Menetin rakkaani noin viikko sitten erittäin traagisessa onnettomuudessa. Tuska ja suru ovat niin raastavaa ettei tiedä kuinka mennä eteenpäin. Päässä vaan soivat kysymykset, että miksi, miksi juuri hän ja niin julmalla tavalla? Ihminen joka ei varmasti tehnyt eikä toivonut kenellekään mitään pahaa... sellaisen elämä katkeaa aivan silmänräpäyksessä. Tiedän, että menisin perässä ellei minulla olisi lapsiani. Kuinka te toiset, joiden rakkaat ovat kuolleet julmasti ja ennalta arvaamatta, olette selvinneet ja voiko tästä ylipäätänsä koskaan selvitä?
Musertava suru
Miksi? Miksi?
386395
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Otan osaa suureen suruusi. Itselläni ei ole ollut samanlaista menetetystä. Kuten kirjoitat, sinulla on lapset, joiden vuoksi elämälläsi on tarkoitus. Keskusteluapua voit saada halutessasi esim. seurakunnalta. Siihen, miksi hyvät ihmiset ja viattomat lapsetkin kuolevat ja "kaikenmaailman roistot" saavat elää, ei liene vastausta. Äiti, jonka teinityttö puukotettiin, kertoi mediassa, että hänen on tehtävä koko ajan jotakin, muuten tulee ajatuksiin, että tyttö saa puukosta, puukosta, puukosta. Surutyö vie aikaa ja valtavasti voimia. Toivottavasti sinulla on sukulaisia ja muita läheisiä, jotka auttavat sinua jatkamaan elämääsi päivän kerrallaan. Ehkäpä vielä löytyy joku samanlaisen kohtalon kokenut, jolta voisit saada vertaistukea.
Menetin tyttäreni isän kolme vuotta sitten. Hän kuoli henkirikoksen uhrina, joka lisäsi tietyllä tavalla tuskaa entisestään. Ensin en tajunnut koko asiaa tai kielsin sen itseltäni. Tyttäreni nyt seitsemän kyselee välillä isästään ja olemme yrittäneet käsitellä isän kuolemaa. Ensimmäiset kuukaudet menivät kuin usvassa josta ei ole muisti kuvia. Arkipäivän perusasioista oli vaikea hoitaa, eikä mikään kiinnostanut,tyttäreni antoi minulle voimaa. Nyt kolmen vuoden jälkeen tapahtuneesta pystyn käsittelemään asiaa ilman että purskahdan itkuun. Suru ja tuska helpottaa, ikävä ei koskaan. Voimia sinulle ja perheellesi.
Tällä palstalla on niin lämpimiä kirjoituksia ja aivan ihania ajatuksia. Kai se todellakin on niin, kuten eräs tuttavani tässä yritti lohduttaa, että ihminen ei kypsy kyynelittä. Tuntuu vaan, että niitä kyyneliä kertyy yksille ja samoille aina uudestaan ja uudestaan, näin myös omalla kohdallani. Elämä on ollut sirpaleina useampaan otteeseen jo aikaisemminkin, mutta nyt ollaan täysin tyhjän päällä. Kuten aloituksessa kerroin, menetin niin rakkaan ihmisen hieman yli viikko sitten. Suurimpana kysymyksenä on se, että miksi sellaiselle ihmiselle ei apu ennätä ajoissa, joka tekee toisten eteen aivan kaikkensa. Raastavia ovat myös ajatukset, että onko hän joutunut miten kovasti kärsimään jne. Millään ei todellakaan tunnu olevan enää merkitystä, ajatus esim. töihin menosta tuntuu vastenmieliseltä... työskentelen alalla, jossa ei todellakaan pehmeät arvot ole pinnalla. On vaan niin ikävä häntä, niin ikävä ettei sitä mitkään sanat riitä kuvaamaan.
Hei Miksi? Miksi?
Suru on aina sokki ja monet kysymykset pyörivät mielessä. Älä haen nyt vastauksia kysymyksiisi sillä vastaukset niihin tulevat aikanaan. Nyt kuitenkin voit kysyä, että miten selviä tästä eteenpäin? Miten selviän niistä muista ongelmista eteenpäin mitä minulla on?
Jos mikään ei muutu niin mikään ei muutu!
Voimia sinulle ystäväni suruun ja ikävään.
Kuinka selvitä eteenpäin? Vaikealta todellakin tuntuu ja kaikki kysymykset ovat päässä yhtenä vyyhtenä. Tulisi edes virallinen ja lopullinen tieto kuolinsyystä, siitä selviää edes jollakin tasolla onko rakkaani joutunut kärsimään... tai antaa se ainakin viitteitä siitä. Tuntuu käsittämättömältä että tätä pystyy tähän kirjoittamaan, asiasta ääneen puhuminen on mahdotonta, itkettää niin hirveästi. Valopilkkuna tässä hetkessä ovat lapseni, tosin jo aikuiset ja ns. omillaan, mutta he ovat todella tärkeitä ja rakkaita. Sekä suloinen pieni lapsenlapseni. Ilman heitä menisin varmasti perässä sinne jonnekin.
