Pikkusisko kuoli

Olen nyt 17-vuotias poika, ja pikkusiskoni kuoli vuosi sitten ratsastusonnettomuudessa. Se oli kuollessaan vaan 14-vuotias. Me oltiin "harvinaisen läheisiä", niin ainakin ihmiset yleensä sanoi. Sitten yhtenä päivänä kun olin vielä koulussa, meidän rehtori tuli ja pyysi mua huoneeseensa, ja mä arvasin heti, että jotain oli tapahtunu mun pikkusiskolle.
Tänään olis ollut sen viidestoista syntymäpäivä, ja mä mietin itsemurhaa. Ihan vaan että pääsisin mun siskon luokse. Kaikki tänä vuonna on ollut niin helvetin vaikeeta, mikään ei voi saada mua iloiseks, kun hän on kuollut, enkä mä tiedä, mitä mun pitäis tehdä. Mä viiltelen nykyään. En ihan ees tiedä miks, mutta joskus jos ajattelen liikaa sitä miten se kuoli, katselen valokuvia siitä tai sitä kun mä näin sen ruumiin hautajaisissa, niin mun on pakko alkaa viiltelemään. Mä haluaisin enemmän ku mitään muuta vaan tehdä itsemurhan, ihan millä keinolla tahansa, mutta toisaalta en voi tehdä sitä, mun vanhempien takia.
Tänään en mennyt kouluun, koska halusin olla pidemmän aikaa mun siskon haudalla. Mulla oli siellä veitsi, olin niin lähellä tappaa itseni, ja nyt toivon taas, että olisin tehnyt niin.

Tää viestikin on ihan turha. En tiedä miks kirjotin tän tänne, anteeks. Jos joku osais auttaa, niin olisin kiitollinen. Vanhemmat, koulupsykologi ja terapeutti sanoo vaan että se on normaalia surra ja niin pois päin mut ei ne tajua, ne ajattelee, että mä joskus pääsisin tästä yli, vaikkei niin tule koskaan käymään, koska mun pikkusisko oli mun elämä ja nyt kun se kuoli niin mulla ei ole mitään.
344142
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 34

Vanhimmat

Morjesta J

Minä olen Turvamies. Menetin 18-vuotiaan poikani 2,5 v. sitten auto onnettomuudessa. Valtava täyttämätön aukko elämään monine tuntoineen. Häntä jäi myös kaksi sisarta kaipaamaan ja heilläkin on ollut vaikeaa mennä surussa eteenpäin. Surussa menettää myös elämän halunsa. Korvaamaton aukko on sinunkin nuoreen elämään tullut. Suru säilyy mutta se muuntuu. En sano sinulle niin kuin jotkut sanovat: -aika parantaa koska en usko siihen. Aika kyllä menee eteenpäin kokoajan ja paljon uutta tule elämään mutta itsekin on koetettava mennä jan mukana. Pitää joskus miettiä myös sitäkin, että miten iloinen sisaresi mahdollisesti onkaan siellä missä nyt onkin kun sinä jaksat mennä eteen päin. Tulla joskus onnelliseksi ja kun sitten luonnollinen aikasi tulee niin ehkä tapaat sisaresi mutat sitä ennen sinun on elettävä sinun oma elämä. Et syntynyt tähän maailamaan kuin itseäsi varten ja siksi elämästä on otettava vastuuta eikä pakoiltava sitä.

Lopeta helevetissä kaikenlainen viiltely. Se ei ole sinunlaisen miehen juttuja. Kirjoita tuntemuksista ja vaikka päivän kulumisesta niin kyllä me jotain keksitään eteenpäin menemiseksi. Itse olen kirjoitellut tuolla toisella palstalla ja olet tervetullut sinnekin. Olet jo nyt toiminut hienosti kun kirjoitit. Minulle tämä kirjoittaminen oli ainut keino selvitä elämään pojan kuolemasta. Voimia sinulle J ja muista samalla luottaa, että sinäkin voit saavuttaa varmemman pojan elämällesi unohtamatta mitenkään rakasta siskoasi. Myös minun sisko on kuollut ja kaipaan häntä monesti.

Äänestä
  • uskoa huomiseen väittämällä, ettei aika paranna. Niin se nimittäin nimenomaan tekee! KAIKKI henkiset traumat paranevat ajan myötä.

    -Kaikenlaisia kyökkipsykiatrien puoskaroivia "neuvoja" sitä saakin lukea...

    Jos Turpamiestä ei aika ole parantanut, olet poikkeustapaus. Mutta älä helvetissä yleistä!!

    Äänestä

  • nuoren pojan kirjoitti:

    uskoa huomiseen väittämällä, ettei aika paranna. Niin se nimittäin nimenomaan tekee! KAIKKI henkiset traumat paranevat ajan myötä.

    -Kaikenlaisia kyökkipsykiatrien puoskaroivia "neuvoja" sitä saakin lukea...

    Jos Turpamiestä ei aika ole parantanut, olet poikkeustapaus. Mutta älä helvetissä yleistä!!

    Morjens Kyökkipsykiatrin potilas

    En ole vienyt sinulta tai keneltäkään toiselta yhtään mitään. Teitä sananvapauden rajoittajia kasvaa jossakin mutta silti jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Lueppa uudelleen niin huomaat, että kirjoitin oman mielipiteeni ajan parantamisesta. On totta, että aika parantaa viimeistään kuollessa mutta tauti saattaa vaivata sitä ennen kokoajan. Lukeminen ei myöskään ole pakollista joten sinun on turha sanoa saavasi lukea. Enkä muutoinkaan ole kirjoittanut sinulle tuota ensimmäistä viestiä joten Kyökkipsykiatrin potilaaksi ei kannata sinunkaan ryhtyä. Minkäänlaisesta yleistämisestäkään ei ole ollut kysymys. Toivonkin, että tämä nuorimies J ajattelisi ihan itse mikä hänelle on hyväksi ja mihin suuntaan on menossa.

    Äänestä

  • UPDATE_9170088 kirjoitti:

    Kuulepa, potilas, joka vastasit Turvamiehelle! Oletko menettänyt ketään TODELLA läheistä? Kuten Turvamies sanoo, ei aika v ä l t t ä m ä t t ä aina paranna. Joskus kyllä, aina ei! Suru muuttaa muotoaan, mutta se on a i n a läsnä! Voi vittu! Ensin kuoli isä ja reilua vuotta myöhemmin aviomies. Tänään on sellainen fiilis, että nyt vedän ne lääkket viinan kanssa, että olis mun vuoro.
    Jostain kumman syystä kävin just tänään mun siskon työpaikalla ja siellä seinällä oli (mun siskon käsialalla) kirjoitettuna: "Suostun tähän päivään sellaisena kuin se minulle annetaan." Ja se lause sai mut miettimään ja ankarasti. Suostunko oikeasti - en. Se olisi valhe jos näin sanoisin. Mutta silti siinä on totuuden jyvä. Hyvä J, mä haluan kans kuolla, just nyt... mutta silti jokin mussa - jossain hyvin piilossa - sanoo, että mulla silti saattaa olla jokin tärkeä tehtävä. Tehtävä, jota mä en nyt näe, en ymmärrä, en jaksa suorittaa. Mutta se on Erittäin Tärkeä Tehtävä. Sen aika ei ole nyt, ehkä vähän myöhemmin. Sitten kun se Erittäin Tärkeä Tehtävä on suoritettu, on meidän vuoro mennä rakkaittemme luo. Sä sun siskon ja mä mun isän ja miehen luo.
    Mieti ihan oikeesti, oisit sä halunnut, jos sä olisit kuollu tapaturmaisesti, että sun sisko olis tehnyt itsarin? Sä olet nyt tärkeä sun vanhemmille - ilman sua ei nekään jaksais.
    Usko.. sä olet nyt tärkeä.

    Äänestä

  • Lyöty kirjoitti:

    J, saanko tuoda yhden näkökulman lisää asiaan. Sinulla on valtava suru, oletko ajatellut mitä sisaresi mahtaisi sanoa sinulle, jos voisi? Vanhempasi surevat, he surevat myös sitä, että sinä nuorena miehenä joudut kokemaan tällaista tuskaa.Millainen tuska heille tulisi, jos tekisit itsellesi jotain? Kestäisivätköhän he sen? Osaat purkaa tuskaasi kirjoittamalla, se on jo merkki siitä, että sinä selviät tämän surun yli. Sinä pystyt käsittelemään tämän menetyksen-jollain muulla tavalla kuin vahingoittamalla itseäsi viiltelyllä- puhumattakaan itsemurhasta.Tunnet valtavaa surua ja vihaa, ne kaikki ovat normaaleita tunteita surussa ja niillä on oma tehtävänsä. Sinulla voi tulla myös sisartasi kohtaan vihantunteita, sekin on aivan normaalia.Missä vaiheessä nämä kaikki tunteet käyt läpi, sitä en tiedä. Koet tavallaan rakkaan siskosi hylänneen sinut.

    Minä olen menettänyt oman pikkuveljeni itsemurhan kautta, siitä on jo aikaa, mutta tuska ja murhe olivat valtavia. Tuli myös se vihantunne, miksi hän teki tämän minulle. Olinhan hänelle se sisko, johon hän luotti ja uskoi asiotaan.
    Sinun rakas sisaresi lähti, hänen päivänsä tulivat täyteen. Ei hän olisi halunut sinua jättää, mutta sitä hän ei voinut valita. Sinä voit valita elämän ja rakkaat muistot sisarestasi. Niitä ei sinulta kukaan vie, muistot ovat sinun lohtusi.Sisaresi haluaa sinun elävän ja tuska helpottaa- joskus. Uskothan sen, vaikka sitä on nyt vaikea käsittää?
    Voimia sinulle, sinä selviät, siihen tarvitaan aikaa, mutta sinä selviät!

    Äänestä

  • UPDATE_9170088 kirjoitti:

    Morjens Kyökkipsykiatrin potilas

    En ole vienyt sinulta tai keneltäkään toiselta yhtään mitään. Teitä sananvapauden rajoittajia kasvaa jossakin mutta silti jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Lueppa uudelleen niin huomaat, että kirjoitin oman mielipiteeni ajan parantamisesta. On totta, että aika parantaa viimeistään kuollessa mutta tauti saattaa vaivata sitä ennen kokoajan. Lukeminen ei myöskään ole pakollista joten sinun on turha sanoa saavasi lukea. Enkä muutoinkaan ole kirjoittanut sinulle tuota ensimmäistä viestiä joten Kyökkipsykiatrin potilaaksi ei kannata sinunkaan ryhtyä. Minkäänlaisesta yleistämisestäkään ei ole ollut kysymys. Toivonkin, että tämä nuorimies J ajattelisi ihan itse mikä hänelle on hyväksi ja mihin suuntaan on menossa.

    Hirveä tilanne , itsekin mietin itsemurhaa ja olen 13.
    lähinnä kaiken paineen takia , minua kiusataan välillä vaikka kyllähän minulla on kavereita..
    tuntuu että isänikin vihaa minua .. tuntuu että teen kaiken väärin , haluaisin vielä joskus kokea sen onnistumisen tunteen jolloin mua kehutaan , kukaan ei oikeasti tiedä kuinka paha olo mulla on . enkä ole aikonutkaan kertoa.. mutta tiedän että itsemurha ei ole ratkaisu enkä todellakaan suosittele uskon että pääset menetyksestäs yli uskon että sun sisko on ylpee susta jos pystyt jatkamaan elämää unohtamatta kuitenkaan siskoa , nauttimaan elämästä ja toteuttaa unelmia :)
    sitä hänkin varmasti halusi.

    Äänestä

  • Lyöty kirjoitti:

    Kuulepa, potilas, joka vastasit Turvamiehelle! Oletko menettänyt ketään TODELLA läheistä? Kuten Turvamies sanoo, ei aika v ä l t t ä m ä t t ä aina paranna. Joskus kyllä, aina ei! Suru muuttaa muotoaan, mutta se on a i n a läsnä! Voi vittu! Ensin kuoli isä ja reilua vuotta myöhemmin aviomies. Tänään on sellainen fiilis, että nyt vedän ne lääkket viinan kanssa, että olis mun vuoro.
    Jostain kumman syystä kävin just tänään mun siskon työpaikalla ja siellä seinällä oli (mun siskon käsialalla) kirjoitettuna: "Suostun tähän päivään sellaisena kuin se minulle annetaan." Ja se lause sai mut miettimään ja ankarasti. Suostunko oikeasti - en. Se olisi valhe jos näin sanoisin. Mutta silti siinä on totuuden jyvä. Hyvä J, mä haluan kans kuolla, just nyt... mutta silti jokin mussa - jossain hyvin piilossa - sanoo, että mulla silti saattaa olla jokin tärkeä tehtävä. Tehtävä, jota mä en nyt näe, en ymmärrä, en jaksa suorittaa. Mutta se on Erittäin Tärkeä Tehtävä. Sen aika ei ole nyt, ehkä vähän myöhemmin. Sitten kun se Erittäin Tärkeä Tehtävä on suoritettu, on meidän vuoro mennä rakkaittemme luo. Sä sun siskon ja mä mun isän ja miehen luo.
    Mieti ihan oikeesti, oisit sä halunnut, jos sä olisit kuollu tapaturmaisesti, että sun sisko olis tehnyt itsarin? Sä olet nyt tärkeä sun vanhemmille - ilman sua ei nekään jaksais.
    Usko.. sä olet nyt tärkeä.

    Turvamies kertoi menettäneensä 18 vuotiaan poikansa, eiköhän siinä ole aivan riittävän läheinen henkilö
    menetettäväksi.
    Itse olen joutunut kohtaamaan oman myös 18 vuotiaan tyttäreni kuolevan kiduttavaan sairauteen.
    Olen paranemisesta jokseenkin samoilla linjoilla turvamiehen kanssa. Asian kanssa ehkä pystyy elämään ja suru haalistuu mutta en usko sen ikinä häviävän. Ainoa keino on oppia elämään suru seuranaan, se ei tarkoita ettei saisi nauraa tai iloita,hyväksyä vaan että siinä se rinnalla kulkee välillä nostaen päätään enemmän, mutta en usko että sellaista päivää tulee ettei asia ainakin kertaalleen mielessä ole.
    Itse en usko että minulla olisi mikään tehtävä, uskon vaan että on elettävä ne päivät mitä on annettu.
    Itsemurha tuo todellakin ympäristöön hirvittävät tuskat ja toisaalta kun emme tiedä tuopuoleisesta mitään, vastassa ei ehkä olekkaan jälleennäkemisen riemu.
    Nuorena ei monesti edes tajua kuoleman lopullisuutta, jos itsensä tappaa on riski se ettei tuonpuoleista olekkaan, pelkkä tyhjyys vain, sama tila kuin ennen syntymää.....

    Äänestä

Onhan se kova paikka kun pikkusisko kuolee teini-iässä. Jollekin aika parantaa haavat ja elämä jatkuu. Ja itse voi ottaa suunnan mihin jatkaa. Jollekin aika ei paranna haavoja mutta haavojen tai arpien kanssa pystyy elämään. Ikävästä tapaturmasta on vain vuosi. Viiden vuoden kuluttua ajattelet varmasti jo toisin. Eikä se kuitenkaan tarkoita että olisi unohtanut pikkusiskosi mutta silloin voit ajatella häntä ilolla ja hymyillen. Hän on ollut olemassa sinun lapsuudessasi.
Älä missää tapauksessa jatka itsesi viiltelyä. Sillä tuotat lisämurhetta vanhemmillesi. Vai yritätkö tuolla viiltelyllä saada huomiota vanhemmiltasi? Ovako he niin uponneet omana suruunsa että eivät huomaa elossa olevaa poikaansa? Hanki sinä se oma elämä.

Äänestä
  • Ensinnäkin otan sydämestäni osaa sisaresi kuoleman johdosta. Minun isä kuoli 2,5-vuotta sitten joten olen jotenkin tietoinen siitä, miltä oman perheenjäsenen kuolema tuntuu. Sinulla ja minulla on kuitenkin omanlaisensa suru.

    Nyt kun omasta menetyksestäni on tuo 2,5-vuotta voin sanoa, että minun kohdallani suru on tullut helpommin kestettäväksi. Se on muuttanut muotoaan - pohjattoman surun tilalle on tullut haikea suru. Minä jaksan jo nauraa makeasti hullunkurisen edesmenneen isäni toilailuille ja olen jotenkin kyennyt hoitamaan sellaisia ylimääräisiä asioita, mitä isäni sairausajan aikaisiin asioihin tulee. Tiedätkö j, minä uskon vakaasti, että aika on kaikesta huolimatta sinunkin puolellasi. Jätä viiltelyt pois. Surusi viiltelee sinua takuuvarmasti aivan tarpeeksi. Sisaresi ei halua sinun viiltelevän itseään, eikä kukaan läheisesi, eikä me lukuiset tuntemattomat ystäväsi täällä. Vaali sisaresi muistoa pysymällä hengissä, mutta älä tee mistään itsellesi taakkaa.

