Nuorena miehenä ja vasta kääntyneenä ihmettelen messun laatu eroja. Henkilökohtaisesti rukoilu messussa ja itse pyhä eukaristia ovat minulle kiinnekohdat jotka saavat minut käymään säännöllisesti kirkossa. Asia joka kuitenkin hieman vaivaa heikkoa ihmismieltäni on messujen laadun ja kieli valinnan konstanttia ailahtelu. Joskus on jollain kielellä ja joskus on joku persoona pappi alttarin edessä esittelemässä itseään tai sitten mietteliään arvokas messun viettäjä. Siis, miksi ei voi kokea sitä kauneuden jatkuvuutta kuten ortodoksisessa jumalanpalveluksessa tai vanhassa messussa? Mikä on vikana? Tunnen joskus häpeävän katolisen messun tasoa Suomessa ja ulkomailla käydessä, että kun halua esitellä kirkkoa ystäville pitää minun katso etukäteen kuka viettää messua ja mikä kirkko on kyseessä. Näin vältyn ikäviltä yllätyksiltä johon en jaksaisi joka kerta ottaa kantaa.
Onko syy siis vaikutusasemassa olevat keski-ikäiset ja sitä hieman vanhemman polven mieltymykset? Koen ainakin itse että elossa olevat vanhemmat polvet suurimmaksi osaksi edustavat tiettyä naiivisuutta ja Alvar Aallon & Co. tuomaa modernistista tylsyyttä. Yleensä koen kirkollisen opetuksen ja sakraali estetiikan suurimpana vastustajana ihmiset jotka ovat viettäneet nuoruutensa 50-80 luvuilla. Kun taas puhun nuorien tai hyvien vanhojen henkilöiden kanssa tuntuu ajatuksilleni olevan enemmän ymmärrystä ja kannatusta. Mitä esitin on totta kai yleistys, mutta sellainen joka on saanut muilta keskustelu kumppaneilta ymmärrystä ja kannustusta. Voiko olla että 50-80 luvuilla nuoruutensa eläneet ovat se ”menetetty polvi” , joidenka sisällä vielä kaikuu sekulaarisen progression pelastus oppi ja ydinvoiman kaikkivoipaosuus ja vuodelle 2010 luvatut lentävät autot.
ja eiku nukkumaan. ...
Onko syy siis vaikutusasemassa olevat keski-ikäiset ja sitä hieman vanhemman polven mieltymykset? Koen ainakin itse että elossa olevat vanhemmat polvet suurimmaksi osaksi edustavat tiettyä naiivisuutta ja Alvar Aallon & Co. tuomaa modernistista tylsyyttä. Yleensä koen kirkollisen opetuksen ja sakraali estetiikan suurimpana vastustajana ihmiset jotka ovat viettäneet nuoruutensa 50-80 luvuilla. Kun taas puhun nuorien tai hyvien vanhojen henkilöiden kanssa tuntuu ajatuksilleni olevan enemmän ymmärrystä ja kannatusta. Mitä esitin on totta kai yleistys, mutta sellainen joka on saanut muilta keskustelu kumppaneilta ymmärrystä ja kannustusta. Voiko olla että 50-80 luvuilla nuoruutensa eläneet ovat se ”menetetty polvi” , joidenka sisällä vielä kaikuu sekulaarisen progression pelastus oppi ja ydinvoiman kaikkivoipaosuus ja vuodelle 2010 luvatut lentävät autot.
ja eiku nukkumaan. ...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hyvä nuori katolilainen
Pyhä eukaristia on myös meille edistyneessä keski-iässä oleville katolilaisille se uskonelämän huippukohta, jonka takia käymme messussa. Teet meille vääryyttä, jos ajattelet kirkon opetuksen olevan meille jotakin tylsää ja vastustettavaa. Kyllä me pidämme kirkon uskoa ja oppia arvossa ja elämäämme keskeisesti vaikuttavina, sitä ohjaavina ja sille merkityksen antavina asioina.
Kirkkoarkkitehtuuri ja muu estetiikan alaan kuuluva aines kirkossa onkin sitten toinen juttu. Moderni kirkkoarkkitehtuuri ja -taide ei ole sinänsä sen mitättömämpää tai hurskauselämää latistavampaa kuin vaikkapa barokki tai uusgotiikka tai kansallisromantiikka. Mieltymys tiettyihin tyylisuuntiin ja toisten tyylisuuntien kavahtaminen on mitä suurimmassa määrin makuasia.
Ensimmäisille kristityille ei merkinnyt mitään se, millaiset ulkoiset puitteet olivat. Rooman valtakunnassa kirkot rakennettiin maallisesta maailmasta omaksuttuun tyyliin. Myöhemminkin kirkkorakennukset ovat edustaneet samaa tyyliä kuin muutkin arvorakennukset kuten maallisen hallinnon ja ruhtinaiden palatsit. Kirkkorakentaminen on luonut uusia tyylejä (gotiikka) mutta yhtä lailla omaksunut maallisen yhteiskunnan vallitsevia tyylisuuntia (esimerkiksi romaniikka, renessanssi, uusklassismi, 1800-luvun kertaustyylit, kansallisromantiikka, jugend ja modernismi). Ei ole mitään perustetta sanoa, että esimerkiksi 1800-luvun lopun runsautta, sorvauksia ja pitsikoristelua suosiva tyyli olisi enemmän pyhyyteen kutsuvaa kuin moderni arkkitehtuuri.
Se mitä kirjoitat papeistamme, on tietenkin totta. Pappien persoonat ovat kovin erilaisia. Joidenkin kohdalla valitettavasti tietty oman itsen korostus ja "esiintyminen" alttarilla (niin kuin sanot) on joskus hiukan häiritsevää. Vanhassa messussa tämä ei tule niinkään esille, ja se on hyvä argumentti vanhan messun puolesta. Toivottavasti vanhaa messua aletaan viettää säännöllisesti myös meidän hiippakunnassamme.
Se, että papit ovat erilaisia on kuitenkin tätä meidän inhimillistä todellisuuttamme. Sen keskellä katolilaisen on elettävä ja sitä siedettävä. Oikea asenne ei ole miettiä, mitä minun kuuluu saada kirkolta, vaan se, että me yhdessä kuljemme paimentemme johdattamina, siitä huolimatta että heilläkin on heikkoutensa, kirkon opin viitoittamalla tiellä yhä lähempään Kristuksen yhteyteen.
Kiitän viellä hyvästä palautteesta ja huomaan että olemme monessa asiassa samalla kanalla..mutta kuitenkin.
*Teet meille vääryyttä, jos ajattelet kirkon opetuksen olevan meille jotakin tylsää ja vastustettavaa.
- Reformaatio- renessanssi (yksilön ylistys- se oma tulkinta), Valistusaika (instituutioiden hajottaminen ja kyseenalaistaminen), Porvari aika (pinta konservatiivisuutta ja kapitalismin keitys) ja me verisimmän, ja eniten sekularisoituneen massa tuotannon aikakauden lapsia.
Pidä sodan jälkeisellä ajalla eläneitä, sukupolvena joka on kristillisestä kulttuurista ja opista niin vieraantunut kuin koskaan aikaisemmin. Jopa antiikin maailma ja sitä edeltäneet kulttuurit elivät maailmassa jossa tietyt arvot, rituaalit, esi-isät ja uskonto oli loppu kädessä yli kaiken muun. Vaikkakin rationaalinen voi taputtaa modernin ajan ihmeitä
*Moderni kirkkoarkkitehtuuri ja -taide ei ole sinänsä sen mitättömämpää tai hurskauselämää latistavampaa kuin vaikkapa barokki tai uusgotiikka tai kansallisromantiikka.
- Modernismin peruslähtökohta hylkää menneisyyden ja siitä opitut viisaudet. Moderni kulttuuri ja arkkitehtuuri eivät usein ole kristillisen kulttuurin tuotteita vaan modernin sekularisoituneen massayhteiskunnan tulos. Radikaalisuudessaan ja itsekkyydessään se hylkää kaiken paitsi itsensä.
Ei kaikki nykyajalla ole uuden filosofien ja yhteisestä kulttuuristamme erkaantuneiden tuotteita. Funktionalismi ja jotkut muut vastaavat suuntaukset ovat usein yksinkertaistettua klassismia jossa klassismin perus elementtejä tuodaan vahvemmin esiin. Yksikertaisuuden puhtaus ja selkeys ovat askeettisuutta joka myös löytyvät vahvasti luostari perinteessä ja myös meiltä täällä lumen ja havupuiden peittämässä pohjoisessa.
*....suurimmassa määrin makuasia.
- Ei ole. Kirkossa ei ole arvorelativismia. Jotkut taidemuodot palvelevat paremmin sitä mielentilaa ja viestiä mitä halutaan kommunikoida uskoville. Globaalisesti uskonnoissa seurataan melkein aina tiettyjä tyylisuuntia jotka ilmentävät parhaiten sen uskon uskomuksia. Lex orandi, lex credendi ei ainoastaan koske rukoilu tavan yhteyttä uskoomme, vaan holistinen ajatus siitä että kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun. Moderni mieli on niin vieraantunut asioiden lähtökohdista ja asioiden riippuvuussuhteista että yhdistelee palat mielensä mukaisesti.
*Ensimmäisille kristityille ei merkinnyt mitään se, millaiset ulkoiset puitteet olivat.
- Voisin myös argumentoida että kivikauden tavis Arskalle ei se merkinnyt mitään että pölkyllä iski toisen päähän.
Myös kerettiläisyys oli tavallisempaa kuin oikeaoppisuus (jos se nykyään mitään merkitsee) kristillisenä alkuaikana. Se että kristityt elivät vainotun katakombi elämää, on vain surullinen alkuvaihe josta sitten ulos kömpivät ja ryhtyivät hommin jotka oli jäänyt tekemättä. Kyllä, se kurjuus tuo kaivattua nöyryyttä ja oikeiden asioiden arvostamista, mutta eihän se kurjan lätäkkö elämä kuitenkaan niin suotavaa elämää ole.
*Se, että papit ovat erilaisia on kuitenkin tätä meidän inhimillistä todellisuuttamme.
- Olen asiassa kansasi harvinaisen samaa mieltä. Ihmiset yleensä vaativat yli-ihmiskykyjä papeilta ja kun joku lipsuu niin olla kyseenalaistamassa koko kirkkoa. Mielestäni on erittäin haastelista olla pappi ja jopa surullista nykyisten haasteiden edessä. Ihmisten, kulttuurin ja siten myös Kirkossa sekularismi ja liberalismin pahin muoto (ei siis klassinen liberalismi) on edennyt niin pitkälle että monet eivät tiedä päätä hännästä tai ovat vain menettäneet uskonsa. Kyllä sitä seksi mässäämistä on aina ollut enemmän tai vähemmän, mutta ei siinä julkisessa määrässä mitä nyt. Itse jos papiksi ryhtyisin niin aluksi tarvitsisin luostarin muureja, ei mitään mediaa, muiden esimerkillistä uskon harjoittamista ja kunnon säkki kaavun että peilistä katsoen ja tavatessaan muita ihmisiä, tietäsi kuka olisi. Nykyajan sokeripalapaitapappien elämä keskellä aistillista media tulvaa ja sensuelleja seurakuntalasia ei voi olla helppoa. Ennen ainakin auttoi tarkasti määritelty etiketti missä tiedettiin miten tulisi kohdata pappi ja käyttäytyä. Papin vapaus nykyään ei ole ainakaan hänen pappeuden kannalta mitään hyvää tuonut.
Tajutaanko yleisesti miten vastakkaisessa asemassa nykyiset ideat ja mediat ovat kristilliseen maailman näkemykseen nähden.
*yhdessä kuljemme paimentemme johdattamina.