Ajan kanssa kyllä selviät surusta . Nyt sinä saat itkeä ja surra , olla pieni ja heikko, tarvitseva. Mene hiljaisten kuuntelijoiden luo , puhu jos jaksat tai ole hiljaa kanssaan . Luota vaistoosi , älä puhu kaikille , on myös uteliaita rollliukoja ja akkoja . Pahin aika menee ohi ja noin kaksi vuotta kestää suru , sitten taas alkaa elämä olla elämälle. Kaipaus jää ja muistot , sinua rakastettiin ja sinä sait rakastaa . On myös jälleennäkemisen toivo . Tärkeää on olla rehellisesti sellainen kuin on , itkeä , vihata ja kaivata . Katsele kuvia , elä läpi kaikki tunteesi , niin tuska ei patoudu sisälle . Itse menetin isäni nuorena ollessani itsemurhan kautta ,myöhemmin sisareni jätettiin hoitamatta kuolemaan sairaalassa ja äitini kuoli vajaan kahden vuoden kuluttua sisarestani , mies sairastui ja koti oli myytävä , kaikki kahden vuoden sisään tämä . Suru ja tuska tulevat ajallaan jokaisen osaksi , ne ovat osa elämää . Sinä elät , sinä selviät , sinulla on lapset , tulevaisuus ! On myös Jumala taivaassa , kantaa salatulla tavalla , saat voiman jokaiseen uuteen päivään , jaksaa iltaan asti , päivä kerrallaan . Kunnes helpottaa ja kyyneliin sekoittuu kaipausta vain , muistoja , helliä ajatuksia . Jos olet maalla . lämmitä sauna , itke sen lämpimässä sylissä , säästä lapsiasi pahimman tuskasi näkemiseltä , jos he ovat vielä pieniä kestämään sitä . Polta kynttilää , muistele , jaa asioita luotettujesi kanssa . Jos pääset , aja autolla syrjäiseen paikkaan ja huuda ulos siellä tai autossa kenenkään kuulematta kaikki . mitä mieleesi tulee , hyvä ja paha , pura siten kerää sisältäsi , kun siltä tuntuu . Tärkeintä on , että kaikki tunteet tulevat ulos . Näin suru helpottaa aikanaan, eikä jää ainaiseksi vieraaksi.
viestistä. Näin se varmasti vääjäämättä on, että tämä tuska sitten aikanaan helpottaa ja arjen rutiinien pyörittäminen vie aina aikaa muutaman tunnin eteenpäin. Tänään oli taas vaikea päivä, kävin yksin lenkillä, sen lenkin jota aina aikaisemmin yhdessä kuljimme. Sitten tein sen virheen, että lähdin uimaan... sitäkin teimme aina yhdessä. Siellä altaassa tuntui, että sydämeen koskee ja kurkkua kuristaa. Piti lähteä pois kesken kaiken. Ehkä yritän liikaa tehdä kaikkea, että saisin vaan ajan kulumaan. Minun pitää saada tätä tuskaa purettua jotenkin. Muutama hyvä tuttu on joille puhua, samoin aikuiset lapseni jotka tosin asuvat muualla, enkä heitä halua huolestuttaa enää enempää. Ovat muutoinkin hekin jo murheen murtamia ja meillä kaikilla on tavaton ikävä häntä joka kesken kaiken täältä raa'alla tavalla revittiin. Tästä tuskan purkamisesta; yllätyin kun minulle seurakunnan taholta sanottiin, että on liian aikaista osallistua sururyhmään (alkaisi kuun lopussa). Olenko jotenkin omituinen, kun minulla on valtava tarve puhua tapahtuneesta jo nyt vaikka itken kuin vesiputous ja kysymykset repivät sisintä.
jonkun mielestä sinun olisi liian aikaista osallistua sururyhmään. Onko se aika määritetty keskivertotapauksen perusteella? Miksi ihminen ei saa itse päättää, koska hän on mielestään valmis sururyhmään? Ja koska ns. keskivertoihmisiä on kuitenkin aika vähän, jokaisella surutyö etenee omaa tahtiaan.
Et ole omituinen. Et todellakaan.
Osa ihmisistä nimenomaan haluaa puhua menetyksestään, puida asiaa kerta toisensa jälkeen. Puhua, puhua ja puhua. Toiset taas eivät halua puhua lainkaan. Itse kuulun niihin, jotka haluavat puhua ja koin aikoinani kamalana sen, ettei minulla ollut montaakaan ihmistä, joille puhua. Saati sitten vertaistukea.
