Lapseni riisti hengen itseltään 19-vuotiaana. Luulin kaiken olevan hyvin, mutta eräänä viikoloppuna kotiin tullessani löysin tyttäreni hengettömänä. Oli ottanut todella suuden annoksen bentsoja. Ambulanssi tuli nopeasti, ja kovasta elvytyksestä huolimatta lapseni kuoli. Nyt tuntuu kun vuosi on kulunut, että tuska ei ole helpottanut yhtään. Joka aamu herätessäni toivon että olisin vain nähnyt painajaista ja että näkisin rakkaan tyttäreni iloisena aamupuuhissa, mutta näin ei ole, eikä tule enää koskaan olemaankaan. Sitten sisarukset. 15-vuotias tyttäreni tuntuu olevan ainoa joka täysin ymmärtää siskon muuttaneen parempaan maailmaan.
Mutta 9- ja 4 vuotiaat eivät käsitä kuinka loputonta kuolema on. Olemme koittaneet olla avoimia asian suhteen, kertoneet esim koulussa ja tarhassa tilanteesta. Kuitenkin tarhasta hakiessa pinenintä tyttöäni tarhan hoitajat sanovat pikkuiseni sanoneen että me mennään lentokoneella jouluna katsomaan siskoa. Miten voin saada lapseni ymmärtämään että esikoistani ei voi enää nähdä.
Ja kyse ei ole siitä ettemme olisi kertoneet kuolemasta tarpeeksi, mutta pienet lapseni eivät vain ymmärrä.
Ajattelin kirjoittaa tänne ja kysellä onko muilla samoja kokemuksia? Miten saada pienet lapset ymmärtämään?
Apu olisi nyt todella tarpeen.
Ja kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista.
Mutta 9- ja 4 vuotiaat eivät käsitä kuinka loputonta kuolema on. Olemme koittaneet olla avoimia asian suhteen, kertoneet esim koulussa ja tarhassa tilanteesta. Kuitenkin tarhasta hakiessa pinenintä tyttöäni tarhan hoitajat sanovat pikkuiseni sanoneen että me mennään lentokoneella jouluna katsomaan siskoa. Miten voin saada lapseni ymmärtämään että esikoistani ei voi enää nähdä.
Ja kyse ei ole siitä ettemme olisi kertoneet kuolemasta tarpeeksi, mutta pienet lapseni eivät vain ymmärrä.
Ajattelin kirjoittaa tänne ja kysellä onko muilla samoja kokemuksia? Miten saada pienet lapset ymmärtämään?
Apu olisi nyt todella tarpeen.
Ja kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan kovasti osaa. Myös minun poikani otti hengen itseltään viime talvena. Siitä ei ole vielä vuottakaan. Hän oli 18-vuotias. Hän ei kestänyt eroa tyttöystävästään.
Itse olen jotenkin oppinut tajuamaan, että hän ei palaa ja jotenkin hyväksynytkin sen. Kun ei ole vaihtoehtoja. Meillä pikkuveli (12-vuotias) kai ymmärtää myös, että paluuta ei ole. Suremisen kanssa taas on vähän niin ja näin. Pelkään että hän sulkee surun sisälleen, kun ei sitä näytä.
En osaa varsinaisesti neuvoa pienempien lastesi suhteen. Kuolema on lapselle vaikea ymmärtää. Onhan se itsellekin. Luulen että varsinkin pikkulapsia kovasti sekoittaa puheet pois nukkumisesta ja taivaaseen menemisestä. En tiedä mitä sanoja te olette käyttäneet, mutta ulkopuolisetkin voivat tarkoittamattaan sotkea asian. (On kokemusta tästä). Parasta olisi varmaan sanoa vain että henkilö on kuollut, ei elä enää, ei hengitä enää. Nyt on vain muistot ja unissa voi ehkä tavata vielä.
Kovasti voimia sinulle.
itsekkään vuosi ja kuusikuukautta omilla lääkkeillä ja viinaa,unilääkettä 18v tyttö.
Kysykää oman paikkakuntanne perheneuvolasta tukea .Siellä on myös lasten sururyhmiä joissa asioita käsitellään lasten kielellä ja ehdoilla.Myös vanhemmille on apua tarjolla.Seurakunnallakin on vastaavaa toimintaa,