Huoh

ihan ensiksi voin sanoa, että tätä viestiä on lähes turha lukea jos haet vinkkejä laihduttaa joutumatta uudestaan osastolle, eikä mulla todellakaan ole yhtä pitkää historiaa takanani syömishäiriön kanssa.

mulla kuitenkin oli sama kuvitelma, että kun pääsen kotiin, on syömistä helppo jatkaa. tylsyydessä ja ahdistuksessa suunnittelin syömisiäni kotona, tahdoin pitää ruoansulatuksen toiminnassa vaikka syöminen ahdistaisikin. en edes viitsi lukea suunnitelmiani, tuskin mahdottomia toteuttaa, mutta aika järjettömiä. syöminen unohtui jo seuraavana päivänä, olin niin innoissani vapaudestani, aamulla keittelin velliä, jonka siivilöin... silloin kuitenkin yritin, ostin kotiini ruokaa, puuroa ja pilttiä ja hedelmiä, mutta nekin menivät alas vain mättöruokien jatkeena ja tulivat ylös tai menivät suoraan läpi. muutamassa viikossa olin samassa kunnossa kuin ennen osastoa, fyysisesti ehkä terveempi kiitos niiden parin kuukauden, jotka sain terveellistä ruokaa säännöllisesti (tai liikaa), mutta osastolla ollut turvotus kummitteli ja syöminen jäi. entinen poikakaverini itki yhtenä iltana kun näki mun kädet ja kuuli kavereiltaan, että oon luuviulu, muutama viikko siitä eteenpäin anoreksiasta oli tullut ahmimishäiriö, ja lihoin reilusti yli sen mitä osastolla oli tullut. syytin lääkkeitä, osastolla syytin hoitajia, omalle kontolle en lihomista tahtonut ottaa, ja laihduttaminen on aina ollut muiden miellyttämistä... paitsi vaan, että nykyään laihtumisesta ei nauti kuin minä itse.

taidat olla alaikäinen, kun tuollaista kysyt? ei pahalla. sairaalamaailma on niin erilainen kuin tämä, mikä me vapaina(ko?) kohdataan, joten onnekkaita on ne, jotka pystyy jatkamaan samaa linjaa ulkona kuin sairaalassa. itse en pystynyt, ja osa musta katuu sitä. sairaalassa ollessani luin jostain lehdestä, ettei nuorten ahdistusta ole hyvä hoitaa sairaalassa, parempia tuloksia saa siellä, missä ahdistus on alkanut. käänsin ahdistuksen mielessäni syömishäiriöksi ja siitä lähtien yritin puhua itseäni ulos, vieläkin olen sitä mieltä, ettei osastohoito ole se oikein. ei ruoan tyrkyttäminen ympäristössä, jossa siitä ei pääse eroon. syömishäiriötä pitäisi ensisijaisesti hoitaa kotona, erijuttu kun tarvitsee tiputusta, mutta niin erilainen on sairaalan ilmapiiri kuin kodin ja nuoren oman elämän, että siellä opitut tavat on vaikea sopeuttaa "todellisuuteen".

tulee ihan turhan paljon tekstiä, mutta kai sulla on jatkohoitoa avohoitona? nyt tuntuu pahalta ja haluat laihtua, mutta jonain päivänä kiität itseäsi, jos pinnistelet ja pidät kiinni osastolla opituista ruokailuista. anoreksiasta tulee yksinäinen, inhottava, kaikkivoipa sairaus, mutta kun sen seuraksi tulee muut syömishäiriöt, oma minä jää aika helposti jalkoihin.

Onnekkaita todella on ne jotka pystyy jatkaan samaa rataa kun mitä sairaalassa ja kadun edelleen syvästi sitä etten ite pysty siihen. Haluisin ja yritän kyllä kovasti mutta jossain vaiheessa tulee stoppi… Ne ajastukset et ”justhan söin, emmä enää tarvi lisää ruokaa” vaikka todellisuudessa edellisestä ruokailusta on tunteja… Ja tiiän kyllä ettei oikeesti oo mitään taikatemppua millä tästä pääsis helpommin eroon, on ite taisteltava sitkeesti vastaan et voi parantua vaikka jokainen ulkopuolinen kuvittelee et sairaalahoidon jälkeen on kaikki normaalisti ja et pystyy taas syömään. Ainoo apu mulle oli siitä sairaalassa olosta se etten oo enää niin masentunu ja syrjään vetäytyvä kun mitä olin. Ja lilac pompom on mulla lääkärille paikka varattuna ja avohoito paikalle oon jonossa. Onneks koska jos ei olis luultavasti ajautuisin nopeesti takas entiseen missä käyn kaikki sillat läpi mielessäni ja yritän valita niistä parhaimman mistä hypätä alas kun ei pää kestä enää jatkuvaa taisteluu syömisen kanssa. Ja tiedän hyvin et vahingoitan tällä vaan itteeni. Mulla on aina ollu hyvä sydän, ei mitään ongelmia sen kanssa ja nyt osastolta pääsyn jälkeen kun vähensin uudestaan syömistäni ni on alkanut sattua rintaan sydämen kohdalle, voihan tietty olla et on jotain muuta mutta veikkailen että sydän yrittää muistuttaa mua sen olemasssa olosta, että huolehtisin itestäni ja sydämestäni syömällä edes jotenkin normaalisti. Eihän kukaan vaadi mua vapaana syömään 5 kertaa päivässä, 3 ateriaa riittäis mutta kun en saa syötyä edes 2… Muistan miten lapsena aina haaveilin et isona musta tulee malli ja teen kaikkee hienoo, haaveilin vielä 15 vuotiaanakin ja katoin itteeni peilistä, ja keksin muka siitä et enhän mä voi olla malli kun en oo edes laiha! Haaveet kaatu siihen samalla kaatu myös terve elämä.