Kun esitin toivomuksen, että ehkä meidän olisi palattava keskiaikaan asti saadaksemme "oikeamman" kuvan niistä syistä, jotka johtivat reformaatioon, on ehkä hyvä tuoda esille pääpiirteissään se asia, mikä oli varsinainen syy, josta kumpusi kiista Lutherin ja Paavin kuurian välille.
Keskiajan yliopistokoulutus jakaantui neljään tiedekuntaan, joista joikaisella oli itsehallinto. Lakitieteellinen, lääketieteellinen, teologinen - tieteiden kuningatar ja alapuolella oli filosofinen tiedekunta. Filosofian tiedekunta koostui filosofian maistereista, jotka valmistivat kandidaaatteja sekä baccalaureusen että maisterin tutkintoon. (Sinä tiedät nämä muutenkin, mutta tulkoon ne nyt lyhyesti mainituiksi).
Luther oli muodollisesti humanististen tieteiden opiskelija. Lutherille tärkeimmät oppianeet sisältyivät triviumiin. Oppiaineisiin liittyi myös quadrivium. Lutherille oli kuitenkin tärkeintä trivium. Triviumiin liittyvistä oppiaineista dialektiikka oli ylitse muiden, ja juuri dialektinen ajattelu oli "skolastiikalle" ominaista. Dialektiikka oli ammatillisten tiedekuntien kulmakivi. Dialektiikan avulla tarkasteltiin "käsitteitä" filosofian keinoin, erittelyn ja väittelyiden avulla. Kun triviumia hallitsi dialektiikka, niin dialektiikkaa hallitsi Aristoteles, jonka opetuksien kanssa Luther myöhemmin joutui ristiriitaan.
Lutherista tuli maisteri tammikuussa 1505, ja hänestä piti tulla lakimies, mutta toisin kävi. Puolen vuoden kuluttua, kun hän oli matkalla Mansfeldista Erfurtiin, niin pilvestä leimahti kirkas salama, että Luther kaatui maahan ja huusi: "Auta; Pyhä Anna, niin minä rupean munkiksi". Ollaan tästä tapauksesta mitä mieltä tahansa, hän piti lupauksesa ja niin löydämme hänet Erfurtin "Mustasta luostarista". Hän oli nyt Jumalan mies, joka omisti aikansa sielujen pelastamiseen, ennen kaikkea omansa. Hänestä tuli katolinen pappi ja hän toimitti ensimmäisen messunsa pääsiäisen jälkeen 1507. (Olen käynyt tässä Erfurtin tuomiokirkossa, kuten "mustassa luostarissakin", sanotaan nyt vaikka "pyhiinvaellusmatkalla").
Totuuden nimessä on sanottava katolilaisille kiitoksena, että gotiikka on tuottanut varsin vaikuttavia kirkkoja, josta Turun tuomiokirkko on hyvänä esimerkkinä, johon liittyy minunkin teologinen identiteettini sangen vahvasti, vaikken tällä hetkellä Turussa asukkaan.
Riittäköön tämä "historiallisesta katsauksesta" ja mennään takaisin mustaan luostariin, jossa Lutherin kilvoitteli ankarasti luostarisäännön mukaan 10 vuotta.
Hän suoritti rukouksia, paastoja, pidättyvyyttä ja lihan kuoletusta ja hän paneutui niihin kaikeen niin tosissaan, että hänen ulkonäkönsä oli askeesin leimaama. Hän pyriki rakstamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta voimastaan ja kaikesta mielestään. Aivan niin kuin kirkko opetti.
....mutta sitten hän kompastui yhteen kohtaan. Rippiin. Sinä tiedät, poikkeaako nykyaikainen katolinen rippikäytäntö keskiaikaisesta käytännöstä ja kuinka paljon.
Ripistä tuli kuitenkin sellainen käännekohta, joka oli alkusoittoa siihen tilanteeseen, missä nyt elämme.
Rippi ja sitä seuraavat katumusharjoitukset olivat edottoman olennainen osa luostarielämää. Synnit tunnustettiin kerran päivässä tai vielä useaminkin. Tämän "sakramentin" avulla munkit ja nunnat, yrittivät puhdistautua synneistään niin nopeasti kuin he niitä tekivät. Se oli ja taitaa olla vieläkin osa heidän pyhyyspyrkimystään.
Katuvalta ei niinkään kuulusteltu erityisiä tekoja, vaan motiiveja, tunteita, ajatuksia ja jopa torjuttuja mielenliikkeitä. Nämä paljastivat sydämessä asuvan pahuuden. Ja sydän tietenkin oli puhdistettava kaikesta saastasta kuten ruumiskin.
Juuri nämä ankarat tutkistelut kauhistuttivat Lutheria. Kävi nimittäin niin, että hän synnintunnustuksen jälkeen muisti yhtäkkiä jonkun ajatuksen, joka soti hänen kutsumustaan vastaan ja tahrasi hänen sydämensä. Hän tiesi, kuten kirkko opetti, että se veti hänen päälleen Jumalan oikeudenmukaisen vihan. Saattoi jopa käydä niin, että nämä hänen kokemuksensa ajoivat hänet rippituoliin jopa tunneittain ja nämä "kokemukset", joita Luther sanoo hirvittäviksi johti siihen, että hänen epäilyksensä heräsivät......