    Lähellä elävien ihmisten on joskus vaikea kohdata surevaa tai "katsoa surun sisälle". Minusta olisi hyvä jos löytäisit oikasti ihmisen jolle puhua tapahtuneesta ja ennenkaikkea siitä mitä tunnet. Voisiko ratkaisu löytyä esim. asuinkuntasi diagoniatyöntekijältä ? En nyt tarkoita mitään jeesustelua, vaan oikeasti kuuntelijaa. Entäpä sururyhmät - siellä ei ole ikärajaa. Älä kanna huonoa mieltä, jos ryhmä ei tunnu hyvältä tässä vaiheessa.

    En tiedä tarkalleen mitä tarkoitit sillä, että sinulla ei ole enää ketään. Kaikkosiko kaverit läheltäsi ja sukukaiset ? Minulle kävi suureksi osaksi niin. Olin aluksi hyvin ihmeissäni ja myöhemmin loukkaantunutkin. Ajan kuluessa huomasin kuitenin, että en ole niin yksin kuin kuvittelin. Löysin monia pieniä ilonaiheita hyvin pienistä asioista.

    Minulla oli huoli myös äitini ja sisareni jaksamisesta isän kuoleman jälkeen. Ehkä minä otin sen roolinkin, että potkin rakkaitani eteenpäin. Ensimmäisenä jouluna otin topakan otteen äidistäni ja sanoin, että "nyt sitä mami tehdään laatikot ja ne tehtiin kanssa". Pidin topakasti kiinni myös siitä, että äitini syntymäpäivät juhlitaan ja nekin juhlittiin. Ei ole piiruakaan kaduttanut. Tiedän mitä isäni olisi ajatellut, jos emme olisi elämäämme jatkaneet.

    Haluan vain sanoa sinulle j, että jatka elämääsi vaikka se painaa sinua polvilleen vielä. Rakkauskaan ei koskaan kuole ja oletko ajatellut, että sinua rakastetaan. Minua itseäni on jotenkin lohduttanut ajatus, että taivaasta katsoen odottavan aika ei ole pitkä. Sija sydämessä on myös lähellä.

    Anteeksi jos en osannut sinua oikein lohduttaa, mutta usko minua, surun kanssa voi elää.

    Äänestä

Rakastaa siskoaan niin paljon että voisi kuolla hänen takiaan.Eihän ratsastus tapa se on hieno harrastus näin me ajatellaan loukkaantumisia kyllä tapahtuu mutta kuolema se on liikaa kaikille.
Kaikessa tekemisessä on riskinsä toinen hyppää hurjalta vuorelta alas varmaan kuolemaan mutta luottaa selkään kiinnitettyyn laskuvarjoon aukeaako vai ei mutta hauskaa oli.
Minunkin tytär ratsasti pitkään heppatytöstä kilpailuihin asti se oli upeeaa katseltavaa pari kertaa oli kyllä läheltä piti,kaviosta kerran korvaan jos olisi osunut keskelle naamaa olis henki lähtenyt.
Minun tytär päätti maallisen vaelluksen masentuneena 19v nyt kannan vain muistoja hänensä.Kukaan ei ole minua surussa pystynyt auttamaan vaan raivaan tien joka päivä uudestaan niin kuin sinäkin J.
Vaihtoehtoja on tasan kaksi elää tai kuolla elettäväksi elämä on tehty myös sinun vanhemmillesi jos vielä sinun J isäsi ja äitisi joutuisivat kärsimään yhden menetyksen lisää elämällä ei olisi mitään arvoa,onneksi olet olemassa.

Äänestä
  • Kiitos viesteistä. Mulla on hyviä ystäviä ja hienot vanhemmat, ja nää kaikki tukee mua, mutta se ei auta kovinkaan paljoa. Itsemurhaa en varmaankaan voi tehdä, vanhempieni ja ystävieni takia, mut mä vaan haluaisin mun siskon luokse. En usko, että voin koskaan muistella häntä iloisena tai esim. juuri nauraa hänen toilailuilleen, koska aina kun mä ajattelen mun siskoa, mulla nousee vaan mieleen kaikki ne hetket kun me riideltiin tai kohtelin häntä jotenkin huonosti.
    Mä olen muutenkin aivan sekaisin. Kymmenestä unesta ehkä noin kahdeksassa näen unta siskostani, milloin missäkin, ihan normaaleissa paikoissa, niinkuin koulussa, tallilla, viime yönä näin unta siitä, miten opetin hänelle matikkaa. Joskus kun herään niistä unista, mä oikeesti luulen että mun sisko on mun kanssa siinä huoneessa, esimerkiks istuu mun vieressä sängyllä tai jotain. Ja aina kun tajuan ettei se oo siinä, niin (tiiän että viiltely on typerää mutta en voi mitään) mä viiltelen.
    Voiko tällanen aiheuttaa jotain mielenterveysongelmia? Onko hullua, jos mä voin joskus niistä unista herättyä kuulla mun siskon puhuvan mulla tai vaikka pitävän mua kädestä? Tollanen harha ei kestä kauaa, ehkä kymmenen sekuntia, mutta se tuntuu sillon niin oikeelta.

    Äänestä

  • j kirjoitti:

    Kiitos viesteistä. Mulla on hyviä ystäviä ja hienot vanhemmat, ja nää kaikki tukee mua, mutta se ei auta kovinkaan paljoa. Itsemurhaa en varmaankaan voi tehdä, vanhempieni ja ystävieni takia, mut mä vaan haluaisin mun siskon luokse. En usko, että voin koskaan muistella häntä iloisena tai esim. juuri nauraa hänen toilailuilleen, koska aina kun mä ajattelen mun siskoa, mulla nousee vaan mieleen kaikki ne hetket kun me riideltiin tai kohtelin häntä jotenkin huonosti.

    On todella hyvä, että näet ympärilläsi olevat hyvät ystävät ja hienot vanhemmat. Varmasti sinua tuetaan eikä ole suinkaan tavatonta, surun ollessa suurinta, tuki ei tunnu auttavan. Saattaa olla että on vain pieni häivähdys sitä ymmärrystä ettei ole yksin. Sinun ei tarvitse katsoa tulevaisuuteen ja miettiä mietin surusi kanssa tulet toimeen esim. kolmen vuoden kuluttua. Riittää kun elät tätä hetkeä, mutta j, sinä et saisi viilellä itseäsi, et vaikka kuinka paha olisi. Minä en sano tätä sinulle "nutturapäätätinä" vaan kanssaihmisenä, joka on raapinut myös pohjamutaa.
    Tiedätkö, että hyvin monet omaisena menettäneet kantavat huonoa omaatuntoa riidoista tai huonosta kohtelusta. Minä olen kantanut koko ajan huonoa omaa tuntoa siitä, kuinka vähän kykenin auttamaan isää. Aluksi en kestänyt edes nähdä isän kuvaa, koska minusta tuntui syyttävältä isän katsekin kuvassa. Ja tämä oli oman mielikuvitukseni tuotetta. Ihan tasan tarkkaan tiedän, että isäni rakasti minua kaikista riidoista, vääristä valinnoista ym. huolimatta. Se vain kuuluu meidän elämäämme, että niiden kanssa riitelemme ja uskallamme näyttää huonoimmatkin puolemme niille joita rakastamme.
    Tietämäni mukaan on myös tavallista nähdä unia poisnukkuneesta ja ikään kuin tuntea hänen läsnäolonsa. Tunne on musertava silloin, kun tajuaa ettei rakas läheinen olekaan siinä. Mielessämme on toive, että saisimme rakkaan takaisin lähellemme. Olisimme valmiit tekemään mitä vaan.
    Sinun sisaresi ei halua sinua luokseen, ei vielä j. Hän aivan varmasti haluaa, että sinä jatkat elämääsi. Sisaresi pysyy mukana niin kauan kuin sinä elät - aikuisuuteen ja vanhuuteen saakka. Hän on luonasi - sinun sydämessäsi on hänen hymynsä, rakkautensa, kosketus ja myös kinastelut. Kukaan ei voi viedä sisartasi pois sinulta, vaikka hän onkin fyysisesti poissa.
    Et ole hullu. Et ole harhainen. Sinulla on vain niin valtava kaipuu. Jos tuntuu aivan mahdottomalta tuskasi kanssa niin hakeudu avun piiriin ja jos et kykene lopettamaan viiltelyä. En silti epäile, ettetkö pystyisi. Onko ketään jolle ole kyennyt puhumaan viiltelystä tämän palstan ulkopuolella ? En tarkoita vähätellä meitä kirjoittajia täällä, mutta surun keskellä on vaikea olla toiselle kasvoton ja nimetön. Vaikka joskus saattaa toki avautua helpomminkin juuri niin.
    Kirjoitan vielä yhdestä asiasta. Joskus kun menetyksestä kuluu aikaa, saatamme alkaa ajatella, että ei tee oikein kun suru muuttaa muotoaan ja ei tee enää niin kipeää jokaisessa hetkessä. Tulee tavallaan syyllinen olo siitä ettei sure kunnolla. Suruun voi liittyä yllättävän paljon syyllisyyttä.
    Sinulla on oikeus surra ja kaivata, mutta sinulla on myös oikeus elää. Jatka sitä j, vaikka vain hetki kerrallaan. Enempää ei tarvitse. Jollakin merkillisellä tavalla huomaat vielä joskus, että sisaresi on ollut lähelläsi ja ohjannut sinua, vaikka et sisaresi fyysistä läsnäoloa näe. Minun isä lupasi ennen kuolemaansa auttaa meitä tuonpuoleisesta ja jollakin merkillisellä tavalla hän on myös auttanut.

