Äidin kuolema marraskuu 2010
Äitimme kuoli tasan kuukausi sitten. Siitä tuntuu kuluneen aikaa jo ainakin vuosi. Kaikki on käynyt niin nopeasti, mutta kestoltaan tuntunut vuosilta. Tiedon viimeisen taipaleen alkamisesta saimme noihin samoihin aikoihin (äidillämme on ollut syöpä 10 vuotta). Seuraavan päivän huonojen uutisten jälkeen äiti oli vielä kotona, laittoi ruokaa, kävi kävelyllä ja puuhasteli tavallisia askareitaan. Sanoi, että helpolla ei suostu täältä lähtemään. Yhdessä itkeskeltiin, mutta ajateltiin, että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Tai ei selvitä, mutta... Seuraavana aamuna sairaalaan neljäksi päiväksi, josta siirrettiin saattokotiin. Sielläkin neljä päivää.
Oli kamalaa huomata miten kunto romahti joka päivä niin totaalisesti. Kipulääkkeistähän se tokkuraisuus ja toimimattomuus enimmäkseen taitaa johtua. Hyvä se on, että ei tarvitse enää kipua tuntea siinä vaiheessa, kun mitään ei enää ole tehtävissä.
Sairaalaan lähdin aina aamulla, päivällä kävin kaupungilla viinilasillisella, ja iltapäivällä palasin sairaalaan. Illalla lähdin kotiin. Kotona vielä viiniä. Näin toistin jokaisen päivän tuon viikon aikana. Jokainen päivä tuntui viikolta. Silloin oli jo vaikeuksia nukahtaa, kun kävin päässäni läpi listoja. Listoja mitä pitää tehdä, listoja mistä pitää ostaa, listoja keneen täytyy ottaa yhteyttä ym ym. Mutta kun nukahdin, nukuin kuin tukki aamuun asti.
Kuoleman jälkeen meillä oli tasan viikko aikaa järjestää tuhkaus ja muistotilaisuus. Järjesteltävää oli paljon. Aamusta iltaan tekemistä. Ja taas iltaisin mielessäni olivat listat. Ja edelleen nukuin hyvin heti kun olin nukahtanut. Muistotilaisuus alkoi lähestyä, ja sitten se iski. Uni ei tullut. Pyörin sängyssä. Katson kelloa. Pyörin sängyssä. Kellon on jo kuusi. Ahdistaa. Pitäisi jo nukkua. Sitä on nyt jatkunut kolme viikkoa. Aluksi ajattelin (loogisesti), että ei ihminen pysty olemaan ilman unta pitkää aikaa. Ja että kun tarpeeksi väsyttää niin kyllä pitäisi nukahtaa. Ilmeisesti asia ei ole näin. Tietenkin pimeässä kun makaa hiljaa silmät kiinni saa lepoa eri tavalla kuin jos olisi pystyssähereillä koko yön. Päivisin kuitenkin nukahtelen busseihin, autoihin, kirjastoon, sohvalle, tuoliin, mihin nyt satunkin pysähtymään hetkeksi. Silloin uni on syvää.15 minuutin torkahdus tuntuu viideltä tunnilta. Mutta en pysty päivisin oikein toimimaan normaalisti/ajattelemaan univajeen takia.
Olen 22-vuotias ja äidin menettäminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Asiaa en ole vielä oikein käsitellytkään. Minulla on paljon ystäviä, joille voin puhua, mutta en haluaisi kuormittaa heitä tällä. Lisäksi tuntuu jotenkin, että ei siitä saa puhua enää samalla lailla kuin vielä pari viikkoa sitten kun aikaa kuolemasta oli kulunut vähemmän. Välillä myös ystävien kommentit tuntuvat loukkaavilta (heidän sitä tarkoittamattaan), ja olisi kiva puhua jollekulle tuntemattomalle. Tuntuu, että saisi tilanteen jotenkin eteenpäin, ja voisi ylipäätään alkaa suremisen. Meidän perheessä ei kuitenkaan uskota esim masennukseen, psykologeihin ja muuhun. Isäni mielestä nämä asiat ovat ihan kunkin itsensä hallittavissa. Tämä ehkä sekoittaa päätäni. Haluaisin hakea apua, mutta en tiedä mistä. En tiedä mihin pitäisi ottaa yhteyttä ja mitä tehdä.
