Jo silloin kun olin lapsi, tiesin ettei tää oo mun paikka. Tahdoin olla paljon yksin. Muistan että pienenäkin tahdoin pois tästä maailmasta, jotenkin en kuulu tänne. Pienenä ajattelin etten voi kuolla, koska mun vanhemmat tulisivat siitä surulliseksi. En oo ikinä pelännyt kuolemaa.
Mulla on ystäviä ja olen ollut monissa seurustelusuhteissa ja elän ihan normaalin nuoren naisen elämää (olen 29) Teen työkseni sosiaalityötä. Ja vanhemmiten olen alkanut nähdä tulevia ja kaikkea yliluonnollista. Ihan kuin henget vaan odottaisivat että päätän lähteä. Mua ei kiinnosta rakentaa mitään elämää, ei kiinnosta perustaa perhettä tai saada lapsia. Ei mitään sellaista, elän vain itselleni.
Kihlattuni jäi auton alle reilu vuosi sitten ja kuoli mun käsiin. Se koko tilanne oli kuin kohtaloa ja jotenkin tuntui, että näin tässä pitikin käydä. Olin toki surullinen (kauhuissani), mutta kaikki kihlattuni puheet sinä viimeisenä iltana oli kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtuu. Elin ihan sumussa hänen kuolemansa jälkeiset päivät. Kukaan mun perheestä tai ystävistä ei lohduttanut tai auttanut mua surussa. Kihlattuni siis kuoli ulkomailla ja koska hän asui siellä hänet on siis haudattu sinne kauas ulkomaille ja en päässyt edes haudalla käymään kuin monta kk myöhemmin. Kun palasin suomeen hänen kuoleman jälkeen mun perhe ja ystävät eivät puhuneet koko asiasta. Olin yksin. Kukaan ei kysynyt miten mä jaksan., vaikka olin ihan hajalla ja olen kai edelleen.
Kihlattuni perhe lähetteli mulle viestejä ja soittelivat ja pitivät huolta parhaansa mukaan puhelimen välityksellä. Mulla ei edes ole enää ydinperhettä suomessa. Mulla on äiti, mutta hän elää uutta nuoruuttaan ja vaihtaa miestä kuin sukkaa ja on sekaisin ja käyttäytyy kuin lapsi/teini. Isäni on löytänyt uuden rakkauden ja hän elää nyt uudelle perheelle. Pikkuveljelläni on oma perhe ja asuvat muualla ja yhteydenpito on jäänyt. Mulla ei siis ole ketään täällä kuka edes vähänkään välittäisi minusta. No se on mulle ok, olenhan aina ollut outolintu, viihtynyt yksin jne.
Mun kihlattu kävi kerran mun sängyn vieressä kuolemansa jälkeen tai siis joku hahmo kävi. En tiedä oliko se kummitus/henki vai mikä, mut se ojensi mulle käden ja sen jälkeen mulle tuli hyvä olla ja jotenki tiedän että se oli mun rakas, joka kävi sanomassa jotakin tai pyytämässä mua luokseen. Istun illat yksin kotona, ei mua huvita tehdä mitään. Ei en mä oo masentunu tai mitään. Vapaapäivät teen töitä. Ei kukaan oo kiinnostunut mitä mä teen. Mun on koko ajan tyhjä olo ja tahdon vaan pois täältä. Ei mulla ole täällä mitään eikä ketään. Voisin kuvitella eläväni ulkomailla mun kihlatun perheen luona, lähellä häntä tavallaan. Mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista, joten jos minulla ei ole täällä mitään tarkoitusta, niin miksi en saisi lähteä pois täältä, siis kuolla pois.
Olen äidilleni sanonut, että olisin onnellinen jos pääsisin pois, koska tämä elämä ei oo minua varten. Äiti alkaa huutaa kuinka itsekäs olen. MIten niin, eikö tärkeintä oo että olisin onnellinen ja tiedän että tuolla jossain mun rakkaani oottaa ja siellä on mulle jotain. Miten olen itsekäs, kun mun olemassaoloa ei edes huomata kuin silloin kun sanon miltä musta tuntuu ja silloinkin mut tuomitaan.
Siis miksi aina se menee niin, että itsemurhan tehnyt on itsekäs, eikä ne ihmiset ole myös itsekkäitä, jotka pakottaa elämään täällä, vaikkei halua. Näin tää mun elämä ei voi enää jatkua, ei tää ole elämää mulle, koska olen ihan tyhjä sisältäpäin, ihan ontto. Eikä se ole kenenkään vika, enkä ole sairas tai hullu, mun vaan ei ehkä ikinä olisi pitänyt edes syntyä, koska olen aina tuntenu ettei mua tarkoitettu tänne.