    Äänestä

  • j kirjoitti:

    Kiitos viesteistä. Mulla on hyviä ystäviä ja hienot vanhemmat, ja nää kaikki tukee mua, mutta se ei auta kovinkaan paljoa. Itsemurhaa en varmaankaan voi tehdä, vanhempieni ja ystävieni takia, mut mä vaan haluaisin mun siskon luokse. En usko, että voin koskaan muistella häntä iloisena tai esim. juuri nauraa hänen toilailuilleen, koska aina kun mä ajattelen mun siskoa, mulla nousee vaan mieleen kaikki ne hetket kun me riideltiin tai kohtelin häntä jotenkin huonosti.
    Mä olen muutenkin aivan sekaisin. Kymmenestä unesta ehkä noin kahdeksassa näen unta siskostani, milloin missäkin, ihan normaaleissa paikoissa, niinkuin koulussa, tallilla, viime yönä näin unta siitä, miten opetin hänelle matikkaa. Joskus kun herään niistä unista, mä oikeesti luulen että mun sisko on mun kanssa siinä huoneessa, esimerkiks istuu mun vieressä sängyllä tai jotain. Ja aina kun tajuan ettei se oo siinä, niin (tiiän että viiltely on typerää mutta en voi mitään) mä viiltelen.
    Voiko tällanen aiheuttaa jotain mielenterveysongelmia? Onko hullua, jos mä voin joskus niistä unista herättyä kuulla mun siskon puhuvan mulla tai vaikka pitävän mua kädestä? Tollanen harha ei kestä kauaa, ehkä kymmenen sekuntia, mutta se tuntuu sillon niin oikeelta.

    Morjens J

    Uskaltauduin sinulle kirjoittamaan vaikka tiedänkin, että sanan- ja mielipiteiden rajoittajat saattavat taas saada kohtauksen. Minusta yhden edellämainitun kirjoituksessa jopa kyseenalaistettiin sinun oma harkita- ja ajattelukykyä. Uskon kuitenkin, etten kirjoituksellani sinulta mitään vienyt, eikä näin ollut tarkoituskaan. Olet jo osoittanut omat ajatuksesi ja fiksuutesi kun olet analysoinut rehellisesti itseäsi ja tunteitasi kirjoituksellasi. Ehkäpä unien tarkoitus on luoda turvallisuutta ja sitä yhteyttä mitä sinun ja sisaresi välillä oli. Minäkin näin aikoinaan unen edesmenneestä siskostani ja nyt useita unia pojastani. Hienoa, että on tuo yhtys.

    Nuorena miehenä sinulla on mahdollisuus miettiä itseäsi ja tekojasi. Onko ne hyväksi vaiko haitaksi? Entä sitten kun mahdollisesti seurustelet? Edustatko itseäsi sitä mitä olet ja onko mahdollinen kumppani myötämielinen vaikkapa viiltelylle? Uskon edelleenkin (siis minä) siihen ettei aika paranna haavoja. Haavat ovat ja pysyvät mutta arpien kanssa voi elää niin kuin tässä elämän muissakin asioissa. Tunnen paljon vanhuksia jotka eivät enää viiltele joten siihen verrattuna se taitaa jäädä jossakin vaiheessa myös sinulta.

    Hienoa, että kirjoittelet ja näin samalla purat niitä asioita mitä mielellä on. Ei palstan tarvitse olla mikään kyökkipsykologin vastaanotto vauikka sellaisella varmaan jotkut luulevatkin käyvänsä. Palsta toimii puhtaasti vertaistukena. Myös minä isänä saan paljon sinulta ja olet auttajani monin ajatuksin. Voimia sinulle nuori ystäväni ja kerro kuulumisistasi.

    Äänestä

  • j kirjoitti:

    Kiitos viesteistä. Mulla on hyviä ystäviä ja hienot vanhemmat, ja nää kaikki tukee mua, mutta se ei auta kovinkaan paljoa. Itsemurhaa en varmaankaan voi tehdä, vanhempieni ja ystävieni takia, mut mä vaan haluaisin mun siskon luokse. En usko, että voin koskaan muistella häntä iloisena tai esim. juuri nauraa hänen toilailuilleen, koska aina kun mä ajattelen mun siskoa, mulla nousee vaan mieleen kaikki ne hetket kun me riideltiin tai kohtelin häntä jotenkin huonosti.
    Mä olen muutenkin aivan sekaisin. Kymmenestä unesta ehkä noin kahdeksassa näen unta siskostani, milloin missäkin, ihan normaaleissa paikoissa, niinkuin koulussa, tallilla, viime yönä näin unta siitä, miten opetin hänelle matikkaa. Joskus kun herään niistä unista, mä oikeesti luulen että mun sisko on mun kanssa siinä huoneessa, esimerkiks istuu mun vieressä sängyllä tai jotain. Ja aina kun tajuan ettei se oo siinä, niin (tiiän että viiltely on typerää mutta en voi mitään) mä viiltelen.
    Voiko tällanen aiheuttaa jotain mielenterveysongelmia? Onko hullua, jos mä voin joskus niistä unista herättyä kuulla mun siskon puhuvan mulla tai vaikka pitävän mua kädestä? Tollanen harha ei kestä kauaa, ehkä kymmenen sekuntia, mutta se tuntuu sillon niin oikeelta.

    Olen hirveän pahoillani että joudut tämän kaiken kestämään. Minulla on neljä lasta 10-15v. Heidän isänsä kuoli vuosi sitten tapaturmaisesti. Heilläkin päälimmäisenä on mielessä ne kerrat kuinka ovat riidelleet isänsä kanssa tai kuinka tuo 15v on huutanut isälleen "kuolisit sinäkin". Hän tunsi syyllisyyttä isänsä kuolemasta, kuinka kenties oli "toiveellaan" sen aiheuttanut. Nyt sanon sinulle samoin kun lapsilleni. Perheessä kaikki tietävät että rakastamme toisiamme ja autamme toisiamme ja tietenkin huudamme toisillemme vihapäissämme, mutta kaikki ne vihaiset sanat menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja mitä ei jää väliin. Sanoin lapsilleni että heidän isänsä rakasti heitä ja toisena vanhempana voin sanoa että niillä vihaisilla sanoilla ei ole merkitystä, rakkaudella on merkitys. Samoin sinun sisaresi rakasti sinua ja sinun vihaiset sanasi ei sitä rakkautta mitenkään vähentänyt. Ajattele toisinpäin, varmasti sinun sisaresikin sanoi sinulle pahoja sanoja mutta silti sinä rakastat häntä, suret ja kaipaat häntä. Meillä kuolemasta on mennyt vuosi ja meillä kyllä tuo aika on tehnyt tehtäväänsä siten kuten monet ovatkin kirjoittaneet, suru ei koskaan katoa, mutta sen muoto muuttuu siten että se on parempi kestää. Toivon sinulle jaksamista surussasi. Ymmärrän että sinun on helpompi kestää fyysistä tuskaa kun henkistä tuskaa, siksi siirrätkin sen kivun viiltelemiisi haavoihin. Kuitenkin se ei auta loppupeleissä, meidän on vaan pakko kestää ja jos jaksamme jatkaa elämää, niin näin voimme kunnioittaa; sinä sisaresi elämää ja minä mieheni elämää.