- Yhdyn toistamiseen esittämääsi asiaan, mutta pienellä varauksella. Historiassa papit ovat olleet yhteiskunnan korkeimman koulutuksen kermaa, sivistyksen ja usein kulttuurin tukijoita. Nykyään näyttää siltä ne hieman simppelit tyypit historian aikana jotka viettivät aikansa Takahikiän pappeina ja veli Tuckin harmaampi veli tanssittelee niillä ylevillä paikoilla jossa ennen näkyi hieman muuta laatua. En ole ainoa joka joskus tuntee kirkossa että oma humanistinen, historiallinen ja jopa kirkon opin tuntemus on parempaa kuin kirkkoherran. Kun sitten keskustelu tilaisuus temmahtaa ylös, niin pappi vaahtoa nauhoitetun puheen lailla aivan tietämättömiä ja puolustaa sukupolvensa ja sen tekoja kuin vanha neuvosto kenraali. Kuten neuvosto aika toi vaan kirousta Venäjälle, niin sodanjälkeinen sukupolvi on tuonut kirkkoon kapinaa ja ikonoklasmia. Ai niin se ekumenia?... Ja, onhan se helppoa käydä vaahtokarkki kirkkojen kansa dialogia jotka selkärangattomina kumartavat kaikkiin suuntiin ja joilta puuttuu oman kansansa todellinen tuki ja usko. Se yhdistävä asia ekumeniassa on että kirkkoja johtaa sileät salkkuja kantavat virkamiehet. Kun katsoo vaikka The Cardinals of the Holy Roman Church sivuston kuva galleriaa huoma eron nykyisten ja menneiden kardinaalien välillä. Se mitä vanhoista kuvista voi lukea monien persoonien joukossa on vaikkapase ankara kirkkoisä tyyppi, älyllinen opettaja, luostarista tullut parrakas vakaumuksen mies, mutta se mikä heitä yhdisti oli arvovaltainen usko siihen että he olivattodellakin vastuussa Kristuksen. Nykyisiä kardinaaleja kun katselee näen harmaita byrokraatteja jotka yhtä hyvin voisivat olla töissä Shellissä, Kelassa, Nokialla tai vaikkapa Enronissa.
(http://www2.fiu.edu/~mirandas/gallery-0.htm)
"Että sellaista", kirjoitat kiinnostavasti. Saatanpa vastata, kun ehdin paneutua ajatuksiisi kunnolla.
Mutta alkajaisiksi: ollaksesi tiedostava ja ajatteleva ja sivistystäkin hankkinut nuori, kirjoitat yhdyssanat törkeän huonosti. Kun suomen kielellä ilmaisee ajatuksiaan, pitää hallita jonkinlaiset tiedot yhdyssanojen oikeinkirjoituksesta. Toistuvat virheet häiritsevät lukijaa liikaa ja estävät itse sisältöön panutumista.
Ainakin seuraavat virheet edellä olevien viestiesi nominatiivialkuisissa yhdyssanoissa huomasin. Osa sanoista on omiasi, aika kekseliäitä, mutta silti: nominatiivialkuisten yhdyssanojen erikseen kirjoittaminen on alkeellinen virhe (tyypillinen sinun sukupolvellesi kylläkin, kun nyt eri sukupolvien tyypillisistä puutteista puhutaan).
Nämä kirjoitetaan yhteen:
laatuero
kielivalinta
persoonapappi
sakraaliestetiikka
keskustelukumppani
pelastusoppi
porvariaika
pintakonservatiivisuus
massatuotanto
loppukädessä (ei kovin hyvä ilmaus, mieluummin: lopulta)
luostariperinne
katakombielämä
lätäkköelämä
seksimässääminen
säkkikaapu
vaahtokarkkikirkko
kuvagalleria
kirkkoisätyyppi
Kuten toteatkin, olemme paljosta varsin samaa mieltä. Tulkitsin ensimmäistä viestiäsi liian suppeasti: ymmärsin niin, että pidät nimenomaan meitä 1950-80-luvulla nuorruuttamme eläneitä suomalaisia katolilaisia tylsinä ja maailmallisina. Kirjoitit siis laajemmin, myös muihin kuin katolilaisiin viitaten. Siinä suhteessa kyllä ymmärrän ajatuksesi, joskin huomautan, että kautta aikojen nuoret ovat pitäneet vanhempiensa sukupolvea epä-älyllisenä, tylsänä ja kangistuneena.