Toivon, että saan pian siivet selkään ja pääsen pois. Toivon että pääsen täältä pois. Vihatkoon muut mua ja pitäkööt itsekkäänä. Mä tahdon vaan pois ja olla onnellinen. Oli pakko purkaa tuntoja, kun tuntuu niin tyhjältä. Kiitos jos jaksoit lukea.
Mulla on ystäviä ja olen ollut monissa seurustelusuhteissa ja elän ihan normaalin nuoren naisen elämää (olen 29) Teen työkseni sosiaalityötä. Ja vanhemmiten olen alkanut nähdä tulevia ja kaikkea yliluonnollista. Ihan kuin henget vaan odottaisivat että päätän lähteä. Mua ei kiinnosta rakentaa mitään elämää, ei kiinnosta perustaa perhettä tai saada lapsia. Ei mitään sellaista, elän vain itselleni.
Kihlattuni jäi auton alle reilu vuosi sitten ja kuoli mun käsiin. Se koko tilanne oli kuin kohtaloa ja jotenkin tuntui, että näin tässä pitikin käydä. Olin toki surullinen (kauhuissani), mutta kaikki kihlattuni puheet sinä viimeisenä iltana oli kuin hän olisi tiennyt mitä tapahtuu. Elin ihan sumussa hänen kuolemansa jälkeiset päivät. Kukaan mun perheestä tai ystävistä ei lohduttanut tai auttanut mua surussa. Kihlattuni siis kuoli ulkomailla ja koska hän asui siellä hänet on siis haudattu sinne kauas ulkomaille ja en päässyt edes haudalla käymään kuin monta kk myöhemmin. Kun palasin suomeen hänen kuoleman jälkeen mun perhe ja ystävät eivät puhuneet koko asiasta. Olin yksin. Kukaan ei kysynyt miten mä jaksan., vaikka olin ihan hajalla ja olen kai edelleen.
Kihlattuni perhe lähetteli mulle viestejä ja soittelivat ja pitivät huolta parhaansa mukaan puhelimen välityksellä. Mulla ei edes ole enää ydinperhettä suomessa. Mulla on äiti, mutta hän elää uutta nuoruuttaan ja vaihtaa miestä kuin sukkaa ja on sekaisin ja käyttäytyy kuin lapsi/teini. Isäni on löytänyt uuden rakkauden ja hän elää nyt uudelle perheelle. Pikkuveljelläni on oma perhe ja asuvat muualla ja yhteydenpito on jäänyt. Mulla ei siis ole ketään täällä kuka edes vähänkään välittäisi minusta. No se on mulle ok, olenhan aina ollut outolintu, viihtynyt yksin jne.
Mun kihlattu kävi kerran mun sängyn vieressä kuolemansa jälkeen tai siis joku hahmo kävi. En tiedä oliko se kummitus/henki vai mikä, mut se ojensi mulle käden ja sen jälkeen mulle tuli hyvä olla ja jotenki tiedän että se oli mun rakas, joka kävi sanomassa jotakin tai pyytämässä mua luokseen. Istun illat yksin kotona, ei mua huvita tehdä mitään. Ei en mä oo masentunu tai mitään. Vapaapäivät teen töitä. Ei kukaan oo kiinnostunut mitä mä teen. Mun on koko ajan tyhjä olo ja tahdon vaan pois täältä. Ei mulla ole täällä mitään eikä ketään. Voisin kuvitella eläväni ulkomailla mun kihlatun perheen luona, lähellä häntä tavallaan. Mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista, joten jos minulla ei ole täällä mitään tarkoitusta, niin miksi en saisi lähteä pois täältä, siis kuolla pois.
Olen äidilleni sanonut, että olisin onnellinen jos pääsisin pois, koska tämä elämä ei oo minua varten. Äiti alkaa huutaa kuinka itsekäs olen. MIten niin, eikö tärkeintä oo että olisin onnellinen ja tiedän että tuolla jossain mun rakkaani oottaa ja siellä on mulle jotain. Miten olen itsekäs, kun mun olemassaoloa ei edes huomata kuin silloin kun sanon miltä musta tuntuu ja silloinkin mut tuomitaan.
Siis miksi aina se menee niin, että itsemurhan tehnyt on itsekäs, eikä ne ihmiset ole myös itsekkäitä, jotka pakottaa elämään täällä, vaikkei halua. Näin tää mun elämä ei voi enää jatkua, ei tää ole elämää mulle, koska olen ihan tyhjä sisältäpäin, ihan ontto. Eikä se ole kenenkään vika, enkä ole sairas tai hullu, mun vaan ei ehkä ikinä olisi pitänyt edes syntyä, koska olen aina tuntenu ettei mua tarkoitettu tänne.