    Äänestä

Hei J,

Otan osaa valtavaan suruusi :'(
Vuosi on lyhyt aika kun on kyse sisaruksen surusta. Tiedän mistä puhun, sillä menetin itsekin pikkuveljeni 1,5 vuotta sitten onnettomuudessa. Ja suru on yhä suuri. Tuska tuntuu musertavan alleen ja ikävä tahtoo vain kasvaa kokoajan.

En tuomitse tapaasi purkaa tuskaasi, mutta toivoisin sinun löytävän jonkin toisen keinon. Me sisaret jäämme surun kanssa usein kovin yksin surumme kanssa. Ystävät eivät ole kokeneet vastaavaa, sukulaiset surevat lastaan menettäneitä vanhempia ja vanhemmat itse ovat usein täysin shokissa. En halua vähätellä kenenkään surua (en vanhempien, en isovanhempien, sukulaisten jne.), mutta itse ainakin koin, että omalle surulleni ei ole ollut juurikaan tilaa. Tuntui, että aina jollakulla muulla suru on suurempaa ja itse pitää vain .. no .. pärjätä.

Ja juurikin se ajaa meidät nurkkaan ahdistumaan ja suremaan yksin.

Veljeni kuoleman jälkeen minulle väläyteltiin "diagnoosia" jonkinasteisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Siinä ihminen jää tapahtuneeseen traumaan jumiin. Minä itse näin (ja näen toisinaan edelleen) jatkuvasti kuolleen veljeni ruumiin silmissäni, näin unia hänestä ja onnettomuudesta (jotka sattuivat milloin mitenkin), kuulin korvissani toistuvasti ja hakkaavasti ne sanat, jotka ilmoittivat hänen kuolleen. Ahdistus tuntui ihan oikeasti siltä, että jokin puristaisi rinnasta sisäpuolelta ja että sydän hakkaa niin lujaa, että se tuntui halkeavan. Niin, että ihan fyysisesti sattui.

Kysyit jossakin voiko tällainen aiheuttaa mielenterveydellisiä ongelmia. Kyllä se voi. Todellakin.

Kun joku noin läheinen otetaan yhtäkkiä viereltä pois, ei oman elämän jatkaminen ole mitenkään yksinkertaista. Sitä jotenkin joutuu opettelemaan elämään ihan uudelleen. Ihan eri tavalla. Paljon, paljon, paljon raskaammalla tavalla. Täytyy opetella hyväksymään, ettei rakasta ihmistä enää ole. Täytyy hyväksyä se, että kuka tahansa voi milloin tahansa, ihan yhtäkkiä, lähteä pois. Yhtäkkiä maailmassa ei olekaan mitään turvallista, vaan kaikki on tuskaa, kipua, särkyä ja ikävää. Eläminen itsessään vain satuttaa. Ja kaikki se tekee surusta vieläkin raskaampaa.

Vaihtaisin mielelläni kanssasi enemmänkin ajatuksia.
Saako sinuun yhteyden jotenkin tai oletko Facebookissa? Sieltä löytyy ryhmä 'sisaruksen suru'. Kaikki ryhmään kuuluvat ovat kokeneet saman kauheuden kuin minä ja sinäkin ja se onkin perustettu yhteiseksi vertaistueksi. Olet ehdottomasti tervetullut liittymään joukkoomme.

Voimia valtavasti sinulle tähän päivään ja tuleviin!

Äänestä
  • Hei j,

    Me sinun ystäväsi täällä olemme kertoneet sinulle omista kokemuksista ja surustamme. Kuten huomaat on erilaisia suruja ja erilaisia tapoja surra. Sinä kerrot omastasi ja huomaatko, että omalla olemassaolossasi (vaikka kyse on "kasvottomasta palstasta") annat meille muille surijoille paljon kuten Turvamieskin omassa kirjoituksessaan kertoi. Itseäni ilhadutti jollakin haikealla tavalla, että Facebookissa on ryhmä "sisarusten suru". Uskon, että nimenomaan sisaruksen menettäneet ovat surunsa kanssa joskus todella yksin. Kuitenkin sisaruksen suru on aivan yhtä oikeutettua kuin mikä tahansa muu suru.

    Turvamies, kirjoita sinä vain välittämättä "rajoittajista". Jokaisen mielipide on aivan yhtä oikea. En minä jaksa uskoa, että minun suru kaikkoaa koskaan kokonaan, se on minun kohdallani muuttanut muotoaan. Arpi on kova. Ja jokainen meistä tietää ettei arpi parane koskaan.

    Äänestä

  • MandiAnn kirjoitti:

    Hei j,

    Kiitos taas kaikista viesteistä. Juttelin tänään pitkästä aikaa ystävieni kanssa, he kertoivat, että olivat etsineet minulle jonkun psykologin/terapeutin tai mikä se koskaan onkaan, ja käytännössä pakottavat minut menemään sinne. Toivottavasti se auttais mua. Kai ne teki iha oikein, kun laittoivat mut tollaselle, koska onhan tää liian vaikeeta. Viime yö oli kamala; nukuin aina noin tunnin pätkiä, näin unta hänestä, ja herätessäni luulin joka kerta, että hän oli mun kanssa. Aina tajuttuani ettei hän olekaan siinä, mä halusin kuolla.
    Tein kuitenkin niin kuin käskitte - mä en viillellyt, ja se oli jossain määrin vaikeempaa kestää se suru sillon. Mä tiedän että terveestä ihmisestä se tuntuu oudolta, miten viiltely vois helpottaa mut se helpottaa osittain. Toi yks juttu mitä siipirikko kirjoitti sai mut vähän ajattelemaan; mitä mun sisko sanois jos se näkis mut nyt. Toisaalta tuonkin ajattelu saa mut sekoamaan; jos alan ajattelemaan tarkemmin mun siskoa, sitä miten se suhtautuis tähän ja mitä se sanois niin mun on vaikee olla viiltelemättä.

    Joku kanssa kysyi, haenko viiltelyllä huomiota. Tota tuskin kuulis ihmisen suusta, joka olis itse koskaan viillellyt. Tietenkään mä en hae huomiota, mä yritän salata ihan kaikin keinoin sen, että viiltelin/viiltelen. Jos hakisin vaan huomiota kun vanhemmilta, mä olisin jo kuollut, olisin tappanut itseni sillä sekunnilla kun olisin kuullut että mun sisko on poissa. Mun vanhempien takia mä en tapa itseäni, ja ne on ainoo syy siihen. Muutenkin mun vanhemmat yrittää auttaa mua, ne on tyytyväisiä tästä terapia-jutusta, vaikka ne on surullisia niin ei ne oo unohtanut mua tai mitään sellasta, tää, että mä oon tällanen on oikeestaan vaan mun vika. Kenellekään en ole siis kertonut tästä viiltelystä paitsi näin anonyyminä netissä.

    Hei J

    Monet nyt kirjoittamasi asiat kuulostavat suurelta askeleelta eteenpäin. Arvostan suuresti myös empaattisuuttasi vanhempiasi kohtaan. Sinä menet nyt eteenpäin. Eikä se että olet "sellanen" (tällainen) niin tee sinua huonoksi. Jokainen me repaleisena täällä elämäntaipaleella kuljetaan niillä voimilla mitä milloinkin on käytettävissä. Me monet "viiltelemme" sieluamme tuskissamme. Olet rohkea ja rehellinen itsellesi kun kerrot syviä ja vaikeita asioita itsestäsi. Ihailen sitä. Voimia sinulle!

    Hei Sinä pikkusisaresi menettänyt nuori mies-olet vasta vähän aikaa sitten menettänyt rakkaan sisaresi,ja osanottoni siitä.Elämässä tulee noita ikäviä asioita vastaan ja nuoren kuolema tuntuu ihan käsittämättömän väärälle.Koeta vaan jaksaa käydä terapeutilla ja puhua viiltelystäsi -et taatusti ole ainoa joka sitä tekee peittääkkseen tai tukahduttaakseen omaa pahaa oloa. Sinunkin surusi muuttaa aikanaan muotoaan ja jossain vaiheessa huomaat että voit jo muistella edesmenennyttä sisartasi tai hänen vaikka hassuja piirteitä hymyillen -vaikka nyt se tuntuisi liian kaukaiselta asialta.Muista että surusta pitää välillä ottaa huilitaukoa-niin voimia vievää se on.Tulet varmasti selviämään eteenpäin. Onko sinulla kavereita? jaksatko käydä harrastamassa? Toisaalta voithan ajatella että(synkinpänä hetkenä) että saitte olla sisaruksia kun joiltakin pikkusisko tai -veli menehtyy jo vauva tai leikki-ikäisenä..niin elämä on ihmeellistä Voimia ja uskoa tulevaan sinulle nuori mies!

