Meidän perheen saksanpaimenkoira jouduttiin lopettamaan viikko sitten ihan äkkiä tulleen suolistotukkeuman takia. Se oli n. 11 vuotias. Se oli erittäin suuri persoona; se ikään kuin keskusteli perheenjäsenten kanssa, mm. pään kallistelulla ja haukkumalla.. Ja tämä menetys tuntuu ihan hirvittävän pahalle. Tuntuu ihan oudolta, kun koira ei tule enää iloisesti haukkuen vastaan. Talo tuntuu tyhjältä ilman sitä. Tämä koira oli muutenkin epäonninen, sillä se joutui kärsimään kaikenlaisista vaivoista koko lyhyen elinikänsä. Eläinlääkäri reissuja tuli kymmenittäin. Viimeisin nivelrikko etutassussa rajoitti koiran elämää, mutta se pystyi kuitenkin elämään sen kanssa lähes normaalisti. Vähintä, mitä sille olisin toivonut, oli se, että se olisi saanut vanheta arvokkaasti ja ilolla.
Kaiken lisäksi, meidän perheessä on toinenkin koira, joka on selvästikin masentunut leikkikaverinsa poismenosta. Se ei syö juuri mitään, ja on onnettoman näköinen. Päivät se ulvoo häkissä.
Hieman lohtua tilanteeseen tuo se, että saamme edellisen koiran "tilalle" uuden koiran, vaikka tätä edellistä ei mikään voi korvata. Isoisäni kuoli vähän aikaa sitten, enkä silloin kokenut niin raastavaa surua kuin nyt. En tiedä mikä siinä on, koirani asui kuitenkin 11 vuotta saman katon alla minun kanssani, ja se oli lähes koko ajan läsnä. Aina, kun tulee joku muisto mieleen koirastani, alan itkeä hervottomasti. En tiedä, milloin tämä surutyö on tehty.
Toivoisin muilta rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, ja pyydän niitä, joiden mielestä tämä palsta on ainoastaan ihmisen kuoleman suremista varten pitämään mielipiteensä omana tietonaan.
Kaiken lisäksi, meidän perheessä on toinenkin koira, joka on selvästikin masentunut leikkikaverinsa poismenosta. Se ei syö juuri mitään, ja on onnettoman näköinen. Päivät se ulvoo häkissä.
Hieman lohtua tilanteeseen tuo se, että saamme edellisen koiran "tilalle" uuden koiran, vaikka tätä edellistä ei mikään voi korvata. Isoisäni kuoli vähän aikaa sitten, enkä silloin kokenut niin raastavaa surua kuin nyt. En tiedä mikä siinä on, koirani asui kuitenkin 11 vuotta saman katon alla minun kanssani, ja se oli lähes koko ajan läsnä. Aina, kun tulee joku muisto mieleen koirastani, alan itkeä hervottomasti. En tiedä, milloin tämä surutyö on tehty.
Toivoisin muilta rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, ja pyydän niitä, joiden mielestä tämä palsta on ainoastaan ihmisen kuoleman suremista varten pitämään mielipiteensä omana tietonaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Iloisuutta, ystävyyttä, ainutlaatuista luonnetta ja vilpitöntä hyväksyntää tulee taatusti ikävä. Muistan vieläkin miltä tuntui kun meidän koira lähti, ja siitä on n. 15 v. Aika sentään hioo kivusta pahimmat särmät pois ja voi alkaa muistella ilman että tulee itku. Tuntuu pahalle sun puolestasi, koita pärjätä.
kokenut lemmikeistä luopumisen surun. Meidän ensimmäinen koiramme oli perhoskoira. Haimme hänet kahdeksanviikkoisena ja jo ensimmäisenä yönä piti mennä päivystävälle. Hän sai tiputuksen ja tuotiin kotiin. Hän kuoli seuraavana aamuna. Soitimme kasvattajalle, joka pyysi lähettämään pennun tutkimuksia varten. Parvo ei tutkimuksen mukaan ollut kyseessä. Toinen perhoskoiramme eli 13v. Olimme taas edellisenä iltana verikokeilla ym. tutkimuksissa. Yöllä kivut yltyivät koviksi. Paranemista ei enää tullut, joten silittelin häntä eläinlääkärin pöydällä, kunnes sydän pysähtyi(siis nukutettiin). Nyt meillä on tolleri, joka on jo 12v, mutta vielä hyvin reipas.
Toivottavasti uusi lemmikki lohduttaa sinua ja myös teidän toista koiraanne. Mistä tiedät, että koiranne ulvoo häkissä? Ovatko naapurit kertoneet ulvomisesta? Ei kai koiran tarvitse olla häkissä, kun joku perheenjäsen on kotona. Tunnut kovin eläinrakkaalta, joten varmasti hoidat koirasi hyvin. En halua siis millään lailla arvostella, kun en tunne tilannetta.
Sinulla oli ihana koira ja uskollinen ystävä, jonka muisto säilyy sydämessäsi aina. Kukaan ei voi vähätellä menetystäsi. Suru helpottaa ajan kanssa, kuten läheisen ihmisen menetyksen jälkeenkin.
Toivon sