Tämä aihe on ollut siksi suosittu, että se on tullut jossakin muodossa esiin lähes jokaisessa ketjussa. Katsotaan löytyisikö malttia käsitellä näin suosittua aihetta vähän syvällisemmin.
USKONELÄMÄÄMME VARJOSTAVAT PSYYKKISET KARIKOT ? RAJANKÄYNTIÄ
Suomen teologinen instituutti 31.3. 2004 Martti Huhtinen
"USKONTO SAIRASTUTTAA" ?
Tämän väitteen kuulemme huitaistavan silloin tällöin. ? Kristinuskon ympärillä käydään aika ajoin kiivasta keskustelua siitä onko se luonteeltaan ihmistä tervehdyttävää vai sairastuttavaa. Esim. psyykkisissä hoitolaitoksissa on ihmisiä, joilla tavataan mielen ongelmiin yhdistyneinä syviä uskonnollisia kysymyksiä. Näistä syyllisyys- ja seksuaaliongelmat lienevät tavallisimpia. Voitaisiin sanoa - ja monet freudilaisittain värittyneet terapeutit niin väittävätkin, että mielensairauden aiheuttaa "uskonto", joka on kaiken pahan juuri (uskonto = religio = sidonnaisuutta) ? Tällaisissa mielikuvissa uskonnon ajatellaan tukahduttavan moraalisilla kielloilla ihmisen vapauden, aiheuttavan sairaaloista, neuroottista syyllisyyttä ja ahdistusta jne.
Freudilainen selitysmalli suosii usein väitettä, että kristillinen usko aikaansaa ihmisessä, erityisesti hänen seksuaalisella alueellaan, turhia estoja ja tabuja ja siten syyllisyysneurooseja l. sidonnaisuuksia sairastuttaen ihmisen. Mm. Martin Buber toisaalta huomauttaa, että näin väitettäessä puhutaan mielellään tunteista, mutta itse syyllisyyskysymys ohitetaan.
MIKÄ "USKONTO"?
Heti alkuun on syytä puhua erikseen uskonnosta ja henkilökohtaisesta uskosta Kristukseen sovittajana. Uskonto on käsitteenä laaja. Käsitteenä religio se sisältää mitä moninaisimpia uskonnollisuuden muotoja järjestelminä, perinteinä ja sidonnaisuuksina.
Luther, joka ei uskontososiologiasta mitään tiennyt, puhui "ihmisen uskonnosta" (=uskonnollisuudesta, farisealaisuudesta) erotuksena Jumalan Sanan synnyttämälle uskolle Kristukseen.
IHMISEN PERUSKYSYMYKSIÄ
Miksi yleensä sairastamme, miksi uskovillakin siinä missä muillakin, ilmenee esim. sielullista sairautta? Sairaus eri muodoissaan on syntiinlankeemuksen jälkiseurausta. Jospa ihminen sairastaessaan viestittääkin, että hän kantaa osaansa tämän ihmiskunnan synnin ja sairauden taakasta esim. oman sukunsa rasitteiden perijänä?
Monissa suvuissa on perinnöllisenä sekä ruumiillisia että henkisiä rasitteita. Miksi jokin sairaus puhkeaa esiin? Syitä lienee monia. Henkisissä rasitus- ja painetiloissa moni ihminen on voitu jättää vaille rakkautta ja ihmisen syviä perusvastauksia. Nykyinen elämänmuotomme ja kylmä yhteiskuntamme jättää monia heitteelle ja yksin.
Ihminen voi kohdata ahdistavia hylkäämis- ym. kokemuksia, jotka selvittämättöminä painavat ja jättävät jälkensä ehkä noustakseen kriiseissä esille (masennuskriisin taustoina hylkäämiskokemukset, hoitamattomat katkeruuden- ja vihan tunteet, arvottomuuden ja tyhjyyden kokemukset, persoonallisen välittämisestä ja rakkaudesta sivuun jääminen).
Kannamme sisimmässämme ihmisten yhteisiä peruskysymyksiä. Ne liittyvät olemukseemme, sukupuolisuuteemme, vastuuseemme ihmisinä, syyllisyyteemme, sisäiseen vapauden etsintäämme, rakkauden nälkäämme jne,. Persoonaamme syvästi koskettavat asiat pyrkivät saamaan tilaa ja löytämään vastauksen. Ehkä ne ovat kasvatuksen, elämän ankarien olosuhteiden tms. vaikutuksesta olleet aiemmin syrjään tietoisuudesta työnnettyinä.
Uskonto ei sinänsä ole näitä ongelmia sisimpäämme istuttanut. Peruskysymykset ovat osa ihmistä, hänen syvintä olemustaan, osa Jumalan luomaa ihmistä, joka etsii jatkuvasti ? kuten kirkkoisä Augustinus sanoo ? tietä Jumala-yhteyteen. Ihmisen vastuu- ja syyllisyyskysymykset on aina nähty osana sitä ihmisen persoonallisuutta, joka esiin tulee kristillisessä ihmiskäsityksessä.
Mitä keskeisiä elementtejä kristillinen ihmiskäsitys sisältää ? Lähtökohtana on, että ihminen on Jumalan luomisteko. Hänet on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, kasvokkuuteen, coram Deo, millä tarkoitetaan avointa omantunnon yhteyttä ja vuorovaikutusta suhteessamme Jumalaan hoidettuna ihmisenä. Olemme luodut persooniksi, "Jumalan kuviksi" ja kaltaisiksi. Olemme iäisyysolentoja, "eläviä sieluja", kuten Raamattu luomisen yhteydessä kuvaa.
Ihmisinä olemme henki, sielu ja ruumis. Jokaisella meistä on omatunto sekä kyky vastuuseen ja syyllisyyteen (Rm 2). Olemme toisaalta osallisia lankeemuksesta, joka on erottanut meidät Jumalasta. Meitä vaivaa perisynti, itsekkyys, epäusko ja kapina.
Turmeluksen ongelmaa meissä kuvaa Jeesuksen luonnehdinta ihmissydämen pahuudesta (Mt 15:19, Mk 7:21), Samoin Roomalaiskirje kuvaa realistisesti ihmisen sisimpää (Room. 3:10?18), myös Paavalin toteamus: "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei. Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." (Rm 7: 18?19) ? Tällaisen realismin ihmiskäsityksessä terve kristillisyys myöntää, epäterve hurmahenkisyys yhdessä ei-kristillisen humanismin myötä taas väistää.
Tarvitsemme kuitenkin totuutta tunteaksemme oikein itsemme ja voidaksemme hoitaa omaatuntoamme. Vapautuaksemme synnin herruudesta tarvitsemme Jumalan lain totuutta tunteaksemme syntimme ja vanhurskauden puutteemme sekä evankeliumia, välittämään sovitusta syntimme anteeksisaamiseksi ja rauhan löytämiseksi omaantuntoomme.
MIELEKKYYDEN JA SISÄISEN HYVINVOINNIN KAIPUU
Ihmisinä kaipaamme sopusointua ja terveyttä, toisaalta absoluuttista terveyttä ei inhimillisessä todellisuudessa voida löytää. Mm. maailman terveysjärjestö WHO on koettanut määritellä terveyden käsitettä, tosin voittopuolisesti psyykkisenä ilmiönä: Määritelmän mukaan terveys on kykyä elää sopusoinnussa toisten kanssa ja sovittaa ristiriitaiset pyrkimykset omassa mielessään tasapainoisella, hyvin harkitulla ja yhteistyön kannalta hyväksyttävällä tavalla.
Määritelmässä painottuu sosiaalinen perspektiivi. Kristillinen aspekti lisää tähän lähtökohtana kaikkein oleellisimman, ihmisen Jumala-suhteeseen liittyvän perustavanlaatuisuuden kaikkine seurausvaikutuksineen.
Terveyden ja sairauden välisen jännitteen selvittely, sairaiden piirteiden kohtaaminen sekä pyrkimys sisäiseen hyvinvointiin edellyttää syvää, realistista ja kokonaisvaltaista kuvaa ihmisestä. Tästä lähtökohdasta on mahdollista kysyä: Mikä on ihmisen varsinaisinta elämää, sitä, johon meidät on tarkoitettu? Mikä on tervettä, mikä sairasta?
Lähestulkoon kaikki terapeutit, psykiatrit ja teologit ovat yhtä mieltä siitä, että terveeseen elämään kuuluu syvänä ns. elämän mieli, tavoite, mielekkyys. Onko elämä vielä kohdallaan jos olemassaolon tarkoitusta ja mielekkyyttä ei ole löytynyt?
Kuuluuko terveeseen elämään esim. jatkuva syyllisyyden painolasti, entä muut persoonaa kahlitsevat voimat? ? Jos jäämme elämän tarkoitukseen nähden tyhjiöön, emme jaksa kauan elää jollakin tapaa sairastumatta. Näin mm. kuuluisa logoterapeuttisen mallin kehittäjä, psykiatri Viktor Frankl, joka samalla näkee suuren osan uuspakanallista Eurooppaa elävän ns. noogeenisessä l. tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden neuroosissa.
Aikamme materialistiseen ahtauteen ajautuneesta elämäntavasta on kadonnut elämän syvä mieli. Samansuuntaisesti puhuu aivofysiologi Matti Bergström. Hän arvostelee ankarasti aikamme arvoköyhää kasvatusta, joka tuottaa ? kuten hän sanoo mielekkääseen elämään kyvyttömiä ?arvoinvalideja?. Tyhjyyden neuroosi jo sinällään viestittää vinoutuneesta elämäntavasta ja mielekkään elämän tarpeesta.
Robert Brinsmead, aikamme australialainen teologi, koskettelee mielekkään elämän ihannetta lähtien tosi-ihmisyyteen liittyvästä elämisen laadusta, käytännössä kristillisestä ihmiskäsityksestä. Ihminen ei voi elää siten, että hän on itsensä eristänyt ja aidannut ollen elämän meressä kuin pelkkä itsekäs saareke. Ihmisessä tosin elää jatkuva taipumus olla "incurvatus in se", itseensä käpertynyt (Luther).
Aikamme narsismi, joka perustuu ihmisen itsekeskeiseen oman nautinnon ja tarpeiden maksimointiin, on tässä mielessä vakava sairauteen johtava elämän asenne. Samaan suuntaan vinouttava ilmiö on tunne-elämyksiin ja nautintoon pyrkivä sairas uskonnollinen narsisimi, jonka elämys- ja nautinnonhakuiseksi keskukseksi ihminen hakeutuu. (vrt. Toronton hurmahenkisyys).
Sokea itsekeskeisyys kaikissa muodoissaan merkitsee vääristymistä. Kirjassaan "Raitis Usko" Fredrik Wislöff toteaa, että jäämällä kiertämään kehää oma itsemme ympärillä me päädymme joko ylpeyteen tai masennukseen ja epävarmuuteen.
Robert Brinsmead korostaa: Silloin kun ihminen voi hyvin, hän elää ihmisyyttään myönteisessä, oikeassa suhteessa Jumalaan, itseensä, ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Tällainen elämä sisältää kolme ulottuvuutta: 1) hengellisen 2) ruumiillisen ja 3) yhteisöllisen ulottuvuuden. ? Tohtorit Brinsmead ja Lundby painottavat kuinka ihmisen tulee voida elää oikeassa suhteessa elämän peruslakien kanssa (Jumalan käskyt ja niistä johdetut arvot).
Emme voi elää hyvin, jos rikomme tietoisesti elämän peruslakeja. Saatat kuvitella voivasi kapinoida esim. painovoiman lakia vastaan hyppäämällä ylöspäin 7. kerroksesta. Mutta putoatkin ja murskaannut. Kumoamattomia ovat elämän siveelliset lait, jotka kohtaamme Jumalan käskyissä. Eläessämme niiden vastaisesti olemme eri tavoin rikkoutuneita ja syyllisyyttä kantavia ihmisiä. Eheytymisen ja terveyden edellytyksenä on tällaisesta tilasta vapautuminen.
Kun norjalainen psykiatri ja kristitty Tollak Sirnes tarkastelee ihmisen sairastuvuutta, terveyttä ja niiden yhteyttä kristilliseen uskoon hänkin lähtee liikkeelle hyvän ja terveen elämän tuntomerkeistä. Hän löytää mm. seuraavia sisäisen hyvinvoinnin tunnuspiirteitä:
1. Kypsästi toimivan omantunnon: Tämä merkitsee mm. tervettä kykyä syyllisyyteen ja syyllisyyden kohtaamista siten, että omatunto vapautuu. Usein sairaalloisten ilmiöiden yhteydessä voimme kohdata piirteitä, jotka viestivät jostain hoitamattomasta sisäisestä vammasta. Omatunto voi sairastaa yliankaruutta tai yliherkkyyttä.
Omatunto voi olla myös aivan tunnoton, toimintakyvytön. Näiden ilmiöiden taustalla voimme löytää esim. ylisallivan tai yliankaran kasvatuksen vaikutuksia. Seurauksena ihmiselle voi kehittyä ns. ankara ja vaativa yliminä, joka piiskaa ihmistä jatkuviin lainomaisiin suorituksiin ilman lepoa. Yksinomaan lakipainotteinen julistus ajaa lisää tähän suuntaan. Hengellinen elämä muodostuu raskaaksi ja ongelmalliseksi. Voidaan myös puhua yliankarasta Jumala-kuvasta ja "lain alle" jäävästä uskonelämästä.
(Ohessa tyyppiesimerkki rouva Markista tri Ruthen kirjasta "Kun sielu" huutaa (s.52?53))
Toisaalta oikean ja väärän rajoista piittaamaton ja terveeseen vastuun tuntemiseen opastamaton kasvatus voi tuottaa tunnottomia ja psykopaattisen vastuuttomasti käyttäytyviä persoonia, joiden omatunto ei tunnu reagoivan tehtyihin rikkomuksiin terveellä syyllisyyden tuntemisella. Päinvastoin, syyllisyys ja vastuu torjutaan ja projisoidaan muualle, esim. toisiin ihmisiin.
Tällaista vaikeasti hoidettavaa tunnevammaa voimme tavata kristityissäkin ja sen seuraukset esim. seurakunnan ihmissuhteissa ja yhteisöissä ovat varsin tuhoisat. Tätä ongelmaa käsittelemme esityksessämme myöhemmin.
2. Terveeseen uskonelämään kuuluu myös todellisuuden myöntäminen sellaisena kuin se on. On kyse totuuden hyväksymisestä, realismista. Uskalletaan kohdata omaan elämään vaikuttavia realiteetteja. Uskalletaan Jumalan sanan ja omantunnon osoittamana myöntää: Minä olen syntinen, synnissäni vastuullinen.
Muistamme Jeesuksen korostaneen, kuinka oikean vapauden löytämisessä tullaan tuntemaan totuus. Jh 8:32. Totuuden kohtaaminen ja myöntäminen vapauttaa. Tämä käytännössä merkitsee suostumista parannukseen Jumalan lain meitä puhutellessa ja osoittaessa syntimme. Tätä tietä totuus vapauttaa. Kristillisessä sielunhoidossa totuuden rinnalla kulkee Jumalan armo.
Jumalan totuuden ja armon keskuksena on Jeesuksen risti. Missä on tervettä hengellisyyttä, siellä kaikuu keskuksena ristin evankeliumi. Se on jokaiselle reaalikristitylle rakas ja välttämätön. Jh 8:32. Se paljastaa Jumalan vanhurskauden syvyyden ja lyö ihmisen oman "hyvyyden" ja omat pelastumismahdollisuudet alas. Sen edessä avautuu tuomionalaisuutemme ja mahdottomuutemme pelastaa itse itsemme omavoimaisin ponnisteluin. Samalla syntiselle avautuu Jumalan armahtava ja pelastava rakkaus, johon langennut saa turvautua. Evankeliumi taas vapauttaa uuteen elämään.
Totuuden kohtaamisessa on nöyrtymiseen ja itsetuntemiseen suostumista. Jos emme Jumalan edessä nöyrry, ajaudumme moniin väistöliikkeisiin ja harhaisuuteen: Väistöyritykseksi voi muodostua ongelmallisen ja syyllistävän asian torjuminen. Ongelma voidaan painaa syvälle tietoisuuden ulkopuolelle, jossa se kuitenkin voi synnyttää esim. syyllisyysneurooseja, korvaavia suorituksia ja sovitusrituaaleja.
Näitä ilmiöitä on mm. Niilo Syvänne käsitellyt laajasti kirjassaan "Sairas vai syyllinen".
3) Terveyteen kuuluu myös terve tietoisuus omasta ihmisarvosta, arvomme tunteminen Kristuksen kautta luotuina ja lunastettuina ihmisinä. ?Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta? tähdentää 1. Kor. 6:19 (vuoden -92 käännös). Terve oman arvon tunteminen on vastakohta sairaalloiselle ja itsetuhoiselle nihilismille, "maailman murheelle" (2. Kor. 10:7). Tuo luonnehdinta viittaa ihmisen sovitusta vailla olevaan noidankehään, jossa ei tunneta Kristusta eikä evankeliumin uudistavaa voimaa. ? Jumalan anteeksiantamuksen kohdannut Paavali voi valoisasti todeta: "Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha?" Armahdettu ihminen saa unohtaa oikeutetusti Kristuksen tähden menneisyytensä synnin (Fil. 3:13).
Uskaltaapa hän myös terveesti nähdä, kuinka Jumala tekee hänen kauttaan työtä jopa enemmän kuin muissa, vaikuttajana on kuitenkin Jumalan armo, joka hänessä tekee työtään. 1. Kor. 15.10.
4) Sirnes puhuu myös sisäisen vapauden tunnosta, jonka tiedämme nousevan anteeksiantamuksesta sekä terveen identiteetin ja itsetunnon löytymisestä sekä
5) kyvystä nähdä elämä mielekkääksi. ? Esim. Paavali kyllä kärsi vastoinkäymisiä kantaen Kristuksen ristiä. Mutta sama mies puhui sovitettuna kuitenkin Filippiläiskirjeessa lähestulkoon koko ajan ilosta (esim. Fil. 3?4) Tällaiseen mielekkyyden tuntoon kytkeytyy oleellisena kristillinen toivo. Yhteys sovituksen ja sitä seuraavan sisäisen rauhan ja toivon välillä nousee osuvasti monin paikoin esiin, esim. Roomalaiskirjeen 5. luvussa (Rm 5:1?3).
6) Sisäisen hyvinvoinnin merkkinä on myös kyky rakastaa. Jeesus korosti, kuinka rakkaus täyttää sisimmän, joka on armahdettu ja saanut anteeksi (Lk 7:47). Galatalaiskirje kuten Lutherkin luonnehtii rakkautta vastaanottavan uskon hedelmänä.
7) Lopuksi Sirnes puhuu myös kyvystä kiitollisuuteen. (Kirjassaan ?Raitis usko? Fredrik Wislöff korostaa ilon ja kiitollisuuden yhteyttä. Lähtökohtana on syntien anteeksiantamus ja uskon kautta avautunut tietoisuus Jumalan lapseudesta. Kristian Scriver näkee ilon taustalle kytkeytyvän myös särkymisen ja surun kokemuksen, joka syntyy oman heikkouden tajuamisesta.)