Tämä teksti tuo jo esille antropologisen näkökulman, ei sitä, että ihminen on langennut, vaan sen kysymyksen, kuinka syvä ihmisen lankeemus pohjimmaltaan on. Siinä meillä on kivinen pelto kynnettävänä, mutta uskon, että tandem patientia victrix.
Keskiajan yliopistokoulutus jakaantui neljään tiedekuntaan, joista joikaisella oli itsehallinto. Lakitieteellinen, lääketieteellinen, teologinen - tieteiden kuningatar ja alapuolella oli filosofinen tiedekunta. Filosofian tiedekunta koostui filosofian maistereista, jotka valmistivat kandidaaatteja sekä baccalaureusen että maisterin tutkintoon. (Sinä tiedät nämä muutenkin, mutta tulkoon ne nyt lyhyesti mainituiksi).
Luther oli muodollisesti humanististen tieteiden opiskelija. Lutherille tärkeimmät oppianeet sisältyivät triviumiin. Oppiaineisiin liittyi myös quadrivium. Lutherille oli kuitenkin tärkeintä trivium. Triviumiin liittyvistä oppiaineista dialektiikka oli ylitse muiden, ja juuri dialektinen ajattelu oli "skolastiikalle" ominaista. Dialektiikka oli ammatillisten tiedekuntien kulmakivi. Dialektiikan avulla tarkasteltiin "käsitteitä" filosofian keinoin, erittelyn ja väittelyiden avulla. Kun triviumia hallitsi dialektiikka, niin dialektiikkaa hallitsi Aristoteles, jonka opetuksien kanssa Luther myöhemmin joutui ristiriitaan.
Lutherista tuli maisteri tammikuussa 1505, ja hänestä piti tulla lakimies, mutta toisin kävi. Puolen vuoden kuluttua, kun hän oli matkalla Mansfeldista Erfurtiin, niin pilvestä leimahti kirkas salama, että Luther kaatui maahan ja huusi: "Auta; Pyhä Anna, niin minä rupean munkiksi". Ollaan tästä tapauksesta mitä mieltä tahansa, hän piti lupauksesa ja niin löydämme hänet Erfurtin "Mustasta luostarista". Hän oli nyt Jumalan mies, joka omisti aikansa sielujen pelastamiseen, ennen kaikkea omansa. Hänestä tuli katolinen pappi ja hän toimitti ensimmäisen messunsa pääsiäisen jälkeen 1507. (Olen käynyt tässä Erfurtin tuomiokirkossa, kuten "mustassa luostarissakin", sanotaan nyt vaikka "pyhiinvaellusmatkalla").
Totuuden nimessä on sanottava katolilaisille kiitoksena, että gotiikka on tuottanut varsin vaikuttavia kirkkoja, josta Turun tuomiokirkko on hyvänä esimerkkinä, johon liittyy minunkin teologinen identiteettini sangen vahvasti, vaikken tällä hetkellä Turussa asukkaan.
Riittäköön tämä "historiallisesta katsauksesta" ja mennään takaisin mustaan luostariin, jossa Lutherin kilvoitteli ankarasti luostarisäännön mukaan 10 vuotta.
Hän suoritti rukouksia, paastoja, pidättyvyyttä ja lihan kuoletusta ja hän paneutui niihin kaikeen niin tosissaan, että hänen ulkonäkönsä oli askeesin leimaama. Hän pyriki rakstamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta voimastaan ja kaikesta mielestään. Aivan niin kuin kirkko opetti.
....mutta sitten hän kompastui yhteen kohtaan. Rippiin. Sinä tiedät, poikkeaako nykyaikainen katolinen rippikäytäntö keskiaikaisesta käytännöstä ja kuinka paljon.
Ripistä tuli kuitenkin sellainen käännekohta, joka oli alkusoittoa siihen tilanteeseen, missä nyt elämme.
Rippi ja sitä seuraavat katumusharjoitukset olivat edottoman olennainen osa luostarielämää. Synnit tunnustettiin kerran päivässä tai vielä useaminkin. Tämän "sakramentin" avulla munkit ja nunnat, yrittivät puhdistautua synneistään niin nopeasti kuin he niitä tekivät. Se oli ja taitaa olla vieläkin osa heidän pyhyyspyrkimystään.
Katuvalta ei niinkään kuulusteltu erityisiä tekoja, vaan motiiveja, tunteita, ajatuksia ja jopa torjuttuja mielenliikkeitä. Nämä paljastivat sydämessä asuvan pahuuden. Ja sydän tietenkin oli puhdistettava kaikesta saastasta kuten ruumiskin.
Juuri nämä ankarat tutkistelut kauhistuttivat Lutheria. Kävi nimittäin niin, että hän synnintunnustuksen jälkeen muisti yhtäkkiä jonkun ajatuksen, joka soti hänen kutsumustaan vastaan ja tahrasi hänen sydämensä. Hän tiesi, kuten kirkko opetti, että se veti hänen päälleen Jumalan oikeudenmukaisen vihan. Saattoi jopa käydä niin, että nämä hänen kokemuksensa ajoivat hänet rippituoliin jopa tunneittain ja nämä "kokemukset", joita Luther sanoo hirvittäviksi johti siihen, että hänen epäilyksensä heräsivät......