Minulla ei muuten ole sitä tunnetta, joka tuntuu monilla olevan, että jäi niin paljon asioita sanomatta/kysymättä. Haluan ajatella ennemmin asian niin, että joka tapauksessa on asioita, joita ei otettaisi puheeksi tai kysyisi vaikka ihminen eläisi 100-vuotiaaksi. Minua häiritsee ja minut tekee surulliseksi se, mitä äitini menetti. Hän ei ikinä tule näkemään yhtäkään lastenlastaan, hän ei päässyt yhdenkään tyttärensä häihin, hän ei saa tietää mitä minunkin elämäni tuo tullessaan. Ylipäätänsä hän ei saa viettää aikaa perheensä ja rakkaiden ystäviensä kanssa. Se pistää itkettämään.
Äitimme kuoli tasan kuukausi sitten. Siitä tuntuu kuluneen aikaa jo ainakin vuosi. Kaikki on käynyt niin nopeasti, mutta kestoltaan tuntunut vuosilta. Tiedon viimeisen taipaleen alkamisesta saimme noihin samoihin aikoihin (äidillämme on ollut syöpä 10 vuotta). Seuraavan päivän huonojen uutisten jälkeen äiti oli vielä kotona, laittoi ruokaa, kävi kävelyllä ja puuhasteli tavallisia askareitaan. Sanoi, että helpolla ei suostu täältä lähtemään. Yhdessä itkeskeltiin, mutta ajateltiin, että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Tai ei selvitä, mutta... Seuraavana aamuna sairaalaan neljäksi päiväksi, josta siirrettiin saattokotiin. Sielläkin neljä päivää.
Oli kamalaa huomata miten kunto romahti joka päivä niin totaalisesti. Kipulääkkeistähän se tokkuraisuus ja toimimattomuus enimmäkseen taitaa johtua. Hyvä se on, että ei tarvitse enää kipua tuntea siinä vaiheessa, kun mitään ei enää ole tehtävissä.
Sairaalaan lähdin aina aamulla, päivällä kävin kaupungilla viinilasillisella, ja iltapäivällä palasin sairaalaan. Illalla lähdin kotiin. Kotona vielä viiniä. Näin toistin jokaisen päivän tuon viikon aikana. Jokainen päivä tuntui viikolta. Silloin oli jo vaikeuksia nukahtaa, kun kävin päässäni läpi listoja. Listoja mitä pitää tehdä, listoja mistä pitää ostaa, listoja keneen täytyy ottaa yhteyttä ym ym. Mutta kun nukahdin, nukuin kuin tukki aamuun asti.
Kuoleman jälkeen meillä oli tasan viikko aikaa järjestää tuhkaus ja muistotilaisuus. Järjesteltävää oli paljon. Aamusta iltaan tekemistä. Ja taas iltaisin mielessäni olivat listat. Ja edelleen nukuin hyvin heti kun olin nukahtanut. Muistotilaisuus alkoi lähestyä, ja sitten se iski. Uni ei tullut. Pyörin sängyssä. Katson kelloa. Pyörin sängyssä. Kellon on jo kuusi. Ahdistaa. Pitäisi jo nukkua. Sitä on nyt jatkunut kolme viikkoa. Aluksi ajattelin (loogisesti), että ei ihminen pysty olemaan ilman unta pitkää aikaa. Ja että kun tarpeeksi väsyttää niin kyllä pitäisi nukahtaa. Ilmeisesti asia ei ole näin. Tietenkin pimeässä kun makaa hiljaa silmät kiinni saa lepoa eri tavalla kuin jos olisi pystyssähereillä koko yön. Päivisin kuitenkin nukahtelen busseihin, autoihin, kirjastoon, sohvalle, tuoliin, mihin nyt satunkin pysähtymään hetkeksi. Silloin uni on syvää.15 minuutin torkahdus tuntuu viideltä tunnilta. Mutta en pysty päivisin oikein toimimaan normaalisti/ajattelemaan univajeen takia.