Viime sotien aikana kristillisyys oli Suomessa vielä vahvaa. Sotilaat rukoilivat rintamalla, äidit, vaimot ja tyttäret rukoilivat kotona miesten puolesta. Kodin, uskon ja isänmaan puolesta oltiin valmiit äärimmäiseen uhraukseen. Sen jälkeen kristillisyyden asema on ollut Suomessa alamäessä, yhä jyrkkenevässä alamäessä. En kyllä omasta puolestani näe, että nykyinen nuori polvi olisi tässä suhteessa kääntämässä suuntaa. Uskonnollisuus on nykyisin yhtä kuin humanistinen "antaa kaikkien kukkien kukkia" -suvaitsevaisuus. Raamattu on vanhentunut, sitä siteerataan vain sopivasti valituin osin, jotka puhuvat armosta ja rakkaudesta. Synnintunto on psyykkinen häiriötila, josta pyritään eroon terapialla, ei vanhanaikaisesti parannuksenteolla.
Mielestäni katolinen kirkko on kuitenkin yhä säilyttänyt yhteyden kristillisen tradition rikkauteen, Suomessakin. En myönnä, että tuomiosi on oikeutettu, jos noin vain luet meidät menetettyyn sukupolveen.
Viittaat vanhoihin valokuviin, kun arvostelet nykyisiä kirkon johtajia virkamiesmäisiksi. Katsoin linkkisi kuvia, ja väitän, että 1800-luvun lopun kardinaalit näyttivät nykyistä arvokkaammilta niinkin yksinkertaisesta syystä kuin valokuvaustekniikan takia. Kuvia ei näpsitty yhtäkkiä; onnistuneen valokuvan saaminen edellytti kohteelta asennon ja ilmeen pitämistä pitkähkön ajan. Kuvaustilanne oli tarkoin suunniteltu. Siitä sitä arvokkuutta tuli kuin itsestään. Ihan sama näkyy tavallisista ihmisista otetuissa kuvissa.
Ehkä papisto meillä Suomessa juuri tällä hetkellä keskimäärin vähemmän suuntautunut älyllisyyteen ja oppineisuutensa kehittämiseen. Syvällistä, vaikuttavaa hengellistä saarnaa en muista seurakunnassani kuulleeni muutamaan vuoteen. Luulen, ettei tämä ole kiinni siitä, että katolisen papiston laatu yleisesti olisi huonontunut. Luulen, että pappimme edustavat sellaisia sääntökuntia, joissa oppineisuuden merkitystä ei riittävästi korosteta (poikkeuksena dominikaanit, mutta hehän eivät toimi seurakunnissa).
Vielä arkkitehtuurista. Kaikissa tyylisuunnissa on huonoa ja hengetöntä arkkitehtuuria, ja kaikissa on korkeatasoista, kohottavia elämyksiä antavia mestariteoksia. Modernin arkkitehtuurin mestariteos, pyhyyden ja kauneuden edessä hiljaiseksi tekevä sakraalitila on esimerkiksi Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli Turussa.
Meidän katolisten kirkkorakennustemme joukossa Suomessa ei kaiketi ole varsinaisesti suurta arkkitehtuuria, mutta monet kirkoista sentään selkeästyi näyttävät kirkoilta: Henrik, Maria, Turun Birgitta & Hemming, Kouvolan Ursulakin. En voi omasta puolestani sanoa, että uusgoottilainen Henrik olisi jotenkin enemmän hartautta herättä ja ilmentävä kuin uudemmat mainitut. Se on rakennusaikansa tyylisuuntaa noudattava, sinänsä kaunis ja sopusuhtainen kirkkorakennus. Samoin on Mariakin. Valitettavasti kaikkien mainittujen kirkkojen sisustuksessa ei ole pysytty alkuperäisen tyylin kunnioittamisessa, vaan ne ovat muuttuneet paitsi alttarin siirron myös kirkkoherrojensa henkilökohtaisten mieltymysten mukaan.
Vähemmän onnistuneita ovat Tampereen Risti ja Oulun Perhe. Niiden ulkomuoto ei ole kirkkomainen.
Oikein hyvän keskustelunaiheen olet avannut. Toivottavasti kiinnostus ja keskustelu viriää laajemmaksi.
"...oskin huomautan, että kautta aikojen nuoret ovat pitäneet vanhempiensa sukupolvea epä-älyllisenä, tylsänä ja kangistuneena."
Tämä on mitä suurimmassa määrin totta.