Mitä seurakunnan vastaukseen tulee, voihan olla, että kyseisessä ryhmässä muut osallistujat ovat aivan eri surutyön vaiheessa. Yleisesti ottaen uskon, että näihin ryhmiin pyritään löytämään ihmisiä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa, jolloin vertaistukikin on suurinta. Ehkä sinä joudut jäämään ulkopuolelle tällaisen vuoksi? Valitettavasti :(
Yhtäkaikki, oma mielipiteeni on myös, että jokaisen pitäisi surustaan saada puhua. Oletko jaksanut hakea apua yleisen terveydenhuollon tai työterveyden kautta? Näistä lähteistä saattaisi päästä eteenpäin saamaan jonkinlaista terapia/keskusteluapua. Muita tahoja voisivat olla oman paikkakuntasi kriisikeskus ja erilaiset settlementtiyhdistykset. Netistäkin löytyy jotakin, kun vain jaksaa etsiä.
Tiedän kuitenkin, että nyt elät valtavan raskaita aikoja eikä ylimääräistä voimaa avun etsimiseen varmasti ole. Toivon kuitenkin, että saat apua itsellesi, jotta jaksat kulkea tällä vaikealla taipaleella.
Paljon voimia ja jaksamista sinulle.
Menetin lapseni syövälle.
Tiesimme lopun tulevan melko nopeasti, silti se yllätti.
Siitä on heti vuosi, olen vieläkin hajalla, en tiedä armahtaako aika kuten minulle on kerrottu.
Kuolemaan ei näköjään pysty valmistautumaan, lapseni oli jo aikuinen, ensi shokin jälkeen hän eli niin normaalia elämää kuin sairaudelta pystyi. Näki selvästi että hän itse oppi hyväksymään kuolemansa.
Jälkeenjääneille tämä on lohdutonta, ajattele että rakkaallasi on nyt kaikki hyvin, kuolema on meidän jokaisen kohdattava.
Olen oppinut rakkaan lapseni kuolemasta sen, että kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntyminenkin.
et kerennyt valmistautua...niin ei minunkaan tuttavani jonka tytär auto onnettomuudessa kuoli elokuulla..vain 25v elämä jäi kesken..äitillä ja isällä kova ikävä...nyt äiti jo on jaksanut mennä työhönsä..elämä jatkuu....muistot rakkaat säilyy....sinulle osan otot suruussasi lämmin voimahalaus!
Kyllä se siitä.
tekee tehtävänsä. menetin itse autokolarissa 3 kk sitten mieheni ja jäin yksin 4 kk ikäisen vauvan kanssa. koville otti, ottaa vieläkin...pää kylmänä ja arkirutiinit vievät eteenpäin. voimia sulle!!!
Otan osaa suureen suruun. Niin julmalta kuin se tuntuukin,niin aika ei pysähdy vaan on jatkettava eteenpäin mutta miten?
Reilut 10 vuotta sitten menetinlapsuuden ystävän,myös traagisesti,ja sen kanssa on vain jaksettava elää. Kun ikävä tapahtuma kävi, niin ilmoille tuli suuri määrä kysymyksiä mutta ei yhtään vastauksia. Miksi juuri hän? Miten tämä vaikuttaa hänen perheeseensä? Miten tästä eteenpäin?
Vaikeinta oli ja on edelleen kohdata hänen perhettään. En tiedä miksi niin mutta jotenkin tuntuu pahalta kun ajattelee,että hän ei saanut jatkaa elämäänsä. Ihan varmana olisi ollut annettavana ja paljon.
Sinulle haluan sanoa, että vaikka surutyö on kesken ja jatkuu ihan varmana pitkään ,niin muista että muistot säilyy aina. Pilven reunalla Hän katselee sinua ja ikävöi mutta samalla toivoo, että saat elämänvalon takaisin.
kun koit, että kirjoittaessa sait edes vähän lievitystä tuskaasi. Olen itsekin kokenut, että surupalstalle kirjoittaminen helpottaa. Varmasti moni lukija myötäelää surussasi ja ajattelee sinua lämmöllä. Sinulle on elämäsi aikana tapahtunut niin paljon ikävää, että ei ole ihme, jos tunnet katkeruutta. Minun yksi tuttavani kävi yksityisesti juttelemassa diakonin kanssa monen kuukauden ajan puolisonsa kuoleman jälkeen. Seurakunnilla on varmaankin erilaisia käytäntöjä.
Sinulla on tärkeä tehtävä lastesi ja lapsenlapsesi elämässä.