Tämä teksti tuo jo esille antropologisen näkökulman, ei sitä, että ihminen on langennut, vaan sen kysymyksen, kuinka syvä ihmisen lankeemus pohjimmaltaan on. Siinä meillä on kivinen pelto kynnettävänä, mutta uskon, että tandem patientia victrix.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Eikö tuo pikemmin kerro Lutherista kuin ripistä? Lienee hänellä ollut jonkinlainen neuroosi ellei peräti luonnevika. Muistelen lukeneeni, että Lutheria aikoinaan kirkko kehotti ottamaan vähän iisimmin, mutta ei auttanut.
Teesini: reformaatio lähti yhden ihmisen mielenterveyden häiriöstä, ja laajeni maallisen vallan rahanhimon tukemana. Amen.
... on että reformaatio olisi tullut vaikka koko Lutheria ei olisi ollut olemassakaan. Ei sota yhtä miestä kaipaa!
Olisiko reformaatio tosiaankin tullut ilman Lutheriakin? (Olisiko Neuvostoliitto tullut ilman Marxia)
Reformaatiota ei tullut idässä. Miksi se joka tapauksessa olisi mielestäsi tullut lännessä, veli ponomari?!?
Nämä Lutherin "epäilykset" eivät tässä yhteydessä kohdistu vielä siihen, että hän olisi epäillyt Kirkon oppia. Ei, vaan se mikä hänelle tuotti ongelmia oli synti, so. voimattomuus sen vaatimuksen edessä, että Jumalaa tuli rakastaa yli kaiken, mutta milloinkaan omatunto ei antanut hänelle rauhaa, vaikka hän ei ainoastaan suhtautunut tunnollisesti ripittäytymisiin, vaan vieläpä ylitti ne.
Häneltä ei puuttunut opastuksia Jumalaa pelkäävään elämään. Luther yritti löytää armollisen Jumalan myös mystiikan tietä, mutta hän ei saavuttanut sitä täydellistä rakkautta Jumalaan, mistä esimerkiksi Bonaventura puhuu. Tämä tie johti hänet sielun "pimeään yöhön", joka oli tuttua mystikoillekin. Mystiikan tien päämääränähän on luodun sulautuminen Luojaan.
Luther siis kokeili tätäkin tietä, mutta vaikka hän "toisinaan tunsi kohoavansa niin korkealle, kuin hän olisi ollut enkelikuorojen keskellä", niin tämän kontemplaation tulos oli, että hän putosi näiltä "mystiikan tikapuilta ja enkelikuorojen keskeltä" takaisin siihen todellisuuteen, että Jumalasta vieraantumisen tunto palasi aina takaisin. Mystikot neuvoivat odottamaan, kunnes korkea tunnelma palaisi. Mutta Lutherille palasi " Anfehtung".
Mikä oli siis Lutherin ongelma? Tässä yhteydessä on tarkasteltava rippisakramenttia, joka oli skolastiikan opin mukaan tie tulla jälleen armon tilaan, kun kuolemansynnin kautta oli langettu pois siitä. Mutta kuinka ( näin Luther ajatteli) voitiin tietää, milloin synti oli kuolemansynti ja milloin se oli anteeksiannettava. Tätä eivät Lutherin esimiehet tietäneet. Ehkä nykyinen katolinen käsitys tästä osaa siihen vastata?
Mitä itse sakramenttiin tulee, Lutherin ei ollut vaikea uskoa itse anteeksiantamuksen lupaukseen, ja nyt tulemme pääasiaan. Kun anteeksiantamisen lupaukseen oli sidottu ehtoja, niin kuinka voitiin tietää, oliko ne täytetty? Katumus oli eräs ehto, mutta jos se oli ilman rakkautta, absoluutio ei pätenyt, ja niin oltiin jälleen synneissä. Siitä kuinka tosissaan Luther oli sen käskyn suhteen, että valmistautuakseen parannuksen sakramenttiin oli tehtävä kaikkensa, saattoi Luther ripittäytyä yhteen menoon kuusikin tuntia. Mutta miten oikeastaan oli ( näin Luther mietti) tai on mahdollista tietää, oliko tai onko tehnyt kaiken, mihin kykeni. Niin kukapa tietää?
Sakramenttiopetus kyllä tähdensi sitä, että Kristuksen ja pyhimysten ansiot luettiin syntisten hyväksi, mutta se ei muuttanut mitään sen vuoksi, että jokainen yksityinen henkilö täydellisen katumuksen kautta saisi Jumalan armolliseksi.
Täydellinen katumus oli Lutherin päämäärä, mutta hän ei päässyt milloinkaan luottamaan katumukseen ja siten armo muodostui ongelmallliseksi. Ja Lutherin valtasi " Anfehtung" uudelleen ja uudelleen.Tässä yhteydessä on hyvä kysyä, voimeko me olla niin varmoja "täydellisestä" katumuksesta, että se kelpaa Jumalalle?
Vielä on todettava yksi seikka:" Lutherin ahdistukset eivät olleet ilmaisua Kirkon opin epäilystä, vaan päinvastoin tulos horjumattomasta uskosta Kirkon opetuksiin tiestä evankeeliseen täydellisyyteen".
Minulla on juuri nyt kaikkein hektisin kokeisiin valmistautumisen aika (Sancte Thoma Aquinatis, ora pro nobis!) ja vastaan teksteihisi kunhan kykenen, ensiviikon alussa.