Uskallamme väittää, että kaikki mainitut sisäisen hyvinvoinnin tunnukset alkavat todellistua silloin kun Jumalan Sanan tervehdyttävä vaikutus ihmisessä pääsee liikkeelle. Kun sovitustyö Kristuksessa saa hoitaa lain paljastamaa ja Jumalan vanhurskauden valaisemaa ihmistä, alkaa kehkeytyä tila, jonka Jumala luomisessa tarkoitti. Heprean käsite shalom, kuvaa ihmisen uutta todellisuutta. Alkukielisenä tuo käsite kuvaa rauhan, eheyden, yhteyden ja sopusoinnun hallintaa sisimmässä sekä pelon poistumista.
Thuren?Koskenniemi selittävät käsitettä seuraavasti: "Vanhurskaus ja rauha" on jo VT:ssä yhteen kuuluva käsitepari; Vanhurskaus ja rauha vallitsevat Jumalan lupaamassa uudessa maailmassa. Uusi luominen, vanhurskauttaminen ja sovinto muodostavat kiinteän kokonaisuuden?" (UT:n selitys kohtaan 2. Kor. 5:21).
"LAIN ALLA" ELÄMISEN ONGELMA
Ihmisen sisintä voidaan monin tavoin epäterveesti sitoa ja ahdistaa. Omatunto voidaan jättää hoitoa vaille, jos yksipuolisesti esillä pidetään lainomaisia vaatimuksia moralistisessa hengessä vailla vapauttavaa armon evankeliumia. Tällaisessa kohtaa törmäämme taitamattoman uskonnollisen (mutta ei välttämättä kristillisen) kasvatuksen tai julistuksen seurausilmiöihin.
Ne voivat olla pahoin vammoittavia ? Psykiatri Reinhold Ruthe on kirjassaan "Kun sielu huutaa" paneutunut tutkimaan vammojen lähtökohtina erityisesti vääristävää kasvatusilmapiiriä yliankarissa kodeissa, joiden ilmapiiriä hän luonnehtii "mieluummin synti- kuin lunastuskeskeiseksi". Sielunhoidossa tunnetaan yhteys, joka monasti vallitsee lainomaisen uskonnollisuuden, ankaran ja vaativan jumalakuvan, masennuksen ja sitovien syyllisyyden tunteitten välillä.
Erilaiset uskonnolliset puoskarit vapauttamistekniikkoineen saavat monesti mainion kohteen syyllisyyksien sitomista, "lain alle" jääneistä ja sisäisesti rasittuneista ihmisistä. Usein vasta terapeuttinen ja sielunhoidollinen selvittely avaa rohkeuden vastaanottaa ja omistaa evankeliumi sekä sanoma armosta ja rakastavasta Jumalasta.
TERVE SYYLLISYYS ? EPÄTERVEET SYYLLISYYDENTUNTEET
Ei tosin kaikkea syyllisyyttä tule pitää epäterveenä kuten freudilaisperäinen psykologia vihjaa. Pitkään sairaalasielunhoitajana toiminut Erik Ewalds on usein korostanut ihmisen oikeutta "terveeseen syyllisyyteen". Miksi hän tätä näin korostaa johtunee katteettomasta lohdutuksesta ilman, että syyllisyyttä konkreettisesti kohdataan sielunhoidollisessa keskustelussa.
Ewalds puhuu näissä yhteyksissä puoskaroinnista, jolloin syyllisyyttä potevan vamma peitetään väärän lohdutuksen laastarilla perusongelmaan kajoamatta. Mm. Bo Sirnes tähdentää, kuinka aito syyllisyydentunto, vilpitön katumus ja terve parannuksen harjoittaminen ovat yksi mielenterveyden keskeisimmistä tuntomerkeistä (Mielenterveys ja usko s. 49).
Samoin tri Einar Lundby, joka mm. sanoo: "Synnintunto, syyllisyydentunne, on tervehdyttävä prosessi. Se varjelee meitä joltakin vielä pahemmalta. Syyllisyydentunnon on määrä olla meille varoitus, kuin kello, joka soi ilmoittaakseen meille, että olemme vaarallisilla teillä." -
USKONELÄMÄÄMME VARJOSTAVAT PSYYKKISET KARIKOT ? RAJANKÄYNTIÄ
Suomen teologinen instituutti 31.3. 2004 Martti Huhtinen
"USKONTO SAIRASTUTTAA" ?
Tämän väitteen kuulemme huitaistavan silloin tällöin. ? Kristinuskon ympärillä käydään aika ajoin kiivasta keskustelua siitä onko se luonteeltaan ihmistä tervehdyttävää vai sairastuttavaa. Esim. psyykkisissä hoitolaitoksissa on ihmisiä, joilla tavataan mielen ongelmiin yhdistyneinä syviä uskonnollisia kysymyksiä. Näistä syyllisyys- ja seksuaaliongelmat lienevät tavallisimpia. Voitaisiin sanoa - ja monet freudilaisittain värittyneet terapeutit niin väittävätkin, että mielensairauden aiheuttaa "uskonto", joka on kaiken pahan juuri (uskonto = religio = sidonnaisuutta) ? Tällaisissa mielikuvissa uskonnon ajatellaan tukahduttavan moraalisilla kielloilla ihmisen vapauden, aiheuttavan sairaaloista, neuroottista syyllisyyttä ja ahdistusta jne.
Freudilainen selitysmalli suosii usein väitettä, että kristillinen usko aikaansaa ihmisessä, erityisesti hänen seksuaalisella alueellaan, turhia estoja ja tabuja ja siten syyllisyysneurooseja l. sidonnaisuuksia sairastuttaen ihmisen. Mm. Martin Buber toisaalta huomauttaa, että näin väitettäessä puhutaan mielellään tunteista, mutta itse syyllisyyskysymys ohitetaan.
MIKÄ "USKONTO"?
Heti alkuun on syytä puhua erikseen uskonnosta ja henkilökohtaisesta uskosta Kristukseen sovittajana. Uskonto on käsitteenä laaja. Käsitteenä religio se sisältää mitä moninaisimpia uskonnollisuuden muotoja järjestelminä, perinteinä ja sidonnaisuuksina.
Luther, joka ei uskontososiologiasta mitään tiennyt, puhui "ihmisen uskonnosta" (=uskonnollisuudesta, farisealaisuudesta) erotuksena Jumalan Sanan synnyttämälle uskolle Kristukseen.
