Oon lukenu aika paljon viime aikoina näitä itsarikeskusteluja. Monille on tapahtunut kauheita asioita menneisyydessä tai nykyhetkessä. Mulla on kaikki asiat niin hyvin kun voi olla, mies, talo, ihanat koirat, mutta silti mietin koko ajan itsaria. Musta tuntuu päivittäin ettei missään oo mitään järkee. Kouluun tai töihin lähteminen saa mut erittäin masentuneeksi ja varsinkin ajatus siitä, että sitä pitäis jaksaa eläkeikään asti.
13-vuotiaana kävin vanhempieni pakottamana psykiatrilla, jolloin hän totesi minun olevan masentunut. Hän kirjoitti minulle masennuslääke-reseptin, mutta minä haistatin paskat koko asialle enkä palannut psykiatrin pakeille enää. Tästä on nyt n.10 vuotta.
Olen usein hetkellisesti onnellinen, kun saan ajatukseni muualle...yleensä tämä tarkoittaa ryyppäämistä kavereiden kanssa. Sitten kun jään yksikseni ajatuksieni kanssa niin mietin vain että mitähän järkeä on enää missään. Miksi me ollaan täällä?
Rakastan miestäni paljon, enkä usko että hän jaksasi ilman mua. Mutta hänellä on kuitenkin paljon voimakkaampi elämänhalu kuin mulla, eivätkä arkiset aherrukset masenna häntä. Olen usein kertonut hänelle olevani masentunut, mutta hän ei osaa vastata siihen mitään. Siis kirjaimellisesti mitään. Kaikista parasta olisi jos voisin tehdä itsemurhan hänen ja koirieni kanssa...en haluasi että he jäisivät suremaan minua.
Kiteytettynä; asiani ovat hyvin, en vaan näe missää mitään järkeä. Kuolleena ei tarvitsisi enää stressata mistään...olisi vain ihana rauha. Älkääkä pelätkö, en ole tappamassa ketään, enkä itseänikään aivan heti. Tätä asiaa oon kelannut jo sen 10 vuotta, mutta en vieläkään ole valmis.
13-vuotiaana kävin vanhempieni pakottamana psykiatrilla, jolloin hän totesi minun olevan masentunut. Hän kirjoitti minulle masennuslääke-reseptin, mutta minä haistatin paskat koko asialle enkä palannut psykiatrin pakeille enää. Tästä on nyt n.10 vuotta.
Olen usein hetkellisesti onnellinen, kun saan ajatukseni muualle...yleensä tämä tarkoittaa ryyppäämistä kavereiden kanssa. Sitten kun jään yksikseni ajatuksieni kanssa niin mietin vain että mitähän järkeä on enää missään. Miksi me ollaan täällä?
Rakastan miestäni paljon, enkä usko että hän jaksasi ilman mua. Mutta hänellä on kuitenkin paljon voimakkaampi elämänhalu kuin mulla, eivätkä arkiset aherrukset masenna häntä. Olen usein kertonut hänelle olevani masentunut, mutta hän ei osaa vastata siihen mitään. Siis kirjaimellisesti mitään. Kaikista parasta olisi jos voisin tehdä itsemurhan hänen ja koirieni kanssa...en haluasi että he jäisivät suremaan minua.
Kiteytettynä; asiani ovat hyvin, en vaan näe missää mitään järkeä. Kuolleena ei tarvitsisi enää stressata mistään...olisi vain ihana rauha. Älkääkä pelätkö, en ole tappamassa ketään, enkä itseänikään aivan heti. Tätä asiaa oon kelannut jo sen 10 vuotta, mutta en vieläkään ole valmis.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tarttis enää stressata mistään ja olis rauha? entäs jos asiat vaan pahenee kuollessaan?
Ja mites se sitten olis mahdollista? Kun aivotoiminta lakkaa, ei sen jälkeen voi olla enää mitään havaintoja yhtään mistään. Mikä saa sinut epäilemään, että siellä muka jotain olis?
No minä uskon tieteeseen ja faktoihin, en jumalhömpötyksiin. Joskus toivon, että uskoisinkin, mutta en vaan pysty siihen. Uskon, että kun kuolen, lakkaan vain yksinkertaisesti olemasta. Ei ole enää mitään etkä ajattele enää mitään.
Hitto vieköön, miks mun on taas näin paha olla. Viime yönä kun en saanut unta hain puukon ja leikittelin sillä niinkuin joku teini. Vedin kunnon haavan käteeni, en ranteeseen vaan ylemmäs. Sattu pirusti mut siitä tuli hetkeksi niin hyvä olo. Nyt en taas saa unta ja mietin että miten sen teen. Mun pitäs ottaa henkivakuutus ja odottaa se vuosi etten jättäis miestä pulaan. Vittukun ahistaa.