Äitienpäivä surun merkeissä

mutta ajan myötä sen kanssa oppii elämään,kun on pakko.Sinulla on nyt niin lyhyt aika äitisi menetyksestä,että ensimmäinen äitienpäivä on varmasti vaikea...itse olin 13,kun äitini kuoli syöpään 48-vuotiaana.Vaikka aikaa on kulunut jo kuusi vuotta,äitienpäivänä muistot tulevat mieleen.Tosin jo erilaisina,ei niin syvän murheen sävyttäminä.Kulje alussa hetki ja päivä kerrallaan,itke kun itkettää,naura,jos naurattaa( saattaa kuulostaa pahalta, mutta myös mukaviakin muistoja tulee mieleen,vaikka menetyksestä on lyhyt aika ).Suru ja ilo vuorottelevat,se on normaalia,ja eräänä päivänä huomaat vielä auringonkin pilven takaa.

itsekin vietän ensimmäistä äitienpäivää ilman äitiäni,hän nukkui pois 18.2.04.kovin vähän on aikaa kulunut mutta huomaan että välillä tuska hiukan hellittää.suunnittelen tulevaisuuttakin mutta yllättäen muistot tulvivat mieleen ja suru ottaa vallan..tätä aaltoliikettä elämä varmaan tulee olemaan vielä pitkään..toivottavasti pääsemme joskus tyynen surun vaiheeseen ja osaamme nauttia siitä mitä meillä oli emmekä vain mieti mitä menetimme!

Sama juttu minulla. Eli äitienpäivääni vietin äitini haudalla.
Äitini kuoli 1998 äkilliseen sairaskohtaukseen. Kohta 6 vuotta mennyt ja silti tuntuu ettei suru helpota ollenkaan...
Olen 23 ja kyllä sitä äitiä vaan kovasti kaipaisi elämänohjeita antamaan ja vaikeina hetkinä tukemaan. Surullista myös se, että lapseni joutuu kasvamaan ilman mummoaan.
Voimia teille saman kokeneet!

Minäkin vietän äitienpäivää surun merkeissä. Äitini nukkui pois 9.3.1991. Olin silloin 7 vuotias lapsi. Nyt olen 20, pian 21 ja toinen surunpäivä tulee tästä lähtien olemaan isänpäivä, nimittäin isäni nukkui pois 14.4.2004. En tiedä miksi maailma kohtelee näin kaltoin minua.