IHMISEN PERUSKYSYMYKSIÄ
Miksi yleensä sairastamme, miksi uskovillakin siinä missä muillakin, ilmenee esim. sielullista sairautta? Sairaus eri muodoissaan on syntiinlankeemuksen jälkiseurausta. Jospa ihminen sairastaessaan viestittääkin, että hän kantaa osaansa tämän ihmiskunnan synnin ja sairauden taakasta esim. oman sukunsa rasitteiden perijänä?
Monissa suvuissa on perinnöllisenä sekä ruumiillisia että henkisiä rasitteita. Miksi jokin sairaus puhkeaa esiin? Syitä lienee monia. Henkisissä rasitus- ja painetiloissa moni ihminen on voitu jättää vaille rakkautta ja ihmisen syviä perusvastauksia. Nykyinen elämänmuotomme ja kylmä yhteiskuntamme jättää monia heitteelle ja yksin.
Ihminen voi kohdata ahdistavia hylkäämis- ym. kokemuksia, jotka selvittämättöminä painavat ja jättävät jälkensä ehkä noustakseen kriiseissä esille (masennuskriisin taustoina hylkäämiskokemukset, hoitamattomat katkeruuden- ja vihan tunteet, arvottomuuden ja tyhjyyden kokemukset, persoonallisen välittämisestä ja rakkaudesta sivuun jääminen).
Kannamme sisimmässämme ihmisten yhteisiä peruskysymyksiä. Ne liittyvät olemukseemme, sukupuolisuuteemme, vastuuseemme ihmisinä, syyllisyyteemme, sisäiseen vapauden etsintäämme, rakkauden nälkäämme jne,. Persoonaamme syvästi koskettavat asiat pyrkivät saamaan tilaa ja löytämään vastauksen. Ehkä ne ovat kasvatuksen, elämän ankarien olosuhteiden tms. vaikutuksesta olleet aiemmin syrjään tietoisuudesta työnnettyinä.
Uskonto ei sinänsä ole näitä ongelmia sisimpäämme istuttanut. Peruskysymykset ovat osa ihmistä, hänen syvintä olemustaan, osa Jumalan luomaa ihmistä, joka etsii jatkuvasti ? kuten kirkkoisä Augustinus sanoo ? tietä Jumala-yhteyteen. Ihmisen vastuu- ja syyllisyyskysymykset on aina nähty osana sitä ihmisen persoonallisuutta, joka esiin tulee kristillisessä ihmiskäsityksessä.
Mitä keskeisiä elementtejä kristillinen ihmiskäsitys sisältää ? Lähtökohtana on, että ihminen on Jumalan luomisteko. Hänet on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, kasvokkuuteen, coram Deo, millä tarkoitetaan avointa omantunnon yhteyttä ja vuorovaikutusta suhteessamme Jumalaan hoidettuna ihmisenä. Olemme luodut persooniksi, "Jumalan kuviksi" ja kaltaisiksi. Olemme iäisyysolentoja, "eläviä sieluja", kuten Raamattu luomisen yhteydessä kuvaa.
Ihmisinä olemme henki, sielu ja ruumis. Jokaisella meistä on omatunto sekä kyky vastuuseen ja syyllisyyteen (Rm 2). Olemme toisaalta osallisia lankeemuksesta, joka on erottanut meidät Jumalasta. Meitä vaivaa perisynti, itsekkyys, epäusko ja kapina.
Turmeluksen ongelmaa meissä kuvaa Jeesuksen luonnehdinta ihmissydämen pahuudesta (Mt 15:19, Mk 7:21), Samoin Roomalaiskirje kuvaa realistisesti ihmisen sisimpää (Room. 3:10?18), myös Paavalin toteamus: "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei. Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." (Rm 7: 18?19) ? Tällaisen realismin ihmiskäsityksessä terve kristillisyys myöntää, epäterve hurmahenkisyys yhdessä ei-kristillisen humanismin myötä taas väistää.
Tarvitsemme kuitenkin totuutta tunteaksemme oikein itsemme ja voidaksemme hoitaa omaatuntoamme. Vapautuaksemme synnin herruudesta tarvitsemme Jumalan lain totuutta tunteaksemme syntimme ja vanhurskauden puutteemme sekä evankeliumia, välittämään sovitusta syntimme anteeksisaamiseksi ja rauhan löytämiseksi omaantuntoomme.
MIELEKKYYDEN JA SISÄISEN HYVINVOINNIN KAIPUU
Ihmisinä kaipaamme sopusointua ja terveyttä, toisaalta absoluuttista terveyttä ei inhimillisessä todellisuudessa voida löytää. Mm. maailman terveysjärjestö WHO on koettanut määritellä terveyden käsitettä, tosin voittopuolisesti psyykkisenä ilmiönä: Määritelmän mukaan terveys on kykyä elää sopusoinnussa toisten kanssa ja sovittaa ristiriitaiset pyrkimykset omassa mielessään tasapainoisella, hyvin harkitulla ja yhteistyön kannalta hyväksyttävällä tavalla.
Määritelmässä painottuu sosiaalinen perspektiivi. Kristillinen aspekti lisää tähän lähtökohtana kaikkein oleellisimman, ihmisen Jumala-suhteeseen liittyvän perustavanlaatuisuuden kaikkine seurausvaikutuksineen.
Terveyden ja sairauden välisen jännitteen selvittely, sairaiden piirteiden kohtaaminen sekä pyrkimys sisäiseen hyvinvointiin edellyttää syvää, realistista ja kokonaisvaltaista kuvaa ihmisestä. Tästä lähtökohdasta on mahdollista kysyä: Mikä on ihmisen varsinaisinta elämää, sitä, johon meidät on tarkoitettu? Mikä on tervettä, mikä sairasta?
Lähestulkoon kaikki terapeutit, psykiatrit ja teologit ovat yhtä mieltä siitä, että terveeseen elämään kuuluu syvänä ns. elämän mieli, tavoite, mielekkyys. Onko elämä vielä kohdallaan jos olemassaolon tarkoitusta ja mielekkyyttä ei ole löytynyt?
Kuuluuko terveeseen elämään esim. jatkuva syyllisyyden painolasti, entä muut persoonaa kahlitsevat voimat? ? Jos jäämme elämän tarkoitukseen nähden tyhjiöön, emme jaksa kauan elää jollakin tapaa sairastumatta. Näin mm. kuuluisa logoterapeuttisen mallin kehittäjä, psykiatri Viktor Frankl, joka samalla näkee suuren osan uuspakanallista Eurooppaa elävän ns. noogeenisessä l. tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden neuroosissa.