Ignatius
.....kyllä arvannut, että sinulla on töitä. Toivotan onnea tentteihin. Minulla on vapaa viikonloppu ja siksi minulla on aikaa kirjoittaa enemmän kuin arkipäivisin. Jatkan kuitenkin vielä vähän samasta aiheesta, jota olen käsitellyt edellisissä viesteissäni. Vastaat sitten kuin ehdit.
Olen jossain yhteydessä viitannut Tuomas Akvinolaisen kirjoituksiin. Lainaamissani kohdissa Tuomas koskettelee niitä samoja asioita, jotka Lutherille tuottivat "päänvaivaa".
II-II, 27,5: Tuomas kirjoittaa:
" Voidaanko Jumalaa täydellisesti rakastaa"?
Tuomas puhuu tässä kohdassa ihmisen rakkaudesta Jumalaan kolmessa merkityksessä.
Ensiksi: kun täydellisyydestä puhutaan rakkauden kohteen, Jumalan kannalta on Tuomaan mielestä täydellisesti rakastettava Jumalaa.
Toiseksi: kun täydellisyydestä puhutaan rakastajan, ihmisen kannalta, on ihmisen silloinkin täydellisesti, t.s. voimiensa mukaan ( ex toto posse suo ) rakastetava Jumalaa.
Tätä tarkoittaa Tuomaan mielestä rakkauden käsky ( Deut. 6, 5): " Rakasta Herraa sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi ".
Kolmanneksi: "kun rakkautta tarkastellaan vertaamalla rakastajaa rakkauden kohteeseen, t. s. ihmistä Jumalaan, on Tuomaan mielestä sanottava, että ihmisen rakkaus ei milloinkaan täysin ylety Jumalan tasolle. Syynä tähän on se , että Jumalan rajatonta hyvyyttä ihmisen pitäisi rakastaa rajattomasti, mutta luotuna olentona hän voi rakastaa vain rajoitetusti, koska hänen voimansa ovat rajoitetut".
Edelleen Tuomas käsittelee kohdassa II-II, 44, 6 rakkauden täydellisyyttä.
Tässä Tuomas erottaa kolmen sijasta kaksi astetta: tässä elämässä ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on aina epätäydellistä, mutta tulevassa elämässä se vasta on täydellistä". Tämä kyllä pitää paikkansa.
Ylläolevasta ilmenee, että Tuomas tuntee käskyn sanamuodon ( Deut. 6, 5): " Rakasta Herraa sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi ", mutta hän selittää sen uusplatonilaisen asteajatuksen puitteissa: Jumalan kannalta katsoen ihmisen tosin pitäisi rakastaa Jumalaa äärettömästi ( Deus infinite diligibilis est), mutta ihmisen kannalta katsoen hän voi rakastaa vain rajoitetusti, voimiensa mukaan".
Tuomaan mielestä luotuna olentona ihminen ei voi mahdottomia, rakastaa Jumalaa äärettömästi: "ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on sitä parempaa, kuta enemmän hän Jumalaa rakastaa: Tässä hän erottaa kaksi täydellisyyden astetta, jotka molemmat ovat tässä elämässä mahdollisia, edellisen ollessa harvinaisempi, jälkimmäisen yleisempi.
Jumalan rakastamisen vaatimus on kuitenkin tinkimätön, jossa ei ole eri asteita.
Jos tarkastellaan tätä Tuomaan tekstiä kokonaisuutena, se on mielestäni logiikan kannalta ongelmallinen, koska hän lieventää ihmisen rakkautta Jumalaa kohtaan asteittain, vaikka hän ensiksi sanoo: " kun täydellisyydestä puhutaan rakkauden kohteen, Jumalan kannalta, on Jumalaa rakastettava täydellisesti".
Kuten edellisissä viesteissäni totesin, Luther otti tämän Jumalan rakastamisen kirjaimellisesti ja kun hän ei siihen pystynyt hänet valtasi " Anfehtung".
Koska viimeinen kysymyksesi kohdistuu erityisesti Akvinolaisen logiikkaan, ja koska itse Tuomaan suurena ihailijana olen jo lapikaynyt kysymykset jota sitatoit, on minun suorastaan pakko vastata pikimmiten.
Kasitteena on “uusplatoninen asteajatus” minulle taysin vieras, mutta Tuomaan logiikka on (tassakin kysymyksessa) ristiriidaton. Vastauksen kaksi kohtaa puhuvat, kuten Tuomas tekee selvaksi, eri perspektiiveista. Eivat ainoastaan eri perspektiiveista rakastamisen subjekteihin nahden, vaan myos eri rakkauden perspektiiveista.
“Deus possit totaliter diligi, tripliciter potest intelligi”
‘Jumalaa taysinaisesti rakastaa’, kolminaisesti voidaan ymmartaa.
“Uno modo, ut modus totalitatis referatur ad rem dilectam”
Yksi tapa (ymmartaa on) “taysinaisen” viittaminen rakkauden kohteeseen.
“Et sic Deus est totaliter diligendus”,
Ja siten Jumala on taysinaisen rakastettava
“quia totum quod ad Deum pertinet homo diligere debet”.
Silla kaikki joka Jumalaan liittyy on ihminen rakastava.