Toivon, että saan pian siivet selkään ja pääsen pois. Toivon että pääsen täältä pois. Vihatkoon muut mua ja pitäkööt itsekkäänä. Mä tahdon vaan pois ja olla onnellinen. Oli pakko purkaa tuntoja, kun tuntuu niin tyhjältä. Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 15
Vanhimmat
itsemurhan tekijät eivät päädy samaan paikkaan, kuin muuten kuolleet. Jos tapat itsesi jäät välitilaan harhailemaan, poikaystäväsi ei siellä ole. Millaista tukea odotat saavasi? Kauanko olit kihloissa ja tunsiko perheesi poikaystäväsi? Jospa perheesi ei vaan osaa puhua tästä asiasta? Ystäväni yritti itsemurhaa, se ei onnistunut ja sairastui vakavasti, mutta eipä siinä vaiheessa halunnutkaan lähteä, vaan taisteli kuukausia kuolemaa vastaan. Hae apua!
Ei itsemurhan tehneitä tuomita sen kummemmin kuin muitakaan, mutta silti ei kannata lähteä täältä omankäden kautta, sillä meidän jokaisen elämällä on tarkoitus ja määränpää. Yritä löytää elämääsi iloa. Tiedän, kuinka vaikeaa se on, mutta olen itse käynyt monenmonta murhetta ja tuskaa elämäni aikana, mutta olen pyrkinyt aina löytämään uuden elämän entisen menetetyn tilalle.
Esimerkikisi juuri tällä hetkellä', x-mieheni makaa sairaalassa, josta ei kenties koskaan selviä, sillä hänelle tuli äkillisesti vakava repeämä pään verisuoneen. Hän on lasteni isä ja edelleen tärkeä ihminen elämässäni. Suren hänen kohtaloaan valtavasti miettien, miksi erosimme, vaikka emme edelleenkä'n olleet toisillemme yhdentekeviä. Mutta joskus elämä vain menee niin. Tahdoimme niin paljon erilaisia asioita elämäämme.
Minullakin kävi mielessäni, jos hän siirtyy täältä pois, mitä minäkään enää täällä teen. Mutta jatkan lasteni ja itsenikin vuoksi ja odottaen omaa aikaani, jolloin on aika lähteä.
Voimaa sinulle ja yritä todella etsiä iloa elämääsi. Minäkin näen unia ja omaan selvänäköisiä hetkiä, mutta en koe silti haluavani siirtyä täältä ennenaikaisesti pois.
Haluaisin antaa sinulle puhelinnumeron, jonne voisit soittaa erittäin hyvälle meediolle. Saisit tavata rakkaasi, mutta myös ohjeita ja tietoja, miten toimia selvitäksesi elämässä eteenpäin.
Tämä meedio ei ole edes kallis eikä mainosta itseään missään. Olen itse saanut keskustella pois siirtyneiden rakkaitteni kanssa hänen välityksellään. Olen saanut suurta lohtua ja tukea sieltä.
Älä ole masentunut. Me emme todellakaan ole yksin murheinemme. Tapauksesi kosketti mieltäni ja toivon sinulle voimia paljon.
ja siihenhän nuo jälleennäkemisen toivossa elävät uskonsa perustavat. Omankäden kautta lähteneet rikkovat siis pyhää kirjaa, joten tuskin se taivasten valtakunta heille aukeaa.
Kyllä me kaikki samaan paikkaan kuolemamme jälkeen menemme. Miksi Jumalan tarkoitus olisi antaa joillekkin enemmän kärsimystä kuin mitä jaksavat täällä kantaa ja sitten tuomita heidät vielä jonnekkin muualle , huonompaan paikkaan kuin ne sinun "uskovaisesi " täällä. Minun Jumalani ei ole sellainen ainakaan. Oletko koskaan kuullut Jumalan armosta. Siitäkin raamatussa kirjoitetaan, mutta taidat lukea raamattua omalla tavallasi. Ihminen ei ole kenekään tuomari. Kaikki ihmiset oikeasti haluavat elää, mutta esim. masennus on sairaus, joka syö ihmistä sisältä, tavallaan jonkinlainen aivojen syöpä ja johtaa ihan samalla tavalla valitettavan usein kuolemaan. Haluaisi elää, mutta ei vain jaksa enää. Ihmisten on vain niin paljon helpompaa tunnustaa fyysiset sairaudet ja hyväksyä, että niihin kuolee. Jollakin tavalla me kaikki täältä jonakin päivänä poistumme.
Hei, olet varmaan masentunut kun menetit kihlattusi, mutta juuri siksi sinun tulee nähdä kuinka elämä on arvokas ja lahja ja meille jokaiselle tulee päivä eteen jolloin poistumme, emmekä voi sitä valita.