Aikamme materialistiseen ahtauteen ajautuneesta elämäntavasta on kadonnut elämän syvä mieli. Samansuuntaisesti puhuu aivofysiologi Matti Bergström. Hän arvostelee ankarasti aikamme arvoköyhää kasvatusta, joka tuottaa ? kuten hän sanoo mielekkääseen elämään kyvyttömiä ?arvoinvalideja?. Tyhjyyden neuroosi jo sinällään viestittää vinoutuneesta elämäntavasta ja mielekkään elämän tarpeesta.
Robert Brinsmead, aikamme australialainen teologi, koskettelee mielekkään elämän ihannetta lähtien tosi-ihmisyyteen liittyvästä elämisen laadusta, käytännössä kristillisestä ihmiskäsityksestä. Ihminen ei voi elää siten, että hän on itsensä eristänyt ja aidannut ollen elämän meressä kuin pelkkä itsekäs saareke. Ihmisessä tosin elää jatkuva taipumus olla "incurvatus in se", itseensä käpertynyt (Luther).
Aikamme narsismi, joka perustuu ihmisen itsekeskeiseen oman nautinnon ja tarpeiden maksimointiin, on tässä mielessä vakava sairauteen johtava elämän asenne. Samaan suuntaan vinouttava ilmiö on tunne-elämyksiin ja nautintoon pyrkivä sairas uskonnollinen narsisimi, jonka elämys- ja nautinnonhakuiseksi keskukseksi ihminen hakeutuu. (vrt. Toronton hurmahenkisyys).
Sokea itsekeskeisyys kaikissa muodoissaan merkitsee vääristymistä. Kirjassaan "Raitis Usko" Fredrik Wislöff toteaa, että jäämällä kiertämään kehää oma itsemme ympärillä me päädymme joko ylpeyteen tai masennukseen ja epävarmuuteen.
Robert Brinsmead korostaa: Silloin kun ihminen voi hyvin, hän elää ihmisyyttään myönteisessä, oikeassa suhteessa Jumalaan, itseensä, ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Tällainen elämä sisältää kolme ulottuvuutta: 1) hengellisen 2) ruumiillisen ja 3) yhteisöllisen ulottuvuuden. ? Tohtorit Brinsmead ja Lundby painottavat kuinka ihmisen tulee voida elää oikeassa suhteessa elämän peruslakien kanssa (Jumalan käskyt ja niistä johdetut arvot).
Emme voi elää hyvin, jos rikomme tietoisesti elämän peruslakeja. Saatat kuvitella voivasi kapinoida esim. painovoiman lakia vastaan hyppäämällä ylöspäin 7. kerroksesta. Mutta putoatkin ja murskaannut. Kumoamattomia ovat elämän siveelliset lait, jotka kohtaamme Jumalan käskyissä. Eläessämme niiden vastaisesti olemme eri tavoin rikkoutuneita ja syyllisyyttä kantavia ihmisiä. Eheytymisen ja terveyden edellytyksenä on tällaisesta tilasta vapautuminen.
Kun norjalainen psykiatri ja kristitty Tollak Sirnes tarkastelee ihmisen sairastuvuutta, terveyttä ja niiden yhteyttä kristilliseen uskoon hänkin lähtee liikkeelle hyvän ja terveen elämän tuntomerkeistä. Hän löytää mm. seuraavia sisäisen hyvinvoinnin tunnuspiirteitä:
1. Kypsästi toimivan omantunnon: Tämä merkitsee mm. tervettä kykyä syyllisyyteen ja syyllisyyden kohtaamista siten, että omatunto vapautuu. Usein sairaalloisten ilmiöiden yhteydessä voimme kohdata piirteitä, jotka viestivät jostain hoitamattomasta sisäisestä vammasta. Omatunto voi sairastaa yliankaruutta tai yliherkkyyttä.
Omatunto voi olla myös aivan tunnoton, toimintakyvytön. Näiden ilmiöiden taustalla voimme löytää esim. ylisallivan tai yliankaran kasvatuksen vaikutuksia. Seurauksena ihmiselle voi kehittyä ns. ankara ja vaativa yliminä, joka piiskaa ihmistä jatkuviin lainomaisiin suorituksiin ilman lepoa. Yksinomaan lakipainotteinen julistus ajaa lisää tähän suuntaan. Hengellinen elämä muodostuu raskaaksi ja ongelmalliseksi. Voidaan myös puhua yliankarasta Jumala-kuvasta ja "lain alle" jäävästä uskonelämästä.
(Ohessa tyyppiesimerkki rouva Markista tri Ruthen kirjasta "Kun sielu" huutaa (s.52?53))
Toisaalta oikean ja väärän rajoista piittaamaton ja terveeseen vastuun tuntemiseen opastamaton kasvatus voi tuottaa tunnottomia ja psykopaattisen vastuuttomasti käyttäytyviä persoonia, joiden omatunto ei tunnu reagoivan tehtyihin rikkomuksiin terveellä syyllisyyden tuntemisella. Päinvastoin, syyllisyys ja vastuu torjutaan ja projisoidaan muualle, esim. toisiin ihmisiin.
Tällaista vaikeasti hoidettavaa tunnevammaa voimme tavata kristityissäkin ja sen seuraukset esim. seurakunnan ihmissuhteissa ja yhteisöissä ovat varsin tuhoisat. Tätä ongelmaa käsittelemme esityksessämme myöhemmin.
2. Terveeseen uskonelämään kuuluu myös todellisuuden myöntäminen sellaisena kuin se on. On kyse totuuden hyväksymisestä, realismista. Uskalletaan kohdata omaan elämään vaikuttavia realiteetteja. Uskalletaan Jumalan sanan ja omantunnon osoittamana myöntää: Minä olen syntinen, synnissäni vastuullinen.
Muistamme Jeesuksen korostaneen, kuinka oikean vapauden löytämisessä tullaan tuntemaan totuus. Jh 8:32. Totuuden kohtaaminen ja myöntäminen vapauttaa. Tämä käytännössä merkitsee suostumista parannukseen Jumalan lain meitä puhutellessa ja osoittaessa syntimme. Tätä tietä totuus vapauttaa. Kristillisessä sielunhoidossa totuuden rinnalla kulkee Jumalan armo.
Jumalan totuuden ja armon keskuksena on Jeesuksen risti. Missä on tervettä hengellisyyttä, siellä kaikuu keskuksena ristin evankeliumi. Se on jokaiselle reaalikristitylle rakas ja välttämätön. Jh 8:32. Se paljastaa Jumalan vanhurskauden syvyyden ja lyö ihmisen oman "hyvyyden" ja omat pelastumismahdollisuudet alas. Sen edessä avautuu tuomionalaisuutemme ja mahdottomuutemme pelastaa itse itsemme omavoimaisin ponnisteluin. Samalla syntiselle avautuu Jumalan armahtava ja pelastava rakkaus, johon langennut saa turvautua. Evankeliumi taas vapauttaa uuteen elämään.
