Äh, minun on aina vaikea päästä alkuun. Yritän silti.
Mennyt vuosi oli jotenkin sykähdyttävä. Tärkein vuosi lyhyessä elämässäni tähän mennessä, siltä tuntuu. Koulut on nyt käyty, lapsuus ohi, nyt sitä kai ollaan aikuinen. Tuo sana maistuu tällä hetkellä vielä oudolle suussa. Miksi edes kirjoitan? Eräs henkilö kertoi, että kirjoittaminen on hyvä keino avautua, kertoa, miltä tuntuu, vaikkakaan kukaan ei lukisi. Ajattelin kirjoittaa koneelle muistiin, mutta minusta tuntuu, että kirjoitus on aina tarkoitettu johonkin, jollekulle, luettavaksi.
Tässä sitä nyt näpytellään kliseistä tekstin pätkää, samalla halliten sisäistä kuohua, jota minussa tapahtuu. Kun itse ajattelen näitä asioita, nousee minulle melkein pala kurkkuun - nytkin kirjoittaessani. Pidättelen. Mitäkö? Tunteita. Olen kuin lasillinen haaleaa vetää kun "tunnen". Maailma on yht'äkkiä tosi pelottava. Kaikki kysymykset pyörivät päässä, yhteenkään en osaa vastata, yhtäkään en tunnu voivan jakaa kenenkään kanssa. Kaikki ne, piilossa minun pääni sisällä. Kuin sisällä olisi myrsky ja tyyni samaan aikaan. Kaikki on niin tuntematonta. Kuka minä olen? Mitä maailma minusta haluaa? Yritän sysätä näitä pois, teeskentelen, että kyseessä on jokin aikuistumis-kriisi, joka menee ohi. En voi, enkä lopulta halua luopua näistä kysymyksistä. Haluan vastauksen - haluan itse vastata. Miten voin vastata, kun en edes tiedä, kuka peilistä katsoo takaisin? Se pelottaa minua, oikeasti, vaikka kuinka yritänkin olla "mies". Yritän olla, kuin muutkin, sillä eihän kukaan ikäiseni ajattele näin, vai? Tunnen, että sisälläni on aito minä. Se on syvällä, enkä osaa tuoda sitä pintaan, vaikka olen yrittänyt. Nyt kirjoittaessani tunnen pieniä pilkahduksia itsestäni. On vaikeaa olla minä. Ja elämä tuntuu kuin pysähtyneen. Minä olen pysähtynyt. Katson maailmaa. Katson vanhempiani. Keitä he ovat? Entä nuoret sisareni? Tajusin juuri nyt, että he ovat kaikkeni. Onneksi minulla on perhe.
Mutta haluan palata itseeni. Löytää itseni, siitähän tässä on kyse. Tulisi kai vastata kysymykseen, "mitä haluan"? Olla onnellinen, jättää jäljen itsestäni. Olla hyvä ihminen. Nähdä. Kokea. Välttää suomalaista arki-elämää. Sitä pinnallista elämää, jota näen ympärilläni päivästä toiseen. Haluan syyn hymyillä. Haluan, että joku muu jossakin hymyilee minun vuokseni. Se on vain jotenkin... suurta ja tuntematonta. Kasvan tässä yhteiskunnassa, näiden kaikkien ihmisten keskellä, mutta silti olen tavallaan yksin. Erilainen. Jo mainittu henkilö mainitsi myös, etten saa olla liian ankara itselleni. Yritän. Minä yritän.
Tämä on toivottavasti yksi askel minuuteni selvittämisessä. Luulin aina, että aikuisena olisi jotenkin helppo olla, aivan kuten lapsena. Että elämä olisi jotenkin... helppoa. Ehkä elämä on matka. Ehkä tämä on minun matkani alku. Alussa on aina vaikeaa. Toivottavasti sanonta "matka on tärkeämpi kuin määränpää" pitää paikkansa. Joka tapauksessa, en halua pelätä. En aio pelätä tai luovuttaa.
Pala kurkussa keveni jo, tai jotenkin muuttui osittain iloksi. Ehkei se koskaan ollutkaan edes surua. Enemmänkin ihmetystä. Äitini tuli sanomaan hyvää yötä. Olisi tehnyt mieli halata, mutta en. Menen itsekin nukkumaan. Hyvillä mielin, rohkeana. Huomenna on uusi päivä.
Mennyt vuosi oli jotenkin sykähdyttävä. Tärkein vuosi lyhyessä elämässäni tähän mennessä, siltä tuntuu. Koulut on nyt käyty, lapsuus ohi, nyt sitä kai ollaan aikuinen. Tuo sana maistuu tällä hetkellä vielä oudolle suussa. Miksi edes kirjoitan? Eräs henkilö kertoi, että kirjoittaminen on hyvä keino avautua, kertoa, miltä tuntuu, vaikkakaan kukaan ei lukisi. Ajattelin kirjoittaa koneelle muistiin, mutta minusta tuntuu, että kirjoitus on aina tarkoitettu johonkin, jollekulle, luettavaksi.