Sinulla oli myös ihana rakkaus. Vaikka yhteinen aikanne maanpäällä loppuikin jäi sinulle kauniit muistot. Rakkaasi on aina sydämessäsi ja toivoo sinun jatkavan elämääsi. Surutyö ei ole helppoa. Se vaatii todella paljon voimia. Koska me olemme tänne maan päälle jääneet, meidän on yritettävä ponnistella askel kerrallaan eteenpäin. Toivon sinulle jaksamista.
Mardo, mukavamies ja muut sympaattiset viestien kirjoittajat, päivä on ollut jälleen kerran raskas, mutta on siinä ollut pieniä parempiakin hetkiä. Helpotti tosiaan kirjoittaa koko elämän raadollisuudesta näin anonyymisti... käyhän tämän purkaminen näinkin, kun ei edes kirkon ryhmiin huolittu!. Kävin eilen myös kriisikeskuksella ja sain sieltä voimaa lisää, sielläkin ihmeteltiin kirkon suhtautumista. Pitää yrittää sieltä kautta saada jatkoa keskustelulle, jos se vaan olisi mahdollista... ymmärrän toki, että he hoitavat vaan akuuttivaihetta.
Tuska purkautuu myös liikuntaan, kävin tänään kaksi kertaa kuuden kilsan lenkin heittämässä, enkä todella muista mitä minulle vastaan tuli... sotketuiko joku juoksija koiranremmiin tai joku koira lenkkeilijän jalkoihin. Pyydän nöyrästi anteeksi, jos olen jollekulle vastaantulijalle aiheuttanut suurta traumaa kulkemalla liian keskellä/laidassa tai muutoin sopimattomalla tavalla. En voinut päivällä muuta kuin nauraa kun luin Turvamiehen ironisen ja jopa satiirisen kuvauksen lenkkeilijän suunnattoman vakavasta traumasta koirien pilatessa armottoman taistelun tikittävää sekunttikelloa vastaan. Voi taivas, että voi joillakuilla olla maailma NIIN PIENI! Eipä voi muuta kuin toivoa, että kyseiset henkilöt eivät koskaan missään elämänsä vaiheessa kohtaakaan suurempia vaikeuksia, saattaisi maailma murentua.
Joku kyseli rakkaani kuolintapaa, en sitä lähde täälläkään revittelemään, se tuntuisi häväistykseltä häntä kohtaan. Riittänee mitä alussa kerroin, erittäin traaginen onnettomuus.
Toivotan kaikille oikein hyvää yötä ja toivon sitä myös itselleni (unessa sentään aika kuluuu muutaman tunnin kerrallaan)
Järjestettiin kriisiapua heti onnettomuuden jälkeen. Muutaman päivän päästä. Menetin itse veljeni äkillisesti onnettomuudessa noin 10 vuotta sitten. Olen samaa mieltä elämän mielettömyydestä ja sitä kuinka paljon joku joutuu kantamaan. En usko siihenkään että se jakaantuisi mitenkään niin että joku tietty ihminen jaksaisi yksinään tuon kaiken taakan kantaa. Kysyin itse lääkäriltä silloin kriisiryhmässä oliko veljeni joutunut kärsimään? Lääkärin sanat toivat lohtua.
Olen myös menettänyt lähimmäisiäni hyvin nuorella iällä lähes kaikki ovat hävinneet. En tiedä miten sitä jaksaa elää. Maailma ei pysähdy vaikka itse pysähtyy. Kuulun onnekseni siihen ryhmään joka on saanut apua viranomaistaholta. Ei toisen suruun ole lohdutuksen sanoja. Onneksi sinulla on kyky kirjoittaa surustasi ja lähimmäisiä ihmisiä jäljellä. Eikä suru häviä se vain muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Sitähän on jotenkin pakko alkaa elää uudestaan.
Vastaus kysymykseen "miksi" on: miksi ei?
Toisin kuin ihmiset yleensä ajattelevat, onnettomuuksia ja sairauksia ei osu vain pahojen tai huonojen ihmisten kohdalle!
Onnettomuus tai sairaus voi osua kenen tahansa kohdalle.
Omasta kokemuksesta (isä ja sisar kuolleet) voin lohduttaa sanomalla, että aika auttaa. Se tosiaan tekee niin, tahdoit sitä tai et. Aika menee järkähtämättä eteenpäin. Se ei pysähtynyt rakkaasi kuolemaan. Maapallokin kiertää yhä radallaan. ihmiset toimittavat yhä arkisia askareitaan, murehtivat arkisia huoliaan, iloitsevat pienistä asioista, nauravat, elävät. Älä ryhdy ylimieliseksi ihmisyyttä kohtaan. Ihminen on loppujen lopuksi hyvin pieni ja arkinen olento. Ole nöyrä.