Totuuden kohtaamisessa on nöyrtymiseen ja itsetuntemiseen suostumista. Jos emme Jumalan edessä nöyrry, ajaudumme moniin väistöliikkeisiin ja harhaisuuteen: Väistöyritykseksi voi muodostua ongelmallisen ja syyllistävän asian torjuminen. Ongelma voidaan painaa syvälle tietoisuuden ulkopuolelle, jossa se kuitenkin voi synnyttää esim. syyllisyysneurooseja, korvaavia suorituksia ja sovitusrituaaleja.
Näitä ilmiöitä on mm. Niilo Syvänne käsitellyt laajasti kirjassaan "Sairas vai syyllinen".
3) Terveyteen kuuluu myös terve tietoisuus omasta ihmisarvosta, arvomme tunteminen Kristuksen kautta luotuina ja lunastettuina ihmisinä. ?Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta? tähdentää 1. Kor. 6:19 (vuoden -92 käännös). Terve oman arvon tunteminen on vastakohta sairaalloiselle ja itsetuhoiselle nihilismille, "maailman murheelle" (2. Kor. 10:7). Tuo luonnehdinta viittaa ihmisen sovitusta vailla olevaan noidankehään, jossa ei tunneta Kristusta eikä evankeliumin uudistavaa voimaa. ? Jumalan anteeksiantamuksen kohdannut Paavali voi valoisasti todeta: "Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha?" Armahdettu ihminen saa unohtaa oikeutetusti Kristuksen tähden menneisyytensä synnin (Fil. 3:13).
Uskaltaapa hän myös terveesti nähdä, kuinka Jumala tekee hänen kauttaan työtä jopa enemmän kuin muissa, vaikuttajana on kuitenkin Jumalan armo, joka hänessä tekee työtään. 1. Kor. 15.10.
4) Sirnes puhuu myös sisäisen vapauden tunnosta, jonka tiedämme nousevan anteeksiantamuksesta sekä terveen identiteetin ja itsetunnon löytymisestä sekä
5) kyvystä nähdä elämä mielekkääksi. ? Esim. Paavali kyllä kärsi vastoinkäymisiä kantaen Kristuksen ristiä. Mutta sama mies puhui sovitettuna kuitenkin Filippiläiskirjeessa lähestulkoon koko ajan ilosta (esim. Fil. 3?4) Tällaiseen mielekkyyden tuntoon kytkeytyy oleellisena kristillinen toivo. Yhteys sovituksen ja sitä seuraavan sisäisen rauhan ja toivon välillä nousee osuvasti monin paikoin esiin, esim. Roomalaiskirjeen 5. luvussa (Rm 5:1?3).
6) Sisäisen hyvinvoinnin merkkinä on myös kyky rakastaa. Jeesus korosti, kuinka rakkaus täyttää sisimmän, joka on armahdettu ja saanut anteeksi (Lk 7:47). Galatalaiskirje kuten Lutherkin luonnehtii rakkautta vastaanottavan uskon hedelmänä.
7) Lopuksi Sirnes puhuu myös kyvystä kiitollisuuteen. (Kirjassaan ?Raitis usko? Fredrik Wislöff korostaa ilon ja kiitollisuuden yhteyttä. Lähtökohtana on syntien anteeksiantamus ja uskon kautta avautunut tietoisuus Jumalan lapseudesta. Kristian Scriver näkee ilon taustalle kytkeytyvän myös särkymisen ja surun kokemuksen, joka syntyy oman heikkouden tajuamisesta.)
Uskallamme väittää, että kaikki mainitut sisäisen hyvinvoinnin tunnukset alkavat todellistua silloin kun Jumalan Sanan tervehdyttävä vaikutus ihmisessä pääsee liikkeelle. Kun sovitustyö Kristuksessa saa hoitaa lain paljastamaa ja Jumalan vanhurskauden valaisemaa ihmistä, alkaa kehkeytyä tila, jonka Jumala luomisessa tarkoitti. Heprean käsite shalom, kuvaa ihmisen uutta todellisuutta. Alkukielisenä tuo käsite kuvaa rauhan, eheyden, yhteyden ja sopusoinnun hallintaa sisimmässä sekä pelon poistumista.
Thuren?Koskenniemi selittävät käsitettä seuraavasti: "Vanhurskaus ja rauha" on jo VT:ssä yhteen kuuluva käsitepari; Vanhurskaus ja rauha vallitsevat Jumalan lupaamassa uudessa maailmassa. Uusi luominen, vanhurskauttaminen ja sovinto muodostavat kiinteän kokonaisuuden?" (UT:n selitys kohtaan 2. Kor. 5:21).
"LAIN ALLA" ELÄMISEN ONGELMA
Ihmisen sisintä voidaan monin tavoin epäterveesti sitoa ja ahdistaa. Omatunto voidaan jättää hoitoa vaille, jos yksipuolisesti esillä pidetään lainomaisia vaatimuksia moralistisessa hengessä vailla vapauttavaa armon evankeliumia. Tällaisessa kohtaa törmäämme taitamattoman uskonnollisen (mutta ei välttämättä kristillisen) kasvatuksen tai julistuksen seurausilmiöihin.
Ne voivat olla pahoin vammoittavia ? Psykiatri Reinhold Ruthe on kirjassaan "Kun sielu huutaa" paneutunut tutkimaan vammojen lähtökohtina erityisesti vääristävää kasvatusilmapiiriä yliankarissa kodeissa, joiden ilmapiiriä hän luonnehtii "mieluummin synti- kuin lunastuskeskeiseksi". Sielunhoidossa tunnetaan yhteys, joka monasti vallitsee lainomaisen uskonnollisuuden, ankaran ja vaativan jumalakuvan, masennuksen ja sitovien syyllisyyden tunteitten välillä.
Erilaiset uskonnolliset puoskarit vapauttamistekniikkoineen saavat monesti mainion kohteen syyllisyyksien sitomista, "lain alle" jääneistä ja sisäisesti rasittuneista ihmisistä. Usein vasta terapeuttinen ja sielunhoidollinen selvittely avaa rohkeuden vastaanottaa ja omistaa evankeliumi sekä sanoma armosta ja rakastavasta Jumalasta.
TERVE SYYLLISYYS ? EPÄTERVEET SYYLLISYYDENTUNTEET
Ei tosin kaikkea syyllisyyttä tule pitää epäterveenä kuten freudilaisperäinen psykologia vihjaa. Pitkään sairaalasielunhoitajana toiminut Erik Ewalds on usein korostanut ihmisen oikeutta "terveeseen syyllisyyteen". Miksi hän tätä näin korostaa johtunee katteettomasta lohdutuksesta ilman, että syyllisyyttä konkreettisesti kohdataan sielunhoidollisessa keskustelussa.
Ewalds puhuu näissä yhteyksissä puoskaroinnista, jolloin syyllisyyttä potevan vamma peitetään väärän lohdutuksen laastarilla perusongelmaan kajoamatta. Mm. Bo Sirnes tähdentää, kuinka aito syyllisyydentunto, vilpitön katumus ja terve parannuksen harjoittaminen ovat yksi mielenterveyden keskeisimmistä tuntomerkeistä (Mielenterveys ja usko s. 49).
Samoin tri Einar Lundby, joka mm. sanoo: "Synnintunto, syyllisyydentunne, on tervehdyttävä prosessi. Se varjelee meitä joltakin vielä pahemmalta. Syyllisyydentunnon on määrä olla meille varoitus, kuin kello, joka soi ilmoittaakseen meille, että olemme vaarallisilla teillä." -
Vastaukset 7
Vanhimmat
ensinnäkin tuo "alustus" oli ihan liian pitkä, jotta sen pohjalta voisi aloittaa keskustelun tuosta. Lisäksi siinä sotketaan vuoron perään psykologisia lausuntoja ja uskonnollisia lausuntoja ja uskomuksia joka vääristää asiaa, ja kommentoidaan toisella toista, vielläpä asiantuntemattomasti mielestäni.
Lisäksi nuo viittaukset Freudilaiseen malliin ovat vanhanaikaisia ja jopa ehkä jossainmäärin asiattomiakin asiaa pohdittaessa, olisi ollut syytä nojata pohdinnat ja selitykset tämänpäivän tietämykseen, mutta sehän ei ilmeisesti ollut edes tuon esitelmän tarkoitus?
Tosin minulle ei kyllä edes selvinnyt mikä se oli?
Mutta jään seuraamaan keskustelua kuitenkin mielenkiinnolla ja kommentoin jos aihetta on.
Tuota en viitsi tämän enempää edes yrittää aloittaa nyt ainakaan.
Mikä on maailman tyhmin koirarotu?
..tietysti, Turun murre..heh
Referaatti, kiitos!
Oikean ja väärän rajoista piittaamaton ja terveeseen vastuun tuntemiseen opastamaton kasvatus voi tuottaa tunnottomia ja psykopaattisen vastuuttomasti käyttäytyviä persoonia, joiden omatunto ei tunnu reagoivan tehtyihin rikkomuksiin terveellä syyllisyyden tuntemisella. Päinvastoin, syyllisyys ja vastuu torjutaan ja projisoidaan muualle, esim. toisiin ihmisiin.
Tällaista vaikeasti hoidettavaa tunnevammaa voimme tavata kristityissä ja sen seuraukset esim. seurakunnan ihmissuhteissa ja yhteisöissä ovat varsin tuhoisat.
Terveeseen uskonelämään kuuluu myös todellisuuden myöntäminen sellaisena kuin se on. On kyse totuuden hyväksymisestä, realismista. Uskalletaan kohdata omaan elämään vaikuttavia realiteetteja. Uskalletaan Jumalan sanan ja omantunnon osoittamana myöntää: Minä olen syntinen, vääristä teoistani vastuullinen.
Katson äärimmäisen, nykyisin tavallisen itsekkään narsismin johtavan vähintäinkin ahdistukseen.
Realismi on oltava myös uskossa, tai jopa erityisesti juuri siinä. Lähimmäistä on vaikea hyväksyä jos ei tunne eikä hyväksy edes itseään sellaisena kun todellisuudessa on.
Onko tämä vieläkin liian vaikeaa?
Saman bullshitin olisi voinut tiivistää.
Hieman pitkähän tuo... ;D En minäkään sitä jaksanut lukea kuin ehkä viidenneksen, mutta aihe sinänsä on ihan keskustelun arvoinen.
Uskonnollisissa piireissä liikkuu paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia tai ainakin ongelmia.
En usko, että uskonto on niitä aiheuttanut. Pikemminkin niin päin, että ongelmat ajavat ihmisiä etsimään turvaa ja tukea uskonnoista. Kristinusko sopii hyvin ihmisille, jotka haluavat vastuun jollekin muulle, so. jumalalle. Se on yksi keino selviytyä.
Toki joissakin tapauksissa "uskonto" voi pahentaa ongelmia. Tällöin varsinainen syy ei varmastikaan ole uskonnossa vaan siinä yhteisössä, jonka piirissä uskontoa harjoitetaan. Kun koolla on ihmisiä, joista monilla on mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöitä (en siis tässä sano että läheskään kaikilla olisi!)syntyy joskus epäsuotuisaa ryhmädynamiikkaa, painostusta, sairaalloisia piirteitä saanutta uskonnollisuutta mikä ei tee hyvää yksilölle joka on jo yhteisöön tullessaan hauras.
Toinen mistä voi olla haittaa on ankara uskonnollinen koti lapselle. Siis painotan sanaa ankara. Rakastava uskonnollinen koti ei varmasti tee pahaa kenellekään.
Kysymykseen liittyy siis kuten tuossa tekstissäkin on jotenkin mainittu, monia kulttuurisia, sosiaalisia yms. kysymyksiä joista uskontoa on vaikea erottaa. Mutta uskonnossa itsessään jos se ymmärretään rakkauden ja myötätunnon läpäisemäksi uskoksi/elämänasenteeksi on mielestäni vain ihmistä tervehdyttäviä piirteitä. =)
ymmärtämätön uskonnollinen kasvatus/koulu kyllä aihettaa jonkinlaita traumaa. Tällainen kokemus on itsellänikin. Tällainen allergian kaltainen reaktio Jumala tai kirkko sanan nähtyään on täällä esimerkiksi :pp.:llä.
Minun mielestäni uskontoa ei saisi pakkosyöttää lapsille eikä muillekkaan pahassa ahdistuksessa eläville ihmisille.
Voidakseen ottaa uskonnollisen sanoman vastaan ihmisen pitäisi olla henkisesti aikuinen ja tasapainossa. Silloin usko voi ja tuokin sisältöä elämään.