"Mielestäni katolinen kirkko on kuitenkin yhä säilyttänyt yhteyden kristillisen tradition rikkauteen, Suomessakin."
Tämä ei taas ole kovin selkeästi havaittavissa, jos ottaahuomioon koko hiippakunnan.
"Mielestäni katolinen kirkko on kuitenkin yhä säilyttänyt yhteyden kristillisen tradition rikkauteen, Suomessakin."
"Tämä ei taas ole kovin selkeästi havaittavissa, jos ottaahuomioon koko hiippakunnan."
No niinpä, taidat olla oikeassa. Aika tavalla jokainen kirkkoherra säätää sitä, miten tuo tradition rikkaus pääsee rikastamaan messujen viettoa seurakunnassa. Aika kapea-alaistakin käytäntöä on, mikä paitsi heijastaa kirkkoherran oman sääntökunnan painotuksia, joskus ehkä johtuu siitä, että kirkkoherra on ollut kovin kauan paikoillaan ja yksin vastuussa seurakunnan liturgisesta elämästä. Olisi ehkä hyvä, jos pappeja kierrätettäisiin enemmän. Dominikaanien soisi vierailevan useammin sunnuntai- ja juhlamessuja viettämässä eri seurakunnissa.
Voi se "rikkaus" tulla toiselta puolin liiankin krostetusti esiin. Tarkoitan, että jotkut ei-perinteiset kansalliset (saa lukea: puolalaiset) piirteet tuodaan meille muka erityisen kauniina katolisina tapoina. Ei tämä kovin paha juttu ole, mutta puolalaiset nyt kumminkin ovat vain yksi maahanmuuttajaryhmä muiden joukossa. Suomessa olisi seurakunnan messuissa parempi noudattaa ja elvyttää sitä perinteen rikkautta, mikä täällä on historiallisesti luontevaa.
Messunvieton laatueroista voi hyvinkin kysyä. Taso vaihtelee meidän hiippakunnassamme paljon, riippuen papista ja paljosta muustakin.
Papeissa on sellaisia "sinne päin ja improvisoiden" -tyyppejä. He eivät esimerkiksi pyrikään puhumaan suomea kunnolla. On myös niitä, jotka tekevät parhaansa suomen kielen päätteiden suhteen ja valmistavat sanottavansa huolellisesti. On niitä, jotka tuovat "omaa valloittavaa persoonaansa" mieluusti esille, ja on niitä, jotka viettävät messua kauniin vähäeleisesti. Ja papin epäsiisti ulkomuoto sitten - siitä on täällä aikaisemminkin kirjoiteltu. Parta ei oikein sovi länsimaiseen pappiskuvaan, tai ainakin sen on oltava pieni ja hyvin huoliteltu. Piispa on niissä viettämissään messuissa, joissa olen ollut mukana, toiminut varsin arvokkaasti. Osanneeko hän vaatia papeilta samaa, vai onko oman maan pappien joukosta piispaksi nousseen vaikea saada auktoriteettia?
Muutkin asiat kuin suoraan pappiin liittyvät voivat madaltaa tasoa. Hiippakuntamme laulukirja on sisältämiensä laulujen puolesta kovin epätasainen. On kunnon katolisperäisiä lauluja ja hymnejä, mutta on myö saivan luterilaista ainesta. Jälkimmäisiä ei olisi tarpeen laulaa katolisessa messussa ollenkaan. Toivottavasti uusi kunnollinen laulukirja saadaan pian.
Messupalvelijat löntystelevät likaisenvalkoiset lenkkarit kaavun alta töröttäen. Lukijat ovat pukeutuneet miten sattuu, t-paitoihin, kireisiin farkkuihin. Tällaisissa asioissa kirkkoherrojen pitäisi vaatia muiltakin kuin itseltään arvokkuutta.
Kommentoin tuota piispaa messussa hiukan, kun olen joskus toiminut useamman piispan messupalvelijana. Piispa Teemu Sippo on erittäin hankala palveltava. Paljon hankalampi kuin piispa Josef Wrobel. Näin ainakin minusta. Ongelma on lähinnä se, että piispa ei ota huomioon muita pappeja ja messupalvelijoita tarpeeksi vaan on liikkeellä mentaliteetillä, että minä teen näin ja muut mukautukoot siihen. En tiedä huomaavatko seurakuntalaiset kaiken, mutta moni asia sujuisi messussa joustavammin, jos piispa hiukan vuorovaikuttaisi enemmän ja messusta tulisi kauniimpi.