Vaikuttaa silta, etta sinun (tai Lutherin) ymmarrys Tuomaan alkuperaisen ajatuksen suunnasta on joutunut harhaan. Sanot Jumalan rakastamisen vaatimuksen olevan tinkimaton, ja toki niin se onkin. Tuomaan lahestymistavat eivat tarkoita, etteiko ihmisen tule rakastaa Jumalaa taydellisesti. Ainoastaan se pariteetin puute joka johtuu ihmisen rajallisuudesta ja Jumalan rajattomuudesta aiheuttaa “epataydellisyyden”. Ylla olevan tekstin merkitys on, etta kaikki mika Jumalaan liittyy (siis Jumalan jokainen attribuutti, jokainen jakamattoman Jumalan “osaton osa” on oikea rakkauden kohde, rakkauden reaktiota vaativa ja totisesti rakastettava. Se ei tarkoita etta ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa Jumalan perspektiivista taydellisesti (Jumalan oma introspektio yksin voi samalla taysin ymmartaa Jumalan ja siten taydellisesti rakastaa Jumalaa).
“cum enim unumquodque intantum diligibile sit inquantum est bonum, Deus, cuius bonitas est infinita, est infinite diligibilis”
silla kun jokin on rakastettava suhteessa sen ‘hyvyyteen’, Jumala, jonka hyvyys on rajaton, on rajattoman rakastettava
“nulla autem creatura potest Deum infinite diligere”
ei mikaan luotu voi rakastaa Jumalaa taydellisesti (tassa mielessa)
“quia omnis virtus creaturae, sive naturalis sive infusa, est finita”
silla kaikki luodun voimat, luonnolliset tahi annetut, ovat rajalliset.
Nama kaksi ‘taydellisyyden aspektia’ eivat luo loogista ongelmaa Tuomaan opetukselle, painvastoin, ne vahvistavat jarjen dicta ja voimistavat ilmoituksen lahteen merkityksta.
Jos Luther on ottanut jotain itseensa, on se kuva Tuomaan opetuksesta joka on heikolla filosofian taidoilla hoystetty.
Ignatius
...että vastaisit edellisiin viesteihini Lutherin osalta, sitten kun opiskelultasi ehdit.
Mitä tulee Tuomas Akvinolaisen teksteihin, niitä ei tule vielä pitää Lutherin kannanottoina, ne ovat omaa tulkintaani, jota ehkä vielä pitää selventää.
Peruskysymys kuitenkin on se, että: Kuinka syvälle ihminen on langennut? Tästä on Lutherin kamppailussa kysymys, kun hän pyrki löytämään armollisen Jumalan.
Mielenkiintoista ja haastavaa on se, että olet Tuomaan suuri ihailija ja minä olen sitä samaa Lutherin suhteen. Se tuo epäilemattä keskusteluun mielenkiintoisen jännitteen.
Uskon kuitenkin etta huomaat ylla olevasta selityksestani, etta se 'syytos' jonka esitit Tuomaan logiikan vaillinaisuudesta on joka tapauksessa pois-selitetty.
Pyrin vastaamaan muihin viesteihisi kreikkalaisen filosofian kokeeni jalkeen tanailtana.
Ignatius
....,että tämä Tuomaan teksti on vielä pois- selitetty. Puutun tällä erää yhteen kohtaan viestissäsi.
### Jumalan oma introspektio yksin voi samalla täysin ymmärtää Jumalan ja siten rakastaa Jumalaa ###.
Tämä introspektio on ihmisen ominaisuus, ei Jumalan. Jumalan ominaisuus on ekstroversio. Palaan aiheeseen myöhemmin.
Jumalan introspektio, joka on alunperin Plotinuksen kayttama idea ja joka keskiajalla sai keskeisen sijan mystillisen liikkeen sisalla (jonka ainoa paamaara muuten ei ole sulautua Jumalaan, vaan lahestya Hanta n.s. via mystica'n kautta, kontemplaation avulla lahestyen jo maanpaalla visio beatificaa, autuaallista nakya.)Jo Gerson ja Denys kartuusialainen edistivat mystiikkaa jossa Jumalan itsetuntemuksen (introspectio) kautta he pyrkivat negaation avulla selvittamaan, mika on Jumalalle olemuksellista.
Mutta se kirkkohistoriasta. Vastauksesi ei millaan uudelleen esita loogisuuden ongelmaa, jonka esitit Tuomaan ajatusmallissa. Innolla kuulisin mika estaa ihmista rakastamasta Jumalaa jokaisella olemuksensa osasella, ja toisaalta miksi Jumala ei olisi taydellisesti (in toto) rakastettava.
Vastaan Lutherin henkilohistoriaan myohemmin, kunhan olen lukenut hanesta artikkelin (ja uudelleen lukenut niin erinomaisen hauskan bullan "Exsurge Domine").
Ignatius
....ilmeisesti huomannut sitä nyanssia, minkä olin kätkenyt tähän lauseeseen. "Tämä introspektio on ihmisen ominaisuus, ei Jumalan". Jumalan ominaisuus on ekstroversio". Luulen ettei "Summa Theologiae" anna siihen vastausta. Palaan kyllä Tuomaan teksteihin myöhemmin, kunhan ehdit vastata viesteihini.
#### Innolla kuulisin mika estaa ihmista rakastamasta Jumalaa jokaisella olemuksensa osasella ###.
Kyllähän sinun teologina pitäisi se tietää, jos sitä vähän katsoo "introspektion" kannalta.