    Äänestä

Olen myös menettänyt asioita elämässä, ja yksi oli liikaa, en nyt halua kertoa mikä/mitä se oli. Mutta itseäni auttoi puhuminen ammattilaisen kanssa, ja kun vaan itse kerrot asioistasi avoimesti ja rehellisesti ihmisille, ovat he sitten vanhempasi tai terapeutti yms. Itselläni on ainakin erittäin hyviä kokemuksia terapeutille puhumisesta, kun vaan alkaa puhumaan vaikeista asioista oikeasti, kyllä he auttavat ja ratkovat yhdessä kanssasi ongelmiasi. Hae rohkeasti apua ja kerro pahasta olostasi läheisillesi, tiedän että se auttaa! Koita jaksaa ja kerro muille miltä sinusta tuntuu! Aika auttaa, kunhan ensin käsittelet asian ja tunteesi!

Äänestä
  • Olen itsekin menettänyt paljon... Jäin kiinni aikaan ja paikkaan jossa se tapahtui... EN liikkunut eteenpäin enne kuin huomasin että olin ollut ja miettinyt liian kauan... Aika ei ole ikuista... Kerron sinulle muutaman jutun: Kun itse menetin rakkaan ihmisen, en jaksanut edes liikkua. Kuitenkin haudalla käyminen ja yhteisten asioden muistelu auttoivat minua. Ei kannata pitää surua sisällään sillä silloin se purkautuu haluna viiltää ja satuttaa itseään. Ei kuitenkaan kannata harkita itsemurhaa sillä jonakin päivänä olet onnellinen siitä että olet elossa. Siskosi on päässyt nyt parempaan paikaan jossa hänen on hyvä olla. Älä unohda häntä sillä olen varma että hän muistelee sinua siellä missä ikinä onkaan. Muista aina että hyviä muistoja ei kukaan voi ottaa sinulta pois. Siskosi on yhä läsnä. Jos ei olisi et häntä kaipaisi. Hän on aukko elämässäsi, joku jota kaipaat ja joku jota rakastat. En usko että siskosi haluaisi sinun satuttavan itseäsi hänen vuokseen. Tai en usko että hän haluaisi sinun tappavan itseäsi. Luulen että hän on onnellinen jos jatkat eteenpäin, etkä jää kiinni niin kuin minä, sillä muista että; LIFE MUST GO ON. Muista hänet aina hymyilevänä ja onnellisena, sillä nyt hän hymyilee ja on turvassa. Hän johdattaa sinua eteenpäin ja suojelee. Hän on siellä missä sinäkin joskus olet ja te olette yhdessä;

    Nyt olen vapaa ja mukana tuulen. Saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
    Olen kimallus tähden, olen pilven lento.
    Olen kasteisen aamun pisara hento.
    En ole poissa, vaan luoksenne saavun
    mukana jokaisen nousevan aamun.
    Ja jokaisen tummuvan illan myötä
    toivotan teille hyvää yötä.

    MEMORIES ARE SAFE IN YOUR HEART. take good care of them.

    Äänestä

  • kuolemaan kirjoitti:

    Olen itsekin menettänyt paljon... Jäin kiinni aikaan ja paikkaan jossa se tapahtui... EN liikkunut eteenpäin enne kuin huomasin että olin ollut ja miettinyt liian kauan... Aika ei ole ikuista... Kerron sinulle muutaman jutun: Kun itse menetin rakkaan ihmisen, en jaksanut edes liikkua. Kuitenkin haudalla käyminen ja yhteisten asioden muistelu auttoivat minua. Ei kannata pitää surua sisällään sillä silloin se purkautuu haluna viiltää ja satuttaa itseään. Ei kuitenkaan kannata harkita itsemurhaa sillä jonakin päivänä olet onnellinen siitä että olet elossa. Siskosi on päässyt nyt parempaan paikaan jossa hänen on hyvä olla. Älä unohda häntä sillä olen varma että hän muistelee sinua siellä missä ikinä onkaan. Muista aina että hyviä muistoja ei kukaan voi ottaa sinulta pois. Siskosi on yhä läsnä. Jos ei olisi et häntä kaipaisi. Hän on aukko elämässäsi, joku jota kaipaat ja joku jota rakastat. En usko että siskosi haluaisi sinun satuttavan itseäsi hänen vuokseen. Tai en usko että hän haluaisi sinun tappavan itseäsi. Luulen että hän on onnellinen jos jatkat eteenpäin, etkä jää kiinni niin kuin minä, sillä muista että; LIFE MUST GO ON. Muista hänet aina hymyilevänä ja onnellisena, sillä nyt hän hymyilee ja on turvassa. Hän johdattaa sinua eteenpäin ja suojelee. Hän on siellä missä sinäkin joskus olet ja te olette yhdessä;

    Nyt olen vapaa ja mukana tuulen. Saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
    Olen kimallus tähden, olen pilven lento.
    Olen kasteisen aamun pisara hento.
    En ole poissa, vaan luoksenne saavun
    mukana jokaisen nousevan aamun.
    Ja jokaisen tummuvan illan myötä
    toivotan teille hyvää yötä.

    MEMORIES ARE SAFE IN YOUR HEART. take good care of them.

    Kiitos jälleen vastauksista. Tuo runo, minkä edellinen kirjoitti oli se runo, mikä lausuttiin aamunavauksessa koulussamme n. viikko siskoni kuoleman jälkeen, hänen kunniakseen pitämän hiljaisen hetken jälkeen. Ei kovin hyviä muistoja ole siitä hetkestä minulla; ryntäsin pois salista ja päädyin viiltelemään huoneeseeni viidessätoista minuutissa. Kuitenkin kaunis runo ja toivottavasti totta.

    Olin tänään juttelemassa sille terapeutille, ja kai se auttoi jo nyt, ainakin vähän. Yritän ajatella, että mun sisko on onnellinen ja jossain turvassa nyt, niinku te sanotte.

    4v 5kk sitten poikani kuoli ja osa minuakin.Kirjoitan nytten juuri niinkuin ajattelen ja miten oikeassa elämässä puhun. Totuus on ainoa pohja ominun elämässäni. Rehellisyys itseäni kohtaan.
    Kiitän kirjoittajaa rohkeudesta kirjoittaa tänne. Miksi? Siksi että itse mietin mitä pikkuveli ajattelee ja miten hän suree kun isoveli kuoli. Itsekästä, kyllä.
    Uskon että suru kun iskee sellaisella voimalla ei ihan heti pysty ymmärtämään että aika ensinnäkin menee eteenpäin koko ajan. Kaikki voimavarat menee omaan suruun .
    Surut on niin erillaisia. Me eli isä ja äiti surraan edelleen ihan eri tavalla, toki on paljon yhtäläisyyksiäkin.
    Elämä on tuntunut helvetiltä sen myönnän. En ikinä olisi uskonut pääseväni surussani eteenpäin tai asian yli.
    Ikävä ja ikuinen rakkaus omaa poikaani kohtaan on ja pysyy ja toden totta on etten ikinä olisi itselleni toivonut tällaista surua. Suurempi suru itselleni on kuitenkin suru pikkuveljen surusta.
    Jokainen äiti toivoo lapsilleen hyvän ja onnellisen elämän. Ja jokainen mieluummin surisi itse kaiken jos se olisi mahdollista ja säästäisi omia lapsiaan suruilta.
    Kun itselläni oli vaikeinta ajattelin mitä kuollut poikani olisi asioista ajatellut. Mietin mitä itse olisin halunnut omaisilleni mikäli itse olisin kuollut.
    Jos olisin kuollut olisin tottakai toivonut lasteni jatkavan ja saavan onnellisen elämän.
    En todellakaan olisi halunnut heidän voivan huonosti loppuelämänsä.
    Tämä oivallus sai minut ymmärtämään että näin minunkin poikani haluaisi minun elävän nauttien ja hyvällä muistaen.
    Ei ikäväpuuskissa ole aina helppoa muistaa tätä. Ja olen tuhansia kertoja pyytänyt lapseltani anteeksi kyyneleet ja sen suuren ikävän joka välillä iskee päin naamaa. Tosin olen myös vinkannut silmää sinne ylös pojalleni kun olen nauranut ja on aidosti ollut hauskaa. Hän on tavallaan mukanani , menenpä minne hyvänsä.
    Uskon myös että on ensin opittava ymmärtämään miltä seoma suru näyttää. Eihän sitä voi tietää ennenkuin kohtaa niin suuren surun joka todellakin järisyttää kaikin voimin.
    Rehellisesti en uskonut koskaan pääseväni kuoleman yli, eli uskoin oikeasti itkeväni jokaikinen päivä , uskoin että sydämeeni sattuu, ahdistaa ja kaikki se paska mitä jokainen tuntee kun asiat vaan kaatuu suuressa tuskassaan päälle. Kunnei aivot enää pysty käsittelemään niin paljon ja niin suuria asioita.