Tässä sitä nyt näpytellään kliseistä tekstin pätkää, samalla halliten sisäistä kuohua, jota minussa tapahtuu. Kun itse ajattelen näitä asioita, nousee minulle melkein pala kurkkuun - nytkin kirjoittaessani. Pidättelen. Mitäkö? Tunteita. Olen kuin lasillinen haaleaa vetää kun "tunnen". Maailma on yht'äkkiä tosi pelottava. Kaikki kysymykset pyörivät päässä, yhteenkään en osaa vastata, yhtäkään en tunnu voivan jakaa kenenkään kanssa. Kaikki ne, piilossa minun pääni sisällä. Kuin sisällä olisi myrsky ja tyyni samaan aikaan. Kaikki on niin tuntematonta. Kuka minä olen? Mitä maailma minusta haluaa? Yritän sysätä näitä pois, teeskentelen, että kyseessä on jokin aikuistumis-kriisi, joka menee ohi. En voi, enkä lopulta halua luopua näistä kysymyksistä. Haluan vastauksen - haluan itse vastata. Miten voin vastata, kun en edes tiedä, kuka peilistä katsoo takaisin? Se pelottaa minua, oikeasti, vaikka kuinka yritänkin olla "mies". Yritän olla, kuin muutkin, sillä eihän kukaan ikäiseni ajattele näin, vai? Tunnen, että sisälläni on aito minä. Se on syvällä, enkä osaa tuoda sitä pintaan, vaikka olen yrittänyt. Nyt kirjoittaessani tunnen pieniä pilkahduksia itsestäni. On vaikeaa olla minä. Ja elämä tuntuu kuin pysähtyneen. Minä olen pysähtynyt. Katson maailmaa. Katson vanhempiani. Keitä he ovat? Entä nuoret sisareni? Tajusin juuri nyt, että he ovat kaikkeni. Onneksi minulla on perhe.
Mutta haluan palata itseeni. Löytää itseni, siitähän tässä on kyse. Tulisi kai vastata kysymykseen, "mitä haluan"? Olla onnellinen, jättää jäljen itsestäni. Olla hyvä ihminen. Nähdä. Kokea. Välttää suomalaista arki-elämää. Sitä pinnallista elämää, jota näen ympärilläni päivästä toiseen. Haluan syyn hymyillä. Haluan, että joku muu jossakin hymyilee minun vuokseni. Se on vain jotenkin... suurta ja tuntematonta. Kasvan tässä yhteiskunnassa, näiden kaikkien ihmisten keskellä, mutta silti olen tavallaan yksin. Erilainen. Jo mainittu henkilö mainitsi myös, etten saa olla liian ankara itselleni. Yritän. Minä yritän.
Tämä on toivottavasti yksi askel minuuteni selvittämisessä. Luulin aina, että aikuisena olisi jotenkin helppo olla, aivan kuten lapsena. Että elämä olisi jotenkin... helppoa. Ehkä elämä on matka. Ehkä tämä on minun matkani alku. Alussa on aina vaikeaa. Toivottavasti sanonta "matka on tärkeämpi kuin määränpää" pitää paikkansa. Joka tapauksessa, en halua pelätä. En aio pelätä tai luovuttaa.
Pala kurkussa keveni jo, tai jotenkin muuttui osittain iloksi. Ehkei se koskaan ollutkaan edes surua. Enemmänkin ihmetystä. Äitini tuli sanomaan hyvää yötä. Olisi tehnyt mieli halata, mutta en. Menen itsekin nukkumaan. Hyvillä mielin, rohkeana. Huomenna on uusi päivä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
muista tekijänoikeudet!
Tekijänoikeudet. Kopsattuhan se. Olen lukenut aiemminkin.
ja heti paukku miinuksia ku antoi kielteistä kommaa
aloittajalla:( :)))))))))))))))))))))))))))DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD
"Uskonto on kansan oopiumia"
"Uskonto on kuin hevonpaskaa, mutta hevonpaska on parempaa, koska sillä voi lannoittaa"
onko hyvä?
Tai lainattu, enit vei.
Jokaisella on oikeus uskoa, mihin uskoo. Sinulla eika minulla ei ole minkäänlaista
valtakirjaa todeta toisen uskoa vääräksi. Jokaisella on oma elämänsä ja uskonsa.
Siihen me ei puututa.
on varmaan.
..näillä keskustelupalstoilla ei toisten mielipiteitä kunnioiteta :/