Aika auttaa, mutta se kulkee omaa tahtiaan. Sitä ei voi saada kulkemaan nopeammin. Kestä. Lupaan, että varmasti tuska vielä helpottaa.
Kerro tarkemmin siitä onnettomuudesta vai oliko se murha.
Hyvä, että ajattelit asiaa rakkaasi kannalta. Hän ei varmasti olisi halunnut asioitaan/kohtaloaan käsiteltävän julkisesti.
Netissä ei voi koskaan toimia anonyymisti.
Toivottavasti löydät apua. Voimia sinulle.
ja voimia sinulle! Voi mahoton minulla vei seitsemän vuotta ikävoidessa ja sitten aukesi uusi elämä täällä Lapissa!
Lapinterveisin Ilmari
Lämmin halaus sinulle ja lapsillesi. Otan osaa suureen suruusi.
Isäni kuoli kun oli 23 vuotias (vuonna 1993) äkillisesti. Suru oli valtava pääsäni pyöri juuri samanlaisia ajatuksia kun sinulla miksi miksi miksi ?? Selvisin surusta ystävien ja nykyisen aviomiehen tuella. Vuonna 2008 meitä kohtasi jälleen valtava menetys rakas poikamme menehtyi erittäin vakavaan ja harvinaiseen lihassairauteen vain 7 kk 11 pv ikäisenä.
Suru on prosessi joka pitää ja kannattaa käydä läpi. Olemme saaneet apua homeopaatiasta. Homeopaatti hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti ja mitään riippuvuutta lääkkeisiin ei tule. Ensimmäinen istunto vastaanotolla oli pitkä 2,5 tuntia. Sain puhua ja itkeä, puhua puhua ja taas puhua. Suru lääkitys auttoi hienosti. Selvisimme arkipäivän rutiineista ja työssäkin pystyin olemaan ja hoitamaan hommat. Myös tyttäremme on saanut apua tässä tilanteessa juuri homeopatiasta.
Tärkeintä on valitä hyvin koulutettu ihminen joka osaa kuunella ja jolla on taito valita juuri teille oikeat lääkkeet.
Suosittelen myös että luet todella upean kirjan. http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511246712
Lorna Byrnen haastattelut löytyy googlettamalla
Toivottavati näistä minun kokemusistani on sinulle jotain apua. En myöskään tuputa ajttelin kertoa minun selviytymis keinoja surun kanssa. Poikani kuolemasta on nyt 2 vuotta ja suren yhä. Luettuani Lornan kirjan osaan kuitenkin ymmärtää tiettyjä asioita eri tavalla.
Hei!
Menetin mieheni yllättäen vuosi sitten elokuussa. Jäin yksin 6-vuotiaan tyttäremmekanssa vailla lukuisia vastauksia ja kysymyksiä.
Saimme apua lukuisilta kriisiryhmiltä ja omalta suvultani, ja olen koko ajan yrittänyt saada itselleni niitä vastauksia, jotka omaa elämääni ja jaksamistani häiritsee.
Lapsi on se joka antaa voimaa ja energiaa, ja saa jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin. On jaksettava ja turvattava hänen tulevaisuus ja tasapainoinen elämä.
Olen alusta asti kertonut hänelle kaiken, niin kuin ne asiat ovat, ja se on tunut myös hänelle valtavasti lohtua. Olemme puhuneet paljon ja muistelemme...isi on läsnä koko ajan.
Usko pois, ensimmäisten shokkiaikojen jälkeen tulee aika, jolloin voi järkevästikin asiaa ajatella. Tapahtuma muuttaa muotoaa, mutta se suru ja ikävä ei kai koskaan katoa, enkä vieläkään tiedä ja ymmärrä kaikkea.
Suosittelen lämpimästi Nuoret Lesket järjestön apua, sekä vertaistukiryhmiä. Juuri olimme viikonlopun suomen mielenterveysseuran leirillä, jossa oli samankokeneita leskiä alaikäisine lapsineen. Olimme jo heidän kanssaan kesällä viikon. Mikään tuki ei voisi olla parempaa.
Meidän elämä menee edelleen kuin vuoristorata, mutta on jo parempiakin hetkiä.
Voimia teille!
Ensinnäkin, osanottoni suureen suruusi.
Itse menetin silloisen avomieheni onnettomuudessa miltei 10 vuotta sitten. Olin silloin alle 30-vuotias. Muistan siitä ajasta sen että 2 päivää onnettomuuden jälkeen meni itselläni täysin sumussa koska en nukkunut 2 ekana yönä lainkaan. Olin ilmeisesti jonkinlaisessa shokissa.
