten varmistaa, että omalle kohdalleni ei tällaista satu ja tein hautaustestamentin. Täytyy kuitenkin sanoa, että kuolleen näkökulmasta sillä ei ole väliä, mitä ruumiille kuoleman jälkeen tapahtuu. Enemmän on oikeasti kyse niistä omaisista.
Hautauksen pitäisi aina tapahtua vainajan vakaumuksen mukaan, mutta kirkko näyttää tekevän poikkeuksia helpommin niin päin, että kirkosta eronnut haudataan kristillisin menoin sukulaisten pyynnöstä. Omasta hautauksestani en ole erityisemmin huolissani, nimittäin saa olla aikamoinen fagiiri, että pystyy perustelemaan kristillisen hautauksen.
mutta lukiopohjalta. Ei minua Piccadillylla myytäisi, eikä kukaan varmaan ostaisikaan. Van paint pliis, sano turkulaine ku pubiin meni.
Onko se dokkari siitä sellististä sinulle mitenkään tuttu? Se oli mielenkiintoinen juttu. Äijä siellä sellonsa kanssa ja nämä alkuasukkaat vääntelivät omilla soittimillaan ihan kummallisia kuvioita.
"Olettavatko sellaiset ihmiset, jotka näihin rituaaleihin haluavat osallistua, että muidenkin pitäisi? Ja loukkaantuvatko he jos ei osallistu?"
KYLLÄ! Anoppi sai niin helvetillisen pahan raivokohtauksen, kun ei menty kirkko-osuuteen yhden lapsenlapsensa rippitilaisuudessa, että tuli hakkaamaan ulko-ovea ja kiljumaan perkeleellisellä raivolla, että "jos ette tule niin tullaan teidät kyllä hakemaan". Ovi pysyi kiinni, ja anopin piti lopulta rientää kiireesti takaisin kirkkoon, ja lopulta ei menty koko tilaisuuteen ollenkaan, kun oli anopista saatu sen päivän osalle jo tarpeeksi.
Joskus voisi olla ihan kiva osata vielä että "önatö paint pliis"....
Ei ole tuttu dokkari. Ei varmaan löydy netistä mitään siitä?
Ja hei, asiasta kuudenteen, oletko lukenut Enqvistin "Valo ja Varjo" -kirjan? Tuli juuri luettua, ja oli mukavaa tekstiä. Siinä on sellaisia lyhyempiä essee -tyyppisiä juttuja, joissa tiede ja runous luontevasti sekoittuvat. (Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.)
kun tämä nollaa jos on tunnin poissa ja minä jäin telkkua tuijottelemaan. Niin että joo. En ole tuota Enqvistin kirjaa lukenut. Ainoastaan sen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Se on todella kaunista luettavaa. Perkeleen katti kun närsii nilkkaa tossa vieressä...
Oli muuten siitä hieno kirja lukea, että se oli todellakin runollinen ajoittain. Sellaista pohdiskelevaa, elämän rajallisuutta ja mites sen nyt sanoisi, raadollisuuttakin hiljaisesti jollain tavalla ymmärtävää. Lue, jos et ole sattunut lukemaan.
Se muuten sanotaan ön atö paint pliis. Tai mistä helvetistä minä tiedän miten Lontoossa puhutaan.
siitä musiikkidokkarista. Ei aavistustakaan mistä sen voisi löytää. Näen vaan silmissäni sen kiinalaisen näköisen amerikkalaisen sellistin, joka siellä jossain kylässä näiden alastomien heppujen kanssa soitteli ja muistan kuinka hän haltioituneena selitti, että näillä on jotain sellaista aivan erilaista, mitä ei ole missään ennen kuultu. Minä kun en täplämaakari ole (en ymmärrä nuoteista enkä viivastoista mitään) niin en osaa sanoa mitä hän tarkoitti, mutta nätiltä ne jutut kuulosti. Tai ainakin erikoisilta.
Mistäs sitäkin osaisi hakea, en vaan tiedä. Olisi kiva nähdä uudestaan. Joku ykkösen dokkari se taisi ola, mutta siitä on vuosia aikaa.Varmaan yli kymmenen.
" ja sekin on väärin, jos ei pompi ja rukoile siellä muiden tahtiin. On se vaikeaa."
Olishan se aika koomista, jos sinä nousisit seisomaan, kun muut istuutuvat ja päinvastoin....
Anopit ei ole kuulemma aina ihan kivoja.
Koulussahan tuota tehtiin vähän väliä ja armeijassa. Sen jälkeen ei ole pakko ole ollut käydä.
Kirkko on kylmä paikka enkä tarkoita vain lämpötilaa. Viimeksi olin enon hautajaisissa ja kyllä enoni tuntien hän olisi vaatinut enemmän 'rokkia'. :)
Enään en mene kirkkoon, en edes omiin hautajaisiini :)
Tuli viimeksi kauhea myötähäpeän tunne kun katseli ympärilleen. Nolotti todella katsoa niitä hölmöjä loitsuamassa kuorossa. Ja miksi aina ne pällit joilla on surkein lauluääni, korvaavat sen volyymillä? Yleensä nämä ovat keski-ikäisiä tai vanhempia naisia jotka joikaavat niin että korvia vihloo.
Olin kerran ristiäisissä ja ihan oikeasti ihmettelin sitä, että porukka nyyhki kun pappi puhui paskaa. Suoraan sanottuna. Ja sitten läiskytti vettä viattoman lapsen päähän ja lausui ne loitsunsa. Vauva itki koko ajan ja muut ihmiset vaan oli hartaan näköisiä. Hullu sana muuten tuo ristiäiset. Ei kai sitä vauvaa ristille suunnitella naulattavaksi.
Hävettävän heikot ovat tietosi!
olit samoissa ristiäisissä kuin minä.
Varsinaisessa jumalanpalveluksessa olen käynyt viimeksi kai 9-luokan pakollisessa pääsiäiskirkossa. Sitten on tietysti sukulaisten häitä, rippijuhlia ja hautajaisia, joihin on "pakko" mennä. Ihan vain siksi, että haluan pysyä väleissä sukulaisteni kanssa. Kuulun myös siihen ikäryhmään, jossa kaveripiirissä alkaa olla häitä yhä useammin ja useammin. En halua loukata läheisiä ihmisiä jäämällä pois heille tärkeästä tilaisuudesta oman vakaumukseni vuoksi.
Reilun ihmisen kirjoitus!
Kiitos :)
Jos kokoomus ei pysty päivittämään näkemystään ja ymmärtämään perussuomalaisten toimintalogiikkaa ja motiiveja, sille on tulevaisuudessa luvassa lisää ikäviä yllätyksiä.
Viimeksi tuli käytyä kirkossa appiukon hautajaisissa. Menin ylös alas muun kirkkokansan mukana vaikka lähipiirini tietää minun mielipiteeni kristinuskosta.
Papin puheet kuulostivat lapselliselta taikauskolta ja tilanne muistutti leikkiä, jossa oli ennalta annetut roolit. Yksi jauhaa paskaa ja loput kuuntelevat hiljaa toivoen paskanjauhannan loppuvan mahdollisimman pian. Onneksi lopussa on tarjolla kahvia ja pullaa.
Olen tainnut käydä viimeksi kirkossa hautajaisissa viime vuosituhannella. Pappi ei tiennyt mitään vainajasta, vaikka tämä oli ollut ahkera kirkossa kävijä. Ahdistaa vieläkin kun muistan mitä silloin tapahtui.