Miehityksestä
Toivoisin Martti Uusitalon pitäytyvän tosiasioissa arvostellessaan Israelia (TYL 8/2004). Allekirjoittaneen mielipiteiden kommentoinnissa se olisi liikaa vaadittu, sillä hän on lukenut ainoastaan toimittaja Mattssonin kirjoituksen (TYL 7/2004), ei sitä, mitä todella sanoin. Hyvänkään toimittajan - tai itseni - kirjoittamana artikkeli ei tietenkään olisi voinut olla täydellinen, sillä Lähi-itä on sellainen ongelmavyyhti, ettei sen käsittelemiseen riittäisi pari sivua.
Uusitalo väittää Israelin miehittävän Palestiinaa laittomasti muttei täsmennä, tarkoittaako hän vuonna 1948 vai 1967 alkanutta miehitystä. Palestiinalaiset pitävät koko maata miehitettynä, niinpä Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) perustettiin jo ennen kuuden päivän sotaa. Niin PLO:n, palestiinalaishallinnon kuin eri ministeriöidenkin logoissa on edelleen koko maan kartta, ei vain Länsirannan ja Gazan. PLO:n ulkoministeri Farouk Kaddoumi myönsi 22.4.2004 jordanialaisen Al-Arab -lehden haastattelussa, ettei PLO:n peruskirjaa ole muutettu niin, että se tunnustaisi Israelin valtion, toisin kuin yleisesti luullaan.
Juutalaiset maahanmuuttajat eivät tulleet ryöstämään maata asevoimin vaan ostivat sitä kiskurihintaan. Kun YK teki päätöksen Palestiinan jakamisesta 1947 (kyseessä oli jo toinen jakaminen: Jordan-joen itäpuoli oli annettu emiiri Abdullahille 1922), palestiinalaiset olisivat saaneet oman valtion niin kuin juutalaisetkin. Sen sijaan he hylkäsivät suunnitelman ja ympäröivät maat, Egypti, Syyria, Jordania, Libanon ja Irak, hyökkäsivät vastaperustettuun juutalaisvaltioon. Tuon sodan seurauksena Israel sai haltuunsa sellaisiakin alueita, jotka YK olisi antanut arabeille.
Mikäli Uusitalo kuitenkin käyttää miehitys-sanaa länsimaisessa merkityksessä eli viittaa Länsirantaan ja Gazaan, haluaisin huomauttaa, että näiden alueiden viimeisin laillinen hallitsija oli Iso-Britannia. Jordanian oikeutta Länsirantaan ja Egyptin oikeutta Gazaan ei koskaan tunnustettu kansainvälisesti. Kyseessä ovat siis "kiistanalaiset alueet", sillä vain itsenäisen maan voi miehittää.
Miten nämä alueet sitten joutuivat Israelille? Vuoden 1966 alkupuolella syyrialaiset tulittivat israelilaisia kaupunkeja Golanilta. Toukokuussa 1967 Egypti siirsi joukkojaan Siinaille, karkotti YK:n rauhanturvaajat ja saarsi Eilatin sataman estäen Israelia saamasta öljyä Irakista. Samassa kuussa Syyria, Jordania, Irak ja Saudi-Arabia keskittivät myös joukkojaan Israelin rajoille ja Egyptin presidentti Nasser julisti, "Perustavoitteemme on Israelin tuhoaminen". Kun Israel näki sodan olevan väistämätön, se päätti iskeä ensin ja pystyi kuudessa päivässä valtaamaan Siinain, Länsirannan ja Golanin. Syksyllä pidetyssä arabimaiden kokouksessa Khartumissa tehtiin "kolmen ein päätös": ei rauhaa Israelin kanssa, ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja Israelin kanssa.
Israel on tosin sittemmin solminut rauhansopimuksen Egyptin ja Jordanian kanssa ja palauttanut Siinain Egyptille, mutta sitä ennen se joutui uudelleen puolustamaan itseään sovituspäivän (jom kippur) sodassa 1973. Sillä kertaa Israel kieltäytyi iskemästä ensin vaikka tiesi varsin hyvin arabien valmistautuvan sotaan. Seuraukset olivat tuhoisat: Israel menetti 2.688 sotilasta (kuuden päivän sodassa vain 770) ja oli vähällä hävitä koko sodan, mikä olisi merkinnyt valtiolle ja kansalle varmaa tuhoa.
Mitä taas tulee siirtokuntiin, vuonna 2000 silloinen pääministeri Ehud Barak tarjosi Jasser Arafatille vetäytymistä Länsirannalta ja Gazasta ja siirtokuntien purkamista. Arafatille tarjous ei kelvannut, niinpä hän aloitti syksyllä "intifadan", joka jatkuu edelleenkin. Nykyisessä tilanteessa näyttää siis siltä, että ongelman ratkaisemisen sijasta siirtokuntien purkaminen ainoastaan kiihdyttää väkivaltaa.