Mitä tulee messupalvelijoiden löntystelyyn ja lenkkareihin niin siinä olet hiukan oikeassa, mutta monet lienevät sen verran köyhiä, että ei auta vaatia liikaa.
Lukijat sen sijaan, ainakin meidän seurakunnassa ja muissa missä olen vieraillut, pukeutuvat yleensä asiallisesti.
Ehdotan, että kirkon ovella jaetaan vihkonen, jossa on arvostelupisteitä ihan niinkuin ennen vanhaan levyraadissa tai uimahyppykisoissa 1-10. Niitä voisi sitten heilutella näkyviin messun loppurukouksen jälkeen, jotta pappikin näkee pisteensä.
Jokainen voi vaikuttaa ja ennen kaikkea ilmaista itseänsä. Arvostelemaanko sinne messuun mennään? Vaihteeksi voisi kokeilla rukousta ja antaa tukea elämällä itse mukana messun kulussa.
Mielenkiintoinen avaus, kuten sitä seuranneet kommentit. Kiitos siitä. Ensiksi on sanottava, että tämä aihe on kiinnostava ja tärkeä. Se miten kirkko rukoilee, antaa käsityksen ja vaikutelman siitä millainen sen usko ja käsitys omasta kuvastaan on. Liturgia ja sen vietto kertoo siis varsin paljon itse kirkosta. Tosin vilpitön suunnitelma ja toteutus eivät aina kohtaa halutulla tavalla. Tähän vaikuttaa suunnielmien realistisuus ja tahtotila. Kirkon ideaalit eivät toteutuneet täysin halutulla tavalla. Tähän on varmasti erinäisiä syitä: milloin toteutus on ollut liian radikaali, nopea, väärään aikaan ja väärin perustein. Eri asiantuntijoilla on vähän eri näkemykset Vat.2 konsiilin uudistusten toteutumisten onnistumisesta. Tietyt faktat todistavat jonkinasteista sakraalikulttuurin alamäkeä, mutta tosin myös aika sinänsä on jo vaikuttanut tähän, ei siis pelkästään konsiilin päätökset. Konsiilin aika oli yleisesti muutoshalukkuuden aikaa. Yleensä kulttuurissa tapahtuneet murrokset syntyvät tarpeesta. Esimerkiksi taiteessa murrosta edeltäneessä ajassa on tuotettu huonolaatuista taidetta jonkin aikaa tai koetaan että se tie omn käyty loppuun tai se ei anna enää virikettä. näin käy vielä modernismille ja pitkälle vietyyn minimalismiin. Esimerkiksi sisustusarkkitehtuurissa ollaan jälleen kiinnostuneita dekoratiivisuudesta, väreistä, aistillisista runsaista muodoista esineissä.