En pystynyt olla ajattelematta asiaa hetkeäkään. En edes yöllä. Juuri tuota samaa mietin että miksi niin hyvä ja minulle rakas ihminen vietiin, oilsin itse lähtenyt paljon mieluummin. Koin elämäni täysin merkityksettömäksi, minulla ei ollut edes lapsia. Tosissani harkitsin itsemurhaakin mutta sitten ajattelin ettei se tuo avomiestäni takaisin. En ole uskonnollinen enkä siinäkään tilanteessa onnistunut tulemaan uskoon, en usko enkä uskonut jälleennäkemiseen vaikka se olisi varmasti helpottanut.
Sitten 2 yön valvomisen ja taukoamattoman miettimisen jälkeen päätin että jatkan elämääni sen takia että voin omalla olemassaolollani säilyttää yhden palan menettämästäni ihmisestä maailmassa. Puhumalla hänestä, käyttämällä esim hänen käyttämiään sanontoja ja pitämällä yllä jossain määrin samanlaista arvomaailmaa joka meillä yhdessä oli. ´Koska tunsin hänet hyvin ja olin hänen läheisin ihminen sillä hetkellä niin kuolemalla niin en olisi voinut enää pitää häntä omalla tavallani ihmisten muistoissa. Minulle oli tärkeää ettei niin kallis ja erityislaatuinen ihminen katoa, että häntä edes muistetaan.
Tuo oivallus sai minut jaksamaan. Elämäni sai tarkoituksen ja päätin etten pelkästään elä sitä päivä kerrallaan laahustaen vaan elän sen mahdollisimman hyvin. Ei se elämä siitä hetkessä juhlaksi muuttunut, oli vielä raskaita viikkoja ja kuukausia edessä, muistot sattuivat paljon ja yllättivät ennalta-arvaamattomissa paikoissa (kauppa, tietty paikka, tuttu ihminen, ääni, tuoksu) mutta niiden kohtaaminen sattui eniten ensimmäisellä kerralla. Seuraava meni jo helpommin. Sillä tavalla aika auttaa. Tulee uusia kokemuksia yhteisiin paikkoihin ja tilanteisiin.
Paljon on tullut elämää sen jälkeen elettyä, mutta toki muisto säilyy aina. Se valitettavasti haalistuu mutta samalla kaunistuukin.
Ehkä sinunkaan ei tarvisi niin hirveästi miettiä että miten menet eteenpäin, ei elämässä aina tarvi mennä eteenpäin. Tuossa vaiheessa ainakin minulle hoettiin että sinun pitää ajatella itseäsi. Jos on juuri menettänyt rakkaimpansa niin kyllä silloin ajattelee lähinnä sitä rakastaan eikä itseään. Olisi hyvä jos jotenkin onnistuisi yhdistämään oman elämänsä tarkoitukseen sen menetetyn ihmisen muiston. Minua se ainakin auttoi. Mutta tapoja on monia eikä 2 vkon kuluttua rakkaimpansa kuolemasta ole pakko mennä "eteenpäin". Voi pysähtyäkin ihan rauhassa. Mutta elää kannattaa, näissä hetkissä elämän ainutlaatuisuus muistuttaa itse itsestään.
ja erityislaatuinen ihminen? Oliko hän viaton ja puutteeton ihminen? Kerro hänen olemuksestaan ja luonteestaan vähän lisää. Olen tähän asti kuvitellut, että täydellisen hyvää ihmistä ei Jeesuksen jälkeen ole syntynytkään.
Oletko koskaan rakastanut ketään ja menettänyt hänet sitten yht'äkkiä? En tarkoita suhteen tai liiton päättymistä vaan sitä lopullista muotoa, eli kuoleman kautta? Jos et ole, niin älä kysele enempää...
taas kaikille, jotka oman surutyönne ohella jaksatte antaa tukea äskettäin rakkaansa menettäneelle. Elämä tosiaan vääjäämättä jatkuu ja tunteet ja ajatukset heittävät melkoista hullunmyllyä. Hyvät muistot ovat varmasti se asia mikä jaksaa auttamaan vaikka ikävä on sanoin kuvaamaton. Arjen askareisiin pureutuminen vie hetkeksi huomiota muualle. Tänäänkin ihan hyvilläni olin kun katolta tuli lunta alas reippaasti ja jouduin lapion kanssa pihalla heilumaan... kuluihan siinäkin aikaa. Käsitys ajastakin on muuttunut täydellisesti, äsken vielä tuntui että on kiire tehdä vaikka mitä, nyt tuntuu että aikaa on niin paljon ettei tiedä kuinka sen kuluttaisi.
on paljon parempi paikka kuin tämä maailman meno. Tuntuu, että parhaimmat ihmiset viedään ensin.