### toisaalta miksi Jumala ei olisi taydellisesti (in toto) rakastettava ###. Ei sen rakastettavampaa olekkaan , kuin Jumala.
Nyt minun täytyy kiirehtiä työhön.
On harha ajatella, etta koska yksilo kokee Jumalan rakastamisen vaikeaksi, se on siten ollen mahdotonta. Jumalan taydellisesti rakastaminen, Mooseksen lain injunktion tarkoitus, on jokaisen ihmissielun tavoite ja oikea loppu.
Vastaan Luther-kysymyksiin kunhan olen selaillut lapi propaganda-pinoni.
Ignatius
On myös harhaa ajatella, että vaikka Mooseksen injunktion tarkoitus on selvä, kukaan siihen ei ole vielä tähän mennessä päässyt paitsi yksi, kuten (Joh. 7:19) selvästi toteaa:
"Eikö Mooses ole antanut teille lakia? Ja kukaan teistä ei lakia täytä". Tässä on myös selvä viittaus ekstroversioon.
Tuomas toteaa articulus 5:ssa, toisessa kohdassaan ainoastaan etta « totalitas » voidaan ymmartaa viittaavan ihmiseen, rakastajaan. Tassa mielessa Jumalaa tulee (huomaa normatiivinen painotus) rakastaa « in totalitas », taydellisesti. Se, onko tama mahdollista on toinen kysymys, mutta Tuomas ei tekstissaan oleta tata – ainoastaan jan toistaa Mooseksen lain sanat : diliges dominum Deum tuum ex toto corde tuo. (Ja sina) rakastat Herraa Jumalaasi koko sydamestasi. Tuomaksen teksti on yksinkertaisesti normatiivinen – se kertoo meille mita meidan tulisi tehda. Se, etta Luther koki taman Jumalan itsensa antaman lain vaatimuksen ylivoimaiseksi ja loysi itsestaan ainoastaan negatiivisia puolia ei tarkoita, etta Jumalan laki olisi siten vahemman merkityksellinen. Ainoastaan, etta hanen hengellinen tilansa – joka oli jo aikalaisten mukaan kriittinen – olisi vaatinut niin paljon huomiota ja itsekuria, ettei edes Lutherin kaltaisesta pappismunkista loytynyt uskoa ripin sakramentin uskomiseen. Ja myohemmin – huomattavasti myohemmin – han julistikin sakramentin olemattomaksi...
Ignatius
Mooseksen injunktio lain suhteen on selvä. (3. Moos. 18:5) Noudattakaa minun käskyjäni ja säädöksiäni, sillä se ihminen, joka ne pitää, on niistä elävä. Minä olen Herra.
Edelleen (Room. 10:5) "Mooses kirjoittaa siitä vanhurskaudesta, joka laista tulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä".
5. Moos. 10:12 Ja nyt, Israel, mitä Herra, sinun Jumalasi, sinulta muuta vaatii, kuin että pelkäät Herraa, sinun Jumalaasi, että aina vaellat hänen teitänsä ja rakastat häntä, ja että palvelet Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi.
Kirjoitat, että "Tuomaksen teksti on yksinkertaisesti normatiivinen – se kertoo meille mitä meidän tulisi tehdä".
Kertoohan Mooses jo paljon aikaisemin, mitä meidän tulisi tehdä. No mitä meidän sitten tulisi tehdä. " Rakastaa Jumalaa täydellisesti. Luther ei pystynyt siihen. Onko siihen sitten pystynyt Tuomas?
Et kommentoinut edellistä viestiäni. (Joh. 7:19 ) selvästi toteaa: "Eikö Mooses ole antanut teille lakia? Ja kukaan teistä ei lakia täytä. Kun Kristus sanoo, ettei kukaan lakia täytä, niin silloin sitä ei kukaan täytä, paitsi Hän joka sen sanoo.
Toteat:" rakastaa « in totalitas », täydellisesti. Se, onko täma mahdollista on toinen kysymys ( niin se on todellakin toinen kysymys), mutta Tuomas ei tekstissään oleta tätä". Tuomas siis olettaa, että;" diliges dominum Deum tuum ex toto corde tuo". Aivan oikein olet pannut sulkumerkkeihin " ( Ja sinä) rakastat........", koska Kristus yksin on siihen pystynyt.
Kirjoitat "ettei edes Lutherin kaltaisesta pappismunkista loytynyt uskoa ripin sakramentin uskomiseen. Ja myohemmin – huomattavasti myohemmin – hän julistikin sakramentin olemattomaksi".
Aivan. Vuonna 1515 hän ensimmäisen kerran törmäsi anekauppaan ja vuonna 1516 uudestaan ja se johti siihen, että Luther ( tämä turmeluksen lapsi) naulasi 95 teesiä 31.10 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen. Sen jälkeen Rooman kuuria poltti päreensä.
On kuitenkin otetava huomioon se, mistä syystä Luther arvosteli anekauppaa. Ehkä sen tiedätkin. Syy oli perin maallinen. Raha. "Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa" Se oli Lutherille liikaa, enkä usko, että katolisen kirkon opetukseen enää sisältyy oppi "rahalla ostettavasta taivaspaikasta". Sen tiedät sinä kuitenkin paremmin.
.....kuinka syvä lankeemus todella on, se olisi hyvä selvittää, sillä se liittyy oleelliselta osalta käytävään keskusteluun.