Olen 22-vuotias ja äidin menettäminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Asiaa en ole vielä oikein käsitellytkään. Minulla on paljon ystäviä, joille voin puhua, mutta en haluaisi kuormittaa heitä tällä. Lisäksi tuntuu jotenkin, että ei siitä saa puhua enää samalla lailla kuin vielä pari viikkoa sitten kun aikaa kuolemasta oli kulunut vähemmän. Välillä myös ystävien kommentit tuntuvat loukkaavilta (heidän sitä tarkoittamattaan), ja olisi kiva puhua jollekulle tuntemattomalle. Tuntuu, että saisi tilanteen jotenkin eteenpäin, ja voisi ylipäätään alkaa suremisen. Meidän perheessä ei kuitenkaan uskota esim masennukseen, psykologeihin ja muuhun. Isäni mielestä nämä asiat ovat ihan kunkin itsensä hallittavissa. Tämä ehkä sekoittaa päätäni. Haluaisin hakea apua, mutta en tiedä mistä. En tiedä mihin pitäisi ottaa yhteyttä ja mitä tehdä.
Minulla ei muuten ole sitä tunnetta, joka tuntuu monilla olevan, että jäi niin paljon asioita sanomatta/kysymättä. Haluan ajatella ennemmin asian niin, että joka tapauksessa on asioita, joita ei otettaisi puheeksi tai kysyisi vaikka ihminen eläisi 100-vuotiaaksi. Minua häiritsee ja minut tekee surulliseksi se, mitä äitini menetti. Hän ei ikinä tule näkemään yhtäkään lastenlastaan, hän ei päässyt yhdenkään tyttärensä häihin, hän ei saa tietää mitä minunkin elämäni tuo tullessaan. Ylipäätänsä hän ei saa viettää aikaa perheensä ja rakkaiden ystäviensä kanssa. Se pistää itkettämään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Noh tuskinpa mitään jäi kysymättä kun tiesit että äitis kuolee(!?), sitä turhaa paljoa miettimään ku et OLISI VOINUT TEHDÄ mitään sen eteen, ettei äitisi kuole! Kuolema on vain polku, jolle on jokasein joskus astuttava, eikä sitä voi välttää. Vaikka en olekkaan mikään uskonnollinen niin toivon että saan nähdä omani äitini vielä, niin paljon jäi vielä tietämättä ja kysymättä. Omani äitini lähti pois 7½ vuotta sitten ja itse olen pystynyt käsitellä kaiken pääni sisällä(Toki pystyn puhumaan avoimesti siitä..), mutta lukemattomia kertoja olen miettinyt jos oisinkin tehnyt jotain toisin ja pari pientä muuttujaa ei olisikaan vieny äitiäni pois... Mutta sinulla asema on helppo ja samanlaista tuskaa et tuskin koe.
Äidin menettäminen on isoa asia, mutta tässä maailmassa jokainen tulee menettämään omansa (ei välttämättä kylläkään), näin on luonto sen määrännyt ja se on luonollista, parhaiten tukea saa omalta perheeltä, esim. isoäidiltä(jos vielä elossa) varsinkin joka käy samanlaista prosessia läpi.. Toivon sinulle vain kaikkea hyvää ja ymmärrystä asian suhteen että et voinut itse vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja tämä kaikki on täysin luonnollista.
Toivottavasti tämä helpottaa!!!
16v