    Tänään. Arkielämä on auttanut minua vaikkei se ole tuntunut siltä.
    Uskallan jo nauraa ja olla aidosti iloinen elämän muista asioista. Koen poikani hymyilevän siellä jossain onnellisena , koska hän on mukana eri tavaölla elämässäni . Hän on ylepä ja huojentunut että elämäni voi myös sisältää jotain kivaa.
    Hän rakasti minua, isäänsä ja veljeensä..eikä olisi ikinä meille mitään pahaa tahtonut. Huojennan hänenkin sydäntään olemalla onnellinenkin täällä maan päällä.
    Ja mitäen tekisi poikani eteen..antaisin kaikkeni..joten minä yritän.
    On myös opittava kohtaamaan ne huonot päivät. Ne hetket kun ikävä iskee. On opittava ymmärtämään että ne hetket menee ohi. On opittava ettei suru ja ikävä katoa vaikka elää.

    Itse haluaisin kunnioittaa poikaani. Olen aloittanut pienin askelin. Itsestäni. Toiset tekee konkreettisesti asioita elämässään joka auttaa muita.
    Ja kirjoittaja on varamasti auttanut monia vaan kertomalla aidosta sydämestään tänne miltä tuntuu , vaikkei tarkoitus taatusti ollutkaan sitä. Näin me kaikki voimme auttaa toisiamme. Ja onkin kivaa jos mahdollisimmaan monia saa tukea edes täältä .

    Olen ylpeä että kirjoittaja kirjoitti ja haluan kiittää sinua siitä. KIITOS!
    Uskon että siskosikin on yhtä ylpeä sinusta. Sinulla on elämä edessäsi ja kun aika kuluu nähdään minne elämä sinua vie. Toivon kuulevani siitä vielä joskus.
    Voimia synkkiin hetkiin, ja toivon kaikkea hyvää elämääsi.

    Äänestä

  • j kirjoitti:

    Kiitos jälleen vastauksista. Tuo runo, minkä edellinen kirjoitti oli se runo, mikä lausuttiin aamunavauksessa koulussamme n. viikko siskoni kuoleman jälkeen, hänen kunniakseen pitämän hiljaisen hetken jälkeen. Ei kovin hyviä muistoja ole siitä hetkestä minulla; ryntäsin pois salista ja päädyin viiltelemään huoneeseeni viidessätoista minuutissa. Kuitenkin kaunis runo ja toivottavasti totta.

    Olin tänään juttelemassa sille terapeutille, ja kai se auttoi jo nyt, ainakin vähän. Yritän ajatella, että mun sisko on onnellinen ja jossain turvassa nyt, niinku te sanotte.

    Hei j. Kun puhuit viilltelystä, että se auttaa ainaki osittain, nii mä tajuan mitä tarkotat. Mulla oli yhessä vaiheessa tosi vaikeeta ku olin vaan aina yksin ja yksinäinen, ja viiltely jotenki tuntu aina auttavan. Mut sitte ku ne kaverit joita satuin joskus harvoin näkee, huomas sen nii ne sai mut onneksi lopettamaan, sitte itekki onneksi huomasin että ei se viiltely ollu se mikä autto vaan se kun näki kavereita ja teki asioita ihmisten kanssa. En voi ymmärtääkkään kuinka suuri suru sinulla on, kun siskosi oli kuitenkin todella läheinen sinulle, mutta yritä jaksaa ja voimia sinulle.

    Äänestä

Rakas..pidä HÄNEN NAURUNSA . ILONSA..mielessäsi..näin saat AINA hänet lähellesi..

Äänestä
  • Hei sinulle j !

    Olen hyvilläni siitä ja ylpeä sinusta, että menit juttelemaan asioistasi asiantuntijan kanssa. Jos vain suinkin, niin jatka näitä käyntejä. Olen myös hyvilläni siitä, että et viilellyt itseäsi. Yritä myös jatkossakin olla viiltelemättä - uskon, että surullesi löytyy jokin muu väylä kestää sitä edes jotenkin paremmin.

    Kun puhutaan surusta, niin minusta se on niin henkilökohtainen ja vakava asia, että loukkaavat sanat eivät kuulu millään tavalla surevalle. Viiltely ei ole läheskään aina huomionhakemista, vaan kyse on todellisesta tuskasta ja se tapahtuu salassa. Sinussa on j valtava rohkeus, että saatoit asiasta meille tänne kirjoittaa. Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että ymmärrän sinua, vaikka luonnollisesti surusi on henkilökohtainen. Ja tiedätkö j, sinä olet auttanut myös minua.

    Vastauksena sinulle on todella kauniita kirjoituksia. Sinulle kirjoittaa ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia ja kosolti sydämensivistystä. Toivottavasti saat meidän muiden kokemuksista jotakin apua. Olemme jotenkin selvinneet surustamme eri asteisiin ja meissä on tahtoa ja voimaa auttaa muitakin selviytymään. Minua itseäni on auttanut eteenpäin myös se tieto, että minulla on oikeasti läheisiä ja ystäviä, jotka haluavat auttaa ja jotka ymmärtävät suruni ja/tai antavat tilaa sille.

    Vaikka näitä "sähköisiä viestimiä" paljon moititaan kasvottomina ym. hömppänä, niin mielestäni ainakin jollakin tavalla voimme täällä voimiamme yhdistää. Asioista on myös joskus helpompi käsitellä kasvottomina, kun liikutaan sielun kipupisteissä.

    Uusi päivä on jälleen alkanut ja meidän on taas mentävä eteenpäin. Uskon ja luotan siihen, että meidän elämäämme seuraavat jokaisena päivänä meidän poisnukkuneet rakkaamme. Rakkaus ei koskaan kuole.

    Äänestä

  • MandiAnn kirjoitti:

    Hei sinulle j !

    olen ollut sairaalassa 2 viikkoa ja mut on todettu kuoleman sairaaksi.Äiti´ja isi ei välitä kukaan ei tykkää musta vaikka oon 11 ja tyttö. Lääkäri sanoi että kuolen huomenna tai ylihuomenna mutta en tiedä jaksanko siihenkään asti toivoisin että saisin vielä kerran pitää kädestä 1v siskoani ja juosta koirantaan päin.
    sekä laulaa "käsi kädessä kuljemme taan aukioon.... mutta ei se onnistu tämä on kohtaloni,kukaan ei välitä,ei pidä hautajaisia,ei rakasta,ei anna toivoa...Mitä olen tehnyt väärin??
    jos en enää huomenna tänne ilmesty niin sanokaa minun kuolleen keuhkokuumeeseen

    Äänestä

  • Kuolemmmmmaaaa kirjoitti:

    Olen pahoillani puolestasi. KYLLÄ SINUSTA VÄLITETÄÄN. Olen pahoillani jos et ehtinyt lukea tätä. Kaikki ei johdu sinusta. Et ole ehkä tehnyt mitään väärää. Se on vain miten on.

    http://www.youtube.com/watch?v=LtL5JVsTKe4

    Äänestä

  • SafeTheSmile kirjoitti:

    Olen pahoillani puolestasi. KYLLÄ SINUSTA VÄLITETÄÄN. Olen pahoillani jos et ehtinyt lukea tätä. Kaikki ei johdu sinusta. Et ole ehkä tehnyt mitään väärää. Se on vain miten on.

    http://www.youtube.com/watch?v=LtL5JVsTKe4

    Olen lopun uupunut elän vieläkin vaikka kaikki sanovat että "kuolisit jo pois olet mailmalle vain turhaksi".Olen ajatellut kuinka kauan elän..?
    miksi vielä kestää tätä kipua..?
    miksi edes olen vielä täällä..?
    Kiitos SafeTheSmile sait minut ajattelemaan sitä kuinka 3 vuotta sitten tapahtui näin:
    Äiti otti minut mukaan kauppaan ja sanoi odota tässä murohyllyjen luona kyllä minä tulen taikasisin.
    Ja siinä odotin 2h mutta hän ei vain palannut.....