Perisynti on niin äärettömän syvä ja vaikea luonnossamme oleva turmelus, ettei mikään järki pysty sitä tuntemaan; se täytyy uskoa Raamatun ilmoituksen perusteella:
(1. Moos. 6:5) "Mutta kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat".
(Ps. 53:4 ) "Mutta kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään".
(Room. 3:10-20) niinkuin kirjoitettu on: "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla;
heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta.
Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta,
hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä,
ja rauhan tietä he eivät tunne.
Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä."
Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä;
sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto".
Pelkästään näiden Raamatun jakeiden pohjalta on muodostettavissa kuva, missä tilassa ihminen on syntiinlankeemuksen jälkeen. Syntiinlankeemus on luterilaisessa perinteessä totaalinen, kuten Luther sanoo:
" Naturalia erga Deum plane corrupta"
"luontovarustuksemme on suhteessa Jumalaan täydelleen turmeltunut"
Siksi Luther joutuikin syvään kriisiin, kun hän ei tiedostanut tätä. Jumalan kunnia vaatii täydellisyyttä - tahtoelämän salaisia sopukoita myöten, siksi hän ripittäytyi uudelleen ja uudelleen, eikä löytänyt rauhaa. Ja sen vuoksi Jumalan vaatimuksen ja ihmisen suorituksen kuilu muodostui ylitsepääsemättömäksi.
Siksi myös ihmisen yritykset itsensä pelastamiseksi olivat alun alkaen mahdottomat. Tämä Lutherille ominainen tunto Jumalan vaatimuksen kertakaikkisesta ehdottomuudesta erotti hänet luostarivuosina hänen auttajistaan.
Tämä Jumalan vaatimuksen ehdottomuus tulee kirkkaasti ilmi myös siinä, kun ihminen oli langennut syntiin, Jumala ei noin vaan voinut antaa ihmiselle anteeksi, vaan Hänen Pyhyytensä vaati ehdottomasti sovitusta.
Ihmisen ja Jumalan välille oli syntynyt ammottava kuilu, joka ei ollut paikattavissa muutoin kuin siten, että Jumala sovitti meidät itsensä kanssa Kristuksen Pyhällä kärsimisellä ja kalliilla sovintoverellä. Hän on syntiemme sovitus, jonka yksin uskolla omistamme ilman mitään tekoja.
Tämä on keskeinen näkemys luterilaisessa kirkossa. Katolisen kirkon näkemys on toinen ja voit esittää siitä oman näkemyksesi.
Kristuksen lunastustyössä tulee ilmi myös se, että Jumalan rakkauden ominaisuus ei ole introspektio, kuten aikaisemmin totesit:
( " Jumalan oma introspekstio yksin voi samalla täysin ymmärtää Jumalan ja siten täydellisesti rakastaa Jumalaa" ), vaan ekstroversio, sillä muutoinhan (Joh. 3:16) pitäisi kääntää:
"Sillä niin on Jumala (itseään) rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä".
Heitänpä taas sanasen keskustelun väliin.
Luther ei itse asiassa koskaan hylännyt rippiä, vaikka hän joissain teksteissä epäileekin sen sakramentaalista luonnetta. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että Luther katsoi vanhakirkollisen perinteen mukaisesti, että sakramenttiin tulee kuulua konkreettinen, näkyvä aine eli materia. Kasteessa tällainen aine on vesi, ehtoollisessa viini ja leipä, mutta ripissä ei ole tuollaista ainetta.
Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kirkolla on kaksi sakramenttia, kaste ja alttarin sakramentti, koska vain näissä tavataan kaikki sakramenteille tarpeelliset elementit, eli näkyvä aine, niiden välittämä armo sekä Jeesuksen Kristuksen asetus.
Sen sijaan Luther arvosteli kirpeästi katolisen rippikäytännön vääristymiä, kuten juuri anekauppaa. Luther vastusti myös kirkon vaatimusta, jonka mukaan ripissä tulisi luetella kaikki synnit (tämä on sekä Raamatun että ihmisen kokemuksen perusteella mahdotonta) sekä täydentekoa eli papin määräämää katumustyötä (Jumala ei tarvitse meidän katumustöitämme, sellainen on tehty jo Golgatalla). Tästä kritiikistä voidaan vieläkin pitää kiinni.
...korjasit tekstiäni ripin osalta. En vain huomannut sitä vastatessani Ignatiukselle, sillä onhan rippi käytössä myös luterilaisessa kirkossa, vaikkei se sakramentti olekkaan. Muiltakin osin olen kirjoittamasi viestin suhteen samaa mieltä kanssasi.
On vain hyvä kun otat osaa keskusteluun. Olen käsittänyt, että tunnet katolisen kirkon sisältä päin, kun minä taas olen lukemieni kirjojen varassa. On myös hyvä, että tuot oman näkökulmasi keskusteluun, myös minun kirjoittamiini viesteihin.
Kiitos kannustavista sanoistasi! Tunnen todellakin katolisen kirkon sisältä päin. Tosin tämä tutustuminen tekee vieläkin kipeää, kuten ehkä viesteistänikin voi päätellä. Eritoten Ignatiuksen ja hänen hengenheimolaistensa edustama "hard core" -katolilaisuus on minulle kuin punainen vaate, minkä Ignatius lienee useastikin saanut tuta. Usein olen sortunut käyttämään kieltä, joka ei ole hyvien tapojen mukaista eikä säädylleni sovi.