Sanopa muuta. Miksi ihmiset ajattelevat kuolemasta 'väärin' ? Miksi kuolema on tabu ? Mitä varten ei opetella ajattelemaan, että kuolema on osa elämää ? Koska se on, olemassaolo muuttaa vain muotoaan, se oikea ihminen, sisin, muuttaa muualle, mainen vaiva jää tänne. Jo pelkkä tieto helpottaa.
Syvä osanottoni suureen suruusi. Ja valtavan ISO voimahali! Itse menetin rakkaani vajaa kuukausi sitten. Mieheni kuolema tuli todella yllättäin. Juuri ennen joulua. Pakko oli silti jaksaa laittaa lapsille joulu, vaikkei se olisi itseä kiinnostanutkaan.
Ensimmäinen ajatus, kuultuani mieheni kuolleen, oli kysymys:"Mitä minäkään täällä teen???" Mutta kun on nuo lapset, niin pakko on vain jaksaa eteenpäin arjessa. Itku, viha, suru ja ikävä kulkevat vuoristorataa ajatuksissani. Ja olen huomannut, että jyvät erottuvat akanoista tällä hetkellä. Ne joita luulin läheisiksi, ovat kadonneet ja ne jotka ovat olleet vieraampia, heistä on tullut läheisempiä. He soittavat ja kysyvät vointiani, lasten vointia, tai soittavat muuten vain. Meillä on ollut jo hautajaiset ja sen jälkeen vasta onkin ollut kamala olla. Sain käydä jättämässä hyvästit miehelleni ja se oli hyvä, koska vaikka tiesin hänen kuolleen, koko ajan oli sellainen tunne, että haluan nähdä hänet vielä viimeisenkerran ja koskettaa hänen kättää ja varmistaa, että onko se oikeasti kylmä. Kyllä se oli, se oli niin kamalan kylmä. Käytännön asioissa on mielettömästi hoitamista, joten niihin menee aikaa myös. Itse olen vielä sairauslomalla, en pystynyt heti menemään töihin ja menen ensi viikolla juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa asiasta. Toivon koko sydämestäni sinulle voimia jaksaa arkea lastesi kanssa. Ja toivon, että sinulla on ihmisiä ympärilläsi, heitä jotka tukevat sinua kaikessa. Voimia, voimia sinulle rakas ystäväni
Niin uskomatonta kuin onkin, elämä on tosiaan jatkunut rakkaan kuoleman jälkeenkin. On parempia päiviä ja sitten on taas erittäin huonoja päiviä... tai voiko sitä sanoa huonoksi, jos tuskaansa ja ikäväänsä itkee. Siinä olet oikeassa, että jyvät erottuvat akanoista. Tämä on tullut huomattua, uteliaat ovat sitten asia erikseen. Eniten olen saanut apua henkilöltä, joka menetti puolisonsa aivan yhtä äkillisesti. Tähän asti olemme hänen kanssa olleet ns. hyvänpäivän tuttuja, mutta nyt olemme keskustelleet niin paljon ja kaikesta ettei monen ihmisen kanssa edes vuosien kuluessa samaan pääse.
Minäkin olen vielä sairauslomalla, mutta tarkoitus on mennä töihin heti kun kaikki tähän asiaan kuuluvat järjestelyt ovat takana päin. Minä olen käynyt kriisikeskuksella ja saanutkin sieltä tosi paljon apua, mutta kun olisin halunnut mennä seurakunnan järjestämään sururyhmään niin kirkko hylkäsi. Ei ole ensimmäinen kerta elämässäni kun jokin taho, jonka luulisi tai jonka kuuluis auttaa, hylkää. Kirjoitinkin tänne pitkän viestin elämämme muista vastoinkäymisistä, mutta sitten myöhemmin poistatin sen... se näytti jotenkin uskomattomalta ollakseen totta. Jotenkin tuo, että joutuu apua kerjäämään elämänsä vaikeimpina hetkinä, ja sitten se vielä evätään, vetää katkeraksi. Ilman tuota kriisikeskusta olisin ollut ihan ilman ammattiapua tämän ajan. Omat lapseni ovat jo aikuisia, joten heidän kanssaan myös olen keskustellut paljon... tosin en kaikkea halua tai voi heidän niskaansa kaataa, sillä rakkaani poismeno oli erittäin suuri menetys myös heille. He olivat keskenään erittäin läheisiä.
Sinulle jaksamista lastesi kanssa, ei varmasti ole helppoa pyörittää arkea siten että hoitaa pienet lapset siinä kaiken tuskan keskellä. Tuovathan he tietysti toisaalta sitä voimaa jaksaa eteenpäin, mutta on varmasti raskasta oman surun keskellä yrittää lievittää heidänkin tuskaansa ja ikäväänsä ja vastailla kysymyksiin että miksi isi ei tule kotiin. Halaisin sinua, jos voisin!
miksi, miksi. Vastausta et ikinä saa. Kukaan ihminen EI TIEDÄ siihen vastausta.