Itse näen, että kirkko ei ole ollut aarteensa säilyttäjä siten kun se uudistuksissaan korosti. tämä johtuu ristiriidasta dokumenteissa. Samalla kun kirkko haluaisi säilyttää kirkkomusiikin ja liturgian aarteen se on tekemässä tätä mahdottomaksi korostamalla seurakuntalaulua ja yhteistä osallistumista. Tämä tarkoittaa vähemmän vastuuta kirkkokuoroille ja vähemmän tarvetta perinteiselle kirkkomusiikille. Muuttamalla liturgisten osien kestoa ja rakennetta yhteisrukouksin ja akklamaatioin, poistetaan suuri osa esim. perinteisestä kirkkomusiikista, eli ns. "aarteesta". Liturgia on muutettu raskaalla kädellä salaperäisestä informatiiviseksi tapahtumaksi. Tätä järjellistämistä tukee ajatus ja korostaminen selebrantin ja seurakunnan käymästä dialogista koko liturgian ajan. Niin papilla kuin kenelläkään muullakaan ei ole varsinaista privaattia tilaa, koska liturgia on täytetty ohjatulla osallistumisen mekanismilla. Liturgisesta musiikista tulee helposti ikäänkuin päälleliimatun oloinen osa kokonaisuutta. Vanhassa messussa tätä ei ole, mutta en nyt halua rinnastaa uutta ja vanhaa, enkä myöskään mainostaa vanhaa messua suhteessa uuteen. Ne ovat kovin erilaiset tässä suhteessa. Paljon on myös kiinni itse selebrantista ja alttarin äärellä olevista. Ymmärrän kyllä aloittajan näkemyksen persoonaansa korostavasta papista. Tämä on yksi esimerkki edellä mainitsemastani toteutuksen ongelmasta. Ei konsiilin ohjeissä mitenkään neuvota korostamaan selebrantin persoonaa. Uudessa liturgiassa mahdollistetut vapaamuoitoiset välipuheet mahdollistavat tietyn improvisaation, joka voi olla esimerkiksi vitsailua aamun säästä. Tähän perään sopii kovin huonosti ajatus synnintunnustamisesta ja avunhuudoista "Herra armahda!" Tosin en tiedä onko kirkossa mitään todellista valvontaa liturgian laadun suhteen. Tämä on lopulta täysin paikallisen piispan käsissä. Pidän itsekin arvorelativismia varsin ongelmallisena ajatuksena kirkossa erityisesti kirkkotaiteessa. Teknisesti taidetta voidaan tehdä tarkoituksenmukaisesti luotaan tiettyä tunnelmaa ja henkeä. Vaikka ihmiset ovat kokijoina erilaisia, tätä ei tulisi liialti korostaa. Niin musiikissa kuin kuvataiteessa on tietty harmoninen järjestys, joka ehkäpä heijastelee luonnon ja ihmisen harmoniaa. Toiseksi voidaan sanoa, onko jokin taide laadullisesti hyvin toteutettua tai esitettyä. Vaikkei tunne tuottamisen mekanismia, tuntee eron kokijana.
"Uudessa liturgiassa mahdollistetut vapaamuoitoiset välipuheet mahdollistavat tietyn improvisaation, joka voi olla esimerkiksi vitsailua aamun säästä."
Hyvä huomautus. Tunnen myötähäpeää, kun pappi sunnuntaimessun yhteydessä heittää kepeitä kommentteja alkutervehdyksen yhteydessä tai eukaristian jälkeen ilmoitusten yhteydessä suorastaan alttaripöydän takaa.
Hankalasti kuuntelen sellaista saarnaakin, jossa päivän tekstien selitykseen on väkisin ympätty mukaan jokin päivätuore uutinen maailmalta. Toivoisin, että saarnassa esitetyn sananselityksen soveltaminen maailmanmenoon yleensä jätettäisiin kuulijoiden oman älyn tehtäväksi, ellei jokin ajankohtainen ilmiö tosiaan luontevasti sovi saarnassa käsiteltäväksi. Evankeliumitekstiä ei tarvitse lukupulpetilta väkisin vääntää sopimaan uutisiin Nokian pörssikurssin syöksystä tai lentokenttähenkilökunnan lakkoilusta. Tällaistakin kuulee.
Siksi onkin hyvä että selebrantin pitäisi resitoida kaikki tekstit poislukien homilia. Näin vältyttäisiin kotikutoisilta heitoilta. Tai jos ne ovat jollekin ihan pakko, ne voisi säästää saarnaan loppukevennykseksi.
Resitoinnin pitäisi olla sellaista ammattitaitoa, joka kuuluu perusasiana katolilaiselle papille. Jokainen pystyy, josta ylipäätään lähtee ääni. Ei tarvita musikaalisuutta.
Kauneus, arvokkuus ja Jumalalle kuuluva kunniotus ei ole kaikkien "modernien" ihmisten mieleen. Kyseiset ihmiset sanovat että Jumala ei kunniotuksesta välitä vaan muusta. Minä taas vastaan siihen että Jumalalle kuuluva kunniotus on ihmisen hengellisen elämän elinehto maailmassa joka on narsistisen ihmiskeskeinen ja koppava.
Kyllä siellä ymmärtääkseni käytetään kuitenkin ihan aina virallista messukirjaa??