Kummitätini teki itsemurhan vastikään. Ei ollut minulle kovin läheinen sukulainen, asuikin eri paikkakunnalla. Mutta siltikkin pidimme yhteyttä Facebookin, mesen ja tekstiviestien kautta. Suvussamme kulkee lievää masennusta ja itsetuhoisuutta. Olen hyvin nuori, alle 14-vuotias. Kärsin lievästä masennuksesta, ja itsetuhoisista ajatuksista. Pelkään, että koen saman kohtalon kuin kummitätini. Elämän haluni on hiipunut. Mutten kuitenkaan voi tunteilleni mitään, joskus illalla sängyssäni mietin, millaista olisi tappaa itsensä. Onko kellään muulla ollut nuoruudessaan, tai ihan nytkin, samoja ajatuksia? Mitä minun kannattaisi tehdä? Vanhemmille en ole vielä tätä paljastanut. Minua pelottaa. Kiitos jos jaksoit lukea, purin nyt itseni tänne.
Auttakaa..
~Julia~
7375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
koulupsykologin vastaanotolle.
Jospa vanhemmilles ekaks kerrot, ei siitä haittaakaan voi olla (?)
psykologille. Aluksi voisit käydä puhumassa myös jonkun papin kanssa (lienee helpompaakin kuin saada heti psykologin aika). Sen voit varata kirkkoherranvirastosta. He ovat tottuneet kohtaaman äkkikuoleman järkyttämiä ihmisiä.
Älä vatvo kuolemanajatuksia. Puhu vanhemmillesi asiasta, niin huoli pienenee jo sillä. Se että suvussasi on tapahtunut tällaista, ei ole mikään itseääntoteuttava ennuste. Sinulla on kaikki mahdollisuudet rakentaa hyvä elämä.
Masennusta voi lisätä myös tärkeiden ravinteiden puute, mm kalaöljyä ja d-vitamiinin saannista tulisi huolehtia, älä jättäydy roskaruuan varaan.
Joo siis. Olen ajatellut kertoa, mutten usko että ne ottavat kovin todesta...? Kun eivät ainakaan ole nähnyt minussa mitään muutoksia... No, jos kerron, toivottavasti todesta sen ottavat. Tuo koulupsykiologi on vielä harkinnassa... Terapioita olen kyllä harkinnut yleensäkin.
Mulla on kyllä moni läheinen kuollut. Mummi, mumma ja ukki ovat kuolleet. Lisäksi serkkuni syöpään ja nyt kummitäti. Miettii vaan koko ajan, kuka lähtee seuraavaksi.
vaikka epäilyttäisikin, kyllä minäkin toivoisin että oma lapseni kertoisi jos jokin vaivaa eikä yrittäisi esittää että kaikki on kunnossa. Mutta joku perheen ulkopuolinenkin aikuinen voi olla hyvä tuki, esim se psykologi. Miettimisen sijaan kannattaa toimia, ja mennä puhumaan siitä miltä tuntuu, asioilla on taipumus kasvaa omassa päässä ja kun ne saa ulos, ahdistuskin vähitellen pienenee.
Joskus nuorena olen myöskin miettinyt paljon itsemurhaa, kotiolot eivät olleet kovin hyvät eikä minulla ollut luotettavia aikuisia joille puhua, en tosin osannut niitä hakeakaan. Nyt ajateltuna elämä olisi voinut olla helpompaa jos olisin löytänyt apua ja tukea jo silloin sen sijaan että yritin sinnitellä. Osanottoni kummitätisi vuoksi, olet kokenut jo useamman menetyksen joten jo senkin vuoksi olisi hyvä saada päätään purettua muutenkin kuin näin virtuaalisesti.
Hei Julia,
nuo edellisen viestin ravintoasiat voi pitää paikkaansa, mutta älä nyt kuvittele että asia sillä ratkeaa. Tärkeintä on että puhut jollekin aikuiselle. Ihan kenelle vaan sinun on helpointa puhua, vaikka kouluterveyden hoitaja tai kuraattori voi olla sellainen, tai joku opettaja tai rehtori, jos vanhemmille on vaikea puhua. Aikuisen tehtävä on auttaa sinua eteenpäin oikean avun piiriin.
Jos taas haluat suoraan oikean avun piiriin, mene terveyskeskuslääkärin vastaanotolle ja kerro kuoleman ajatuksistasi.
Masennus on salakavala tauti. Vaikka sinusta nyt tuntuu että masennuksesi olisi lievää, voi se huomaamattasi (ja vanhempiesi huomaamatta) luiskahtaa vakavan puolelle ja silloin et ehkä jaksa enää hakea apua. Tee se siis nyt heti.
Ja muista, vanhempasi rakastavat sinua, mutta he ovat liian lähellä huomatakseen pahaa oloasi. Tai ehkä jollain tapaa huomaavatkin, mutta eivät tajua, koska ovat siinä itsekin niin lähellä joka päivä. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, poikani sairasti masennusta, ja se oli minulle vaikea tajuta.
Julia kiltti, puhu jollekin aikuiselle jo tänään, se auttaa.
Itsekkin kärsin aikoinaan masennuksesta serkkuni kuoleman takia jonka kautta ajauduin anoreksiaan, viiltelyyn, ryyppäämiseen ja itsetuhoisuuteen. En osannut hymyillä serkkuni kuoleman jälkeen..Anoreksian takia jouduin kerran sairaalaan ja tämän kuolleen serkkuni äiti kysyi minulta, " Haluanko kuolla yhtä kauhealla tavalla kuin hänen lapsensa, äkillisesti vailla sanaa rakastan sinua.." Jotenkin tuo lause sai minut ymmärtämään elämää. Aloin syömään niin kuin normaalit ihmiset, rakastuin ihmiseen jonka kanssa olen menossa naimisiin ja odotan lasta. Sain tottakai apua ammatti-ihmisiltä vaikeina aikoina ja syömishäiriö klinikalla oltiin todella mukavia. Kaikilla ihmisillä on mahdollisuus jos vain haluaa. Itsekkin olin jo hirttosolmussa, mutta vanhempani pelasti minut siltä rakastamalla ja ymmärtämällä oman lapsensa vaikeutta. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, että jaksoivat minua vaikeinakin aikoina vaikka itse olin vaikea. Ei ikinä ole päivää etten rakastaisi vanhempiani!