Teet arvokasta työtä sosiaalialalla ja joten ihmiset tarvitsevat sinua. Ajattele heitä. Sinun pitää hakea apua ja kehottaisin sinua hakeutumaan vaikka paikkakuntasi lähimpään päivystykseen. Kerro siellä tunteistasi ja halustasi poistua tästä maailmasta ja se, että tarvitset apua. Saat lähetteen hoitolaitokseen, jossa paneudutaan hoitoosi ja alat saamaan terapiaa ja tukea. Saat ns akkujenlatausta ja voi levätä. Sinun tulee vaatia hoitoa, jotta uskovat. Sinulla on tehtävä elämässä, mieti sitä. Hyvää joulun alusaikaa:)
Suurin asia jähmeässä masennuksessa on rakastetun menetys, jota et ole pystynyt ollenkaan kunnolla suremaan ja puimaan läpi. Ehkä sinun kannattaisi ottaa vapaata töistäsi ja mennä poikaystäväsi perheen luo olemaan vaikka esim. kuukaudeksi.
Hänen äitinsä kanssa pystyisit purkamaan surua, ja voisitte yhdessä surra kummallekin rakasta ihmistä. Onhan aivan älytöntä, ettet ole pystynyt kenellekään menetyksestäsi kertomaan.
Suru lientyy hiljalleen kun sitä purkaa, mutta purkamattomana se on kuin raskas ja kova kivi, joka painaa ja vie elämänhalun.
Uskon että taloudellisesti se kyllä jotenkin järjestyisi, kun koko ajan olet kuitenkin ollut työssäkäyvä ihminen, ota vaikka pieni laina jos ei muuten!
Masennukseen voisi olla myös apua d-vitamiinista ja rasva- ja foolihaposta, sillä stressi ja suru syö kaikkia vitamiinivarantoja, ja erityisesti foolihaposta on masentuneilla puute, ja sen puute aiheuttaa itsessään jo masennusta.
oletko vielä palstalla? jaksatko kirjoitella kanssani ja jakaa ajatuksia? Olisin kiitollinen siitä..
Olen ollut naimisissa vaimoni kans 31 vuotta .Hän sairastui Skitsofreniaan heti lapsen synnyttyä 1979 .Lapsi vietiin pakkohuostaan 3 vuotiaana nyt 31 vuotiasja pienen pojan äiti.
Sairastuin itse masennukseen sen myötä .Mielenterveyslääkärit ehdotti avioeron ottamista ,vaimonne on vakavasti sairas. Sanoin ,ettiéi tule kysymykseen minun tapauksessa ,olen periaatteen mies.
Vaimoni on yrittänyt 2 kertaa lääkkeillä sitä itsem. onnistumatta. Veljeni Ruotsissa 60v onnistui ja vuosi sitten hain kotisuomeen uurnan. Olen omaishoitaja -huomista ei niin tiedä vaan elämä on RAKASTA kolhuista huolimatta .Itse menin kirjastoon ja luin kaiken mikä koskee vaimoni sairautta .Jaksellaan YSTÄVÄT ?
Ootko koskaan kuullut, että itsarin tehneet palaavat takaisin maan päälle jatkamaan siitä, mihin elämä edellisellä kerralla jäi. Joten ei kannata. Sen sijaan kannattaa selvitä voittajana tästä, joka sinulle on tällä kertaa annettu, sillä lailla seuraava on paljon parempi.
Ei kuollut palaa takaisin yhtään missään muodossa.
Mistä sinä sen tiedät ? Kuka sulle on sellaisen tiedon antanut ? Avarra mieltäsi, kaivele alitajuntaasi, jos sinulla on sellainen.
Kaiken tärkeän olen jo menettänyt ja kaikki muu on turhaa. Se siitä.
hyvä, kun purit tuntojasi! Sitä varten näitä palstoja on. Meillä kaikilla on omat surumme ja menetyksemme. Kukaan ei arvostele toista. Yritämme vai parhaamme mukaan auttaa toisiamme selviämään tästä elämästä. Usein se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja katkeralta. Toivon sinulle kuitenkin voimia, että selviäisit jatkamaan sitä elämää, mikä sinulle on maan päällä annettu. Rakkaasi kohtaat aivan varmasti ja hän on siihen asti lähelläsi ja toivoo, että jatkat elämääsi.
Mikä elämässä on tärkeää ? Paitsi elämä. Se on annettu sinulle jostain syystä, mitä se kertoo sinusta, jos et halua selvittää, mikä se syy on ? Revi siitä.
Tuon itsestäänselvyyden. Vanhemmiten rahalla ei mitään merkitystä. Huoli rakkaiden ja oman terveydestä Ja ilon löytämisestä vaivaa pelkästään