Kaikki on joko johdatusta tai sattumaa. Koska aina voi jossitella ja miettiä, kuinka asiat olisivat toisin...
Elämä on niin pienestä kiinni. Ja se kuoleman raja on silmänräpäyksen päässä meillä kaikilla. Koska tahansa, missä tahansa, miten tahansa. Kuinka se menee, sitä emme tiedä etukäteen. On turha kysyä, miksi! Vastausta ei kuitenkaan saa. Ei kukaan, ei koskaan.
kysymys, joo. Mutta ihminen, joka on kohdannut raskaan menetyksen rakkaan ihmisen kuoleman kautta kyselee varmasti että miksi? Miksi ja vielä kerran MIKSI?! Kysymysten pyörittely ja jossittelu asioilla on meille ihmisille ihan tyypillinen toimintatapa ellemme sitten ole täysiä tunteettomia. Harva ihminen pystyy surun ja tuskan ollessa syvimmillään ajattelemaan kaiken niin rationaalisesti ja tämä kuuluu ihan osana ihmisyyteen.
Minulta kuoli muutama päivä sitten mies, joka oli vierelläni 17 vuotta. Oli nuoruuden rakkaus eikä minulla ole ikinä ollut muita miehiä...Suru on niin suunnaton ettei valoa näy missään. Mieheni oli paras ystäväni ja tukipylvääni. En pysty syömään ja nukkumaan. Ystävät kyllä tukevat ja auttavat minkä osaavat mutta se tärkein on poissa.
Lämmin osanottoni ja jaksamista sinulle. Nämä sanat eivät varmasti auta, mutta tiedän miltä sinusta tuntuu tällä hetkellä. Minun oma rakkaani kuoli yllättäen vähän yli 3 viikoa sitten. Yritä vaan syödä ja nukkua, vaikka helppoa se ei ole. Minäkin huomaan siitä kun vatsa kurisee, että eipä ole tullut syötyä. Nälän tunne on kadonnut kokonaan. Ikävä ja suru ovat musertava tunne ja ottaa varmasti paljon aikaa ennenkuin mistään pystyy iloitsemaan. Ole ystäviesi parissa ja sitten kun tuntuu siltä, että haluat olla yksin kerro se heille suoraan... todelliset ystävät eivät tästä loukkaannu. Hakeudu myös esim. kriisikeskukseen ammatti-ihmisen puheille, ainakin jos kuolema tuli yllättäen. Oletettavasti näihin voi hakeutua, vaikka kuolema olisi tullut vakavan sairauden myötä ja olisi ollut etukäteen tiedossa. Suru ja tuska on kuitenkin sama kun rakas on lähtenyt.
Koin itse samalla tavalla, että elämän tukipylväs on poissa, kun mieheni kuoli vajaa kaksi kuukauta sitten. Tarvitaan tosiaan paljon sukulaisten ja ystävien tukea ja sitä surutyön tekemistä, että pääsee päivän kerrallaan eteenpäin. Kuten tuolla toisella palstalla on usein kirjoitettu, meidän poisnukkuneet rakkaamme kuitenkin haluaisivat meidän jaksavan jatkaa elämäämme. Muistoja ei kukaan meiltä vie. Sinulla on paljon kauniita muistoja, kun sait olla 17 vuotta miehesi kanssa. Suru vie paljon voimia.
Oikein lämpimiä ajatuksia sinulle ja askel askeleelta eteenpäin. Näin rakkaasi toivoisi.
Ensinnäkin osanottoni valtavaaan suruun!
Kun kysyit että voiko tuosta päästä yli niin vastaus on kyllä, sillä olen itsekin päässyt. Se vie aikaa jopa vuosia, mutta joskus voit muistaa hänet hymyilemässä ja onnellisena ja silloin et itke vaan hymyilet myös. Kun kysyit että miksi, sitä ei voi kukaan tietää. Ehkä hän oli tajunnut elämän ajatuksen, sillä oli niin hyvä ja oli valmis lähtemään.
OSANOTTONI!
Olen itse menettänyt minulle rakkaan ihmisen kuusi vuotta sitten äkillisesti. Suru voi tehdä
voimattomaksi ja tuntuu aluksi että millään ei ole mitään merkitystä. Sillekin tunteelle on
annettava lupa. Pienin askelin elämä kuitenkin voittaa. Joskus tuntuu edelleen siltä kuin
hän olisi vienyt palasen minua mukanaan. Mutta nyt lohduttaudun sillä ajatuksella että hän
on sitten joskus minua vastassa kun on minun vuoroni lähteä .