Toisaalta Ignatiusta ei onneksi voi pitää mitenkään tyypillisenä katolilaisuuden edustajana. Hän on suurin piirtein yhtä edustava kuin Paavalin synodin puhemies on Suomen luterilaisuuden kirkon edustajana. Katolilaisuudessa on paljon edistyksellisiä ja humaaneja teologeja, jotka tekevät paljon hyvää työtä kirkkonsa uudistamiseksi sisältäpäin. Valitettavasti vain heidän vaikutusmahdollisuutensa ovat kovin rajatut.
Sikäli Ignatius on toki hyvä keskustelukumppani, että hän kertoo yleensä katolisen kirkon virallisen kannan, alkamatta esitellä omia mielipiteitään ja suhteellistamatta kirkon opetusta. Täten hän esittää mitään salaamatta ja mitään lisäämättä sen, mitä katolinen kirkko todella opettaa. Jos minulla olisi aikoinani ollut Ignatiuksen tapainen keskustelukumppani, en todennäköisesti koskaan olisi kirkkoon liittynytkään. Tästä syystä olen myös seurannut keskusteluanne suurella mielenkiinnolla.
Se tekee keskustelun vieläkin mielenkiintoisammaksi, että tunnet katolilaisuuden sisältä käsin. Ymmärrän kyllä "tunteesi".
Mielenkiintoista olisi saada tietää, mikä sai sinut "vaihtamaan" puolta, mikäli se nyt on soveliasta esittää tällaista kysymystä. Voit tietenkin vastata tähän kysymykseen oman harkintasi mukaan.
Olen kyllä tiennyt sen, ettei katolinen kirkko ole niin yhtenäinen, kuin ulospäin näyttää, mutta en tietenkään ole selvillä kokonaistilanteesta sillä tavoin kuin sinä.
Ignatiuksen osalta keskustelun tekee mielenkiintoiseksi juuri se, että hän, kuten totesit " esittää katolisen kirkon virallisen kannan". Tietenkin minun on nyt helppo keskustella Ignatiuksen kanssa sikäli, että päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että keskustellaan ihmisinä tasa-arvon pohjalta, vaikka katolinen kirkko pitääkin itseään "ainoana oikeana kirkkona".
Keskusteluun minua ajaa "intohimoinen" kiintymys teologisiin kysymyksiin koskivatpa ne sitten luterilaista, ortodoksista tai katolista teologiaa.
Toivon, että otat osaa keskusteluun omasta näkökulmastasi, myös omien viestieni suhteen. Se vaan avartaa keskustelua.
Olen lähdössä viikonlopuksi mökille, tällä kertaa Tuomas Akvinolaisen kirja mukanani. Palaan sunnuntai-iltana tietokoneen ääreen. Hyvää viikonloppua.
....minun hengellinen tilani vaatii toivottamaan myös sinulle hyvää viikonloppua!
( " Jumalan oma introspekstio yksin voi samalla täysin ymmärtää Jumalan ja siten täydellisesti rakastaa Jumalaa" ).
Tuomaan ja Lutherin käsitykset poikkeavat toisistaan siinä, että Tuomas rakkauden filosofiassaan asettaa Jumalan rakkauden perustaksi "ihmisen rakkauden", siksi ylläoleva siteraamani lause on epätosi.
Luther toteaa, että on olemassa kahdenlaista rakkautta: "rakkautta, jolla Jumala rakastaa, ja rakkautta, jolla ihminen rakastaa".
"Jumalan rakkaus ei löydä, vaan luo rakastettavansa; ihmisen rakkaus syntyy rakastettavastaan". Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, joka ei ole mitään, luodakseen siitä olevan. Jumala luo kohteestaan rakastettavan.
Ihmisen rakkaus sen sijaan kohdistuu olemassaolevaan "hyvään ja kauniiseen" Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja loistosta. Tämä on päivänselvää, jos vähäkin katsomme sielumme syvyyksiin. Rakastaako ihminen luonnostaan sitä, mikä on köyhää, halpaa ja ei - mitään?
Luther toteaa kaikkien filosofien ja teologien opettavan, että rakkauden syy on sen kohde. Näin myös Tuomas pohjimmiltaan opettaa. Se, mitä Tuomas opettaa rakkaudesta ja sen eri muodoista, luulen sinun olevan paremmin perillä.
Niin, kuten totesin ihminen rakastaa luonnostaan sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Ihmisen rakkaus löytää kohteensa eikä luo niitä. Sen takia on selvää, että ihmisen rakkauden kohteena ( yleisesti ) ei voi olla paha ja ei - mikään, joka on juuri seuraus syntiinlankeemuksesta.
Eri asia on tietenkin kysymys siitä, mikä on hyvää? Joillekin se voi olla "pahan" tekeminen yleisen hyvän vastakohtana, mutta se on toinen asia, enkä tässä yhteydessä puutu siihen.
Jumalan rakkaus, joka suuntautuu, pahaan ja ei - mihinkään tulee esiin esimerkiksi Psalmissa 40: " Autuas, ken ymmärtää puutteellista ja köyhää" ( Vulgata- käännös)
......tuntuu olevan tällä rintamalla. Ehkä minun täytyy aloittaa monologi Tuomaksen teksteistä. Mikäpäs siinä, onhan se hyvää "aivovoimistelua".