    Kiitos te kaikki ketkä olette minua auttaneet jaksaisin ehkä jos minulla olisi jotain,minne mennä,
    mitä tavoitella....mutta kun ei...Mikä tässä mailmassa on vikana??

    Äänestä

  • kuolemmmmmaaaa kirjoitti:

    Tarkoitin kyllä puhdastaa hyvää. Anteeksi jos jotenkin loukkasin, koska sinulle tuli joku huono muisto mieleen..? Huoh... Varmaan nuo kysymykset mietityttävät kaikkia. Minuakin aina välistä, vaikka en ole kuolemansairas. Mutta kukaan ei varmaan voi tietää.

    Äänestä

  • kuolemmmmmaaaa kirjoitti:

    Olen lopun uupunut elän vieläkin vaikka kaikki sanovat että "kuolisit jo pois olet mailmalle vain turhaksi".Olen ajatellut kuinka kauan elän..?
    miksi vielä kestää tätä kipua..?
    miksi edes olen vielä täällä..?
    Kiitos SafeTheSmile sait minut ajattelemaan sitä kuinka 3 vuotta sitten tapahtui näin:
    Äiti otti minut mukaan kauppaan ja sanoi odota tässä murohyllyjen luona kyllä minä tulen taikasisin.
    Ja siinä odotin 2h mutta hän ei vain palannut.....

    Kiitos te kaikki ketkä olette minua auttaneet jaksaisin ehkä jos minulla olisi jotain,minne mennä,
    mitä tavoitella....mutta kun ei...Mikä tässä mailmassa on vikana??

    Äitisi on sairas ihminen, joka tarvitsee apua. Yritä sinä elää elämäsi paremmin, niin että voit jonain päivänä auttaa niitä, joilla on yhtä surullisia kokemuksia. sillä niitäkin on, et ole yksin. toivon sinulle kaikkea hyvää, olen varma, että menestyt elämässäsi hyvin

    Äänestä

Luin koskettavan kirjoituksesi. Et sinä mitään sillä voita jos teet itsemurhan. Kaikki jälkeesi jäävät, kuten vanhempasi kärsisivät siitä ihan mielettömästi.
Elämä vaan on joskus niin julmaa, kun rakkaalle läheiselle sattuu jotakin todella ikävää ja peruuttamatonta. Se sattuu niin syvälle sisimpään, että tuntuu, että siihen tukehtuu ja ei saa henkeä. Elämä tuntuu kohtuuttomalle ja kaikki on hyvin yhdentekevää. Sinun siskosi ei olisi halunnut sinun tekevän itsellesi mitään tuollaista , mitä nyt mietit ja ajattelet sen olevan ratkaisu asiaan.
Sinulla on koko ajan läsnä ajatukset jotka liittyvät siskoosi ja tuskainen olo, kova ikävä. Millään ei tuntuisi olevan mitään väliä, mutta sinä et voi elää nyt niin itsetuhoisin ajatuksin.

Mieti mitä sinä itse voit tehdä elämälle selviytyäksesi siitä. Sinä olet todella surullinen ja se kuuluu asiaan , sinun on käsiteltävä tuo asia, ymmäärtääksesi miksi sinun tulee elää. Siskosi takia. Sinä et saa siskoasi takaisin, mutta sinulla on kauniit ja rakkaat muistot siskostasi ja yhteisistä hetkistä ja kukaan niitä ei voi sinulta viedä pois.

Jokainen meistä joutuu joskus luopumaan rakkaistaan ja se on julmaa ja hyvin kohtuutonta. Mutta elämän kiertokulkuun se kuuluu. Meidän on osattava surra, käsitellä asiaa ja laskea irti sen jälkeen siitä, kuten sinunkin tulee niin tehdä, saadaksesi uutta ja mielekastä tekemistä tilalle.
Voi kumpa osaisin auttaa sinua , mutta tuntuu, että ei ole sanoja joilla sinua voisin lohduttaa.
Siskosi on sinulle tärkeä ja kukaan ei sitä sinulta pois ota.
Iso halaus sinulle, olen itsekkin menettänyt lapseni, joten tiedän miten syvälle se sattuu ja miten kohtuuttomalle se tuntuu. Niin kuin millään ei olisi mitään väliä. Mutta kaikella on tarkoituksensa, kun sinä pyydät apuja vaikka ajatuksissasi , niin niitä sinä saat . Vaikka tämä asia on ajatuksissa, vuosienkin jälkeen asiaa osaa käsitellä toisesta näkökulmasta. Olet tärkeä vanhemmillesi ja te yhdessä selviätte eteenpäin.

Iso halaus sinulle ja perheellesi.

Äänestä

Keskustele ihmeessä vanhempiesi tai jonkun luotettavan aikuisen kanssa. Siskosi varmasti haluaa, että sinä elät hyvän elämän, tee se hänen muistolleen. Ja vanhempasi, heille kahden lapsen menetys on liikaa.
Menetin itse veljeni 1,5 vuotta sitten, vieläkin tunnen hänen katseensa ja juttelen hänelle usein. Uskon, että hän toivoon minulle kaikkea hyvää ja onnellista elämää.

Äänestä

Munkin pikkusisko on kuollut. Mitä te vastaatte kysymykseen" Montako sisarusta sulla on" En kestä aina sitä ihmisten avuttomuutta ja sitä et ne vaan sanoo et ok. Ei varmaan puoletkaan niistä keille oon kertonut usko mua siinä, vaan ajattelee et joo joku hassu prank. Mä samoin Viilteletsä joskus, haluisin vaan päästä mun rakkaani luokse. Elän mun perheen takia. Ne ei kestäis toisen lapsen kuolemaa. Oon aik hyvä koulus, ja tää kommentti ärsyttää eniten. "Sulhan on elämä tosi helppoo ku oot niin hyvä koulus" Joo, niinhän se menee. Ei tunnu se myöskään samalta kun menettää isovanhemmat. Ei heitä ole koko heidän ikäänsä tuntenut,ei heidän kanssaan jakanut kaikkea.

Äänestä

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.

Kommentoi aloitusta

j kirjoitti:

Olen nyt 17-vuotias poika, ja pikkusiskoni kuoli vuosi sitten ratsastusonnettomuudessa. Se oli kuollessaan vaan 14-vuotias. Me oltiin "harvinaisen läheisiä", niin ainakin ihmiset yleensä sanoi. Sitten yhtenä päivänä kun olin vielä koulussa, meidän rehtori tuli ja pyysi mua huoneeseensa, ja mä arvasin heti, että jotain oli tapahtunu mun pikkusiskolle.
Tänään olis ollut sen viidestoista syntymäpäivä, ja mä mietin itsemurhaa. Ihan vaan että pääsisin mun siskon luokse. Kaikki tänä vuonna on ollut niin helvetin vaikeeta, mikään ei voi saada mua iloiseks, kun hän on kuollut, enkä mä tiedä, mitä mun pitäis tehdä. Mä viiltelen nykyään. En ihan ees tiedä miks, mutta joskus jos ajattelen liikaa sitä miten se kuoli, katselen valokuvia siitä tai sitä kun mä näin sen ruumiin hautajaisissa, niin mun on pakko alkaa viiltelemään. Mä haluaisin enemmän ku mitään muuta vaan tehdä itsemurhan, ihan millä keinolla tahansa, mutta toisaalta en voi tehdä sitä, mun vanhempien takia.
Tänään en mennyt kouluun, koska halusin olla pidemmän aikaa mun siskon haudalla. Mulla oli siellä veitsi, olin niin lähellä tappaa itseni, ja nyt toivon taas, että olisin tehnyt niin.

Tää viestikin on ihan turha. En tiedä miks kirjotin tän tänne, anteeks. Jos joku osais auttaa, niin olisin kiitollinen. Vanhemmat, koulupsykologi ja terapeutti sanoo vaan että se on normaalia surra ja niin pois päin mut ei ne tajua, ne ajattelee, että mä joskus pääsisin tästä yli, vaikkei niin tule koskaan käymään, koska mun pikkusisko oli mun elämä ja nyt kun se kuoli niin mulla ei ole mitään.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu