Mikä tahansa huuhaa juttu voidaan ottaa käyttöön arvosteltaessa helluntailaisuutta. Vuonna 1916 kuollut luterilainen horrossaarnaaja, joka oli monien hänen aikanaan eläneiden luterilaisten mielestä sielunvihollisen palvelija, kelpaa nyt helluntailaisten huomion etsimiseen.
Helluntailaisuutta ovat arvostelleet monet muut luterilaiset, kuten Antti J. Pietilä, joka teki aiheesta kirjankin. Samaten Osmo Tiililä, joka myös kirjoitti helluntailaisista. Aikoinaan useimmat luterilaiset papit arvostelivat ja väheksyivät helluntailaisia, jotka olivat hurmoksellisia ja omavanhurskaita ja uudelleen kastajia. Nykyisin helluntailaisten arvosteleminen kirkon taholta on huomattavasti vähentynyt ja on jo melko harvinaista.
Nykyiset helluntailaiset eivät ole enää niitä pelottavia helluntailaisia, jotka julistivat tulikivenkatkuisia parannuksen saarnoja, vaan hekin ovat tavallisia syntisiä. He ovat enemmän yleiskristittyjä, kuin helluntailaisia. Heidän joukostaan muutamat pahimmat ovat päässeet iltalehtien otsikoihin asti. Nykyisiä helluntailaisia ei koeta samalla tavalla uhkana, he pysyttelevät kiltisti omien seurakuntiensa sisällä, eivätkä juuri näy kaduilla tavallisia ihmisiä pelottelemassa ja evankeliumia julistamassa. Helluntailaiset eivät enää opeta samalla tavalla parannuksen tekemistä ja pyhityksestä, vaan heidänkin keskuudessaan keskustellaan seurakuntalaisten uudelleen avioitumisista, alkoholiongelmista ja harvinaisista lasten hyväksikäyttö tapauksista.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että helluntailaisuus on kuihtumassa olemattomiin, helluntaiseurakunta nimi ehkä säilyy, mutta ihmiset muuttuvat. Useimmat helluntailaiset eivät paljoa eroa luterilaisista, eivätkä muistakaan uskovista. Monetkaan helluntailaiset eivät jaksa kiinnostua opillisista asioista, tai raamatustakaan, useimmille helluntailaisille kaikkein tärkeimpiä asioita ovat mukavat kokemukset ja elämykset, viihdyttävä yhdessäoleminen.
Helluntailaisuutta ovat arvostelleet monet muut luterilaiset, kuten Antti J. Pietilä, joka teki aiheesta kirjankin. Samaten Osmo Tiililä, joka myös kirjoitti helluntailaisista. Aikoinaan useimmat luterilaiset papit arvostelivat ja väheksyivät helluntailaisia, jotka olivat hurmoksellisia ja omavanhurskaita ja uudelleen kastajia. Nykyisin helluntailaisten arvosteleminen kirkon taholta on huomattavasti vähentynyt ja on jo melko harvinaista.
Nykyiset helluntailaiset eivät ole enää niitä pelottavia helluntailaisia, jotka julistivat tulikivenkatkuisia parannuksen saarnoja, vaan hekin ovat tavallisia syntisiä. He ovat enemmän yleiskristittyjä, kuin helluntailaisia. Heidän joukostaan muutamat pahimmat ovat päässeet iltalehtien otsikoihin asti. Nykyisiä helluntailaisia ei koeta samalla tavalla uhkana, he pysyttelevät kiltisti omien seurakuntiensa sisällä, eivätkä juuri näy kaduilla tavallisia ihmisiä pelottelemassa ja evankeliumia julistamassa. Helluntailaiset eivät enää opeta samalla tavalla parannuksen tekemistä ja pyhityksestä, vaan heidänkin keskuudessaan keskustellaan seurakuntalaisten uudelleen avioitumisista, alkoholiongelmista ja harvinaisista lasten hyväksikäyttö tapauksista.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että helluntailaisuus on kuihtumassa olemattomiin, helluntaiseurakunta nimi ehkä säilyy, mutta ihmiset muuttuvat. Useimmat helluntailaiset eivät paljoa eroa luterilaisista, eivätkä muistakaan uskovista. Monetkaan helluntailaiset eivät jaksa kiinnostua opillisista asioista, tai raamatustakaan, useimmille helluntailaisille kaikkein tärkeimpiä asioita ovat mukavat kokemukset ja elämykset, viihdyttävä yhdessäoleminen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Useimmat helluntailaiset eivät paljoa eroa luterilaisista" "Helluntailaiset ovat tylsiä ?
tasapaksujaihmisiä?"
Ajatuksiasi lainaten voisi yhteenvetona vetää, että yli 80 % suomalaisista on tasapaksuja ja tylsiä ihmisiä.
Jotenkin monisairaita ja tasapainottomia.Sisäänpäin kääntynyt luonne voi tietysti johtua näistä sairauksistakin.Tosi kuivia kivittäjä tyyppejä.Niiden seurassa ahdistuu itsekin.Oikea usko pursuaa iloa.Soisi sitä näille raukoillekin edes hiukan sen valtavan päällekaatavan pessimismin sijaan.
Voi että, kyllä sulla nyt on suuri ongelma joistain helluntailaisista, kun valittavanasi on lähes 7 miljardia ihmistä tällä telluksella, joihin tutustua.
hänkin on seurannut läheltä niin kuin minä mitä helluntailaisuus voi ihmiselle tehdä ja minkälaista synnintuskaista elämää lähtevät elämään niin kyllä siin ainakin hetken on kateltava aika läheltä kunnes ahdistus lakkaa ja on luovutettava lopulta. Ei ole nannaa kateltavaa. Rakkaan menetys vapisevaksi oljenkorreksi rauhan nimissä on karmeeta huijausta. Lähti ja jätti läheiset suremaan ja itse on kuin tuskanrukous. Ilo totisesti kaukana. Peloteltu pienet päiviltä.
mutta huumoritaju on aika olematonta ja jos sitä on se on melkoisen teennäistä, huumorissakin kyllä löytyy ei silti, mutta entäs mitä veljet siitä sitten.. Niilo Yli-Vainio osasin kyllä huumorinkin, "kaljupäitten liukumäet jne"..
Pienestä pitäen olen ollut tosikko. En ole ymmärtänyt minkäänlaista huumoria. Koviakin olen ehtinyt kokea ja elämänkolhuja saamaan. Onneksi elämä on sen verran opettanut, että jos kaikki toisten sanomiset ottaa liian vakavasti, sitä on sitten itsetunto aina kolhuilla.
Kun elämä oikein kolhii, niin silloin yritän ajatella kaikkea huumorilla, silloin kolhut on helpompi kestää. Samoin jos jonkun sanat tuntuvat liian loukkaavilta, yritän ajatella asiaa huumorin ja leikin kannalta (vaikka toinen olisi kuinka tosissaan pahasti sanonut tai aikonutkin pahoittaa mieleni sanoillaan).
Kyllä tosi tosikkokin voi pikkaisen saada nahkaansa pehmittymään, ettei joka sana pääse satuttamaan. Ja että vähän leikkiäkin ja muiden huumoria pystyy ymmärtämään. :)
sellaisia jaksoja, osaan ola vakavakin. Kyllä huumoria kotonakin letkauttelen kun olemme kahden joskus kovastikin, on löysttävä että jaksaa. Omista siskoista ja veljistäni kyllä erotun että omaan huumorisimman luonteen. On osattava oma itsekin ottaa joskus huumorilla. Melkein tuntuu nyt kun olen ehtoopuolella elämässäni, vitsiähän tämä elämä taitaa ollakin.