A.Vähäkangas
30.4.2004
Toivoisin Martti Uusitalon pitäytyvän tosiasioissa arvostellessaan Israelia (TYL 8/2004). Allekirjoittaneen mielipiteiden kommentoinnissa se olisi liikaa vaadittu, sillä hän on lukenut ainoastaan toimittaja Mattssonin kirjoituksen (TYL 7/2004), ei sitä, mitä todella sanoin. Hyvänkään toimittajan - tai itseni - kirjoittamana artikkeli ei tietenkään olisi voinut olla täydellinen, sillä Lähi-itä on sellainen ongelmavyyhti, ettei sen käsittelemiseen riittäisi pari sivua.
Uusitalo väittää Israelin miehittävän Palestiinaa laittomasti muttei täsmennä, tarkoittaako hän vuonna 1948 vai 1967 alkanutta miehitystä. Palestiinalaiset pitävät koko maata miehitettynä, niinpä Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) perustettiin jo ennen kuuden päivän sotaa. Niin PLO:n, palestiinalaishallinnon kuin eri ministeriöidenkin logoissa on edelleen koko maan kartta, ei vain Länsirannan ja Gazan. PLO:n ulkoministeri Farouk Kaddoumi myönsi 22.4.2004 jordanialaisen Al-Arab -lehden haastattelussa, ettei PLO:n peruskirjaa ole muutettu niin, että se tunnustaisi Israelin valtion, toisin kuin yleisesti luullaan.
Juutalaiset maahanmuuttajat eivät tulleet ryöstämään maata asevoimin vaan ostivat sitä kiskurihintaan. Kun YK teki päätöksen Palestiinan jakamisesta 1947 (kyseessä oli jo toinen jakaminen: Jordan-joen itäpuoli oli annettu emiiri Abdullahille 1922), palestiinalaiset olisivat saaneet oman valtion niin kuin juutalaisetkin. Sen sijaan he hylkäsivät suunnitelman ja ympäröivät maat, Egypti, Syyria, Jordania, Libanon ja Irak, hyökkäsivät vastaperustettuun juutalaisvaltioon. Tuon sodan seurauksena Israel sai haltuunsa sellaisiakin alueita, jotka YK olisi antanut arabeille.
Mikäli Uusitalo kuitenkin käyttää miehitys-sanaa länsimaisessa merkityksessä eli viittaa Länsirantaan ja Gazaan, haluaisin huomauttaa, että näiden alueiden viimeisin laillinen hallitsija oli Iso-Britannia. Jordanian oikeutta Länsirantaan ja Egyptin oikeutta Gazaan ei koskaan tunnustettu kansainvälisesti. Kyseessä ovat siis "kiistanalaiset alueet", sillä vain itsenäisen maan voi miehittää.
Miten nämä alueet sitten joutuivat Israelille? Vuoden 1966 alkupuolella syyrialaiset tulittivat israelilaisia kaupunkeja Golanilta. Toukokuussa 1967 Egypti siirsi joukkojaan Siinaille, karkotti YK:n rauhanturvaajat ja saarsi Eilatin sataman estäen Israelia saamasta öljyä Irakista. Samassa kuussa Syyria, Jordania, Irak ja Saudi-Arabia keskittivät myös joukkojaan Israelin rajoille ja Egyptin presidentti Nasser julisti, "Perustavoitteemme on Israelin tuhoaminen". Kun Israel näki sodan olevan väistämätön, se päätti iskeä ensin ja pystyi kuudessa päivässä valtaamaan Siinain, Länsirannan ja Golanin. Syksyllä pidetyssä arabimaiden kokouksessa Khartumissa tehtiin "kolmen ein päätös": ei rauhaa Israelin kanssa, ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja Israelin kanssa.
Israel on tosin sittemmin solminut rauhansopimuksen Egyptin ja Jordanian kanssa ja palauttanut Siinain Egyptille, mutta sitä ennen se joutui uudelleen puolustamaan itseään sovituspäivän (jom kippur) sodassa 1973. Sillä kertaa Israel kieltäytyi iskemästä ensin vaikka tiesi varsin hyvin arabien valmistautuvan sotaan. Seuraukset olivat tuhoisat: Israel menetti 2.688 sotilasta (kuuden päivän sodassa vain 770) ja oli vähällä hävitä koko sodan, mikä olisi merkinnyt valtiolle ja kansalle varmaa tuhoa.
Mitä taas tulee siirtokuntiin, vuonna 2000 silloinen pääministeri Ehud Barak tarjosi Jasser Arafatille vetäytymistä Länsirannalta ja Gazasta ja siirtokuntien purkamista. Arafatille tarjous ei kelvannut, niinpä hän aloitti syksyllä "intifadan", joka jatkuu edelleenkin. Nykyisessä tilanteessa näyttää siis siltä, että ongelman ratkaisemisen sijasta siirtokuntien purkaminen ainoastaan kiihdyttää väkivaltaa.
A.Vähäkangas
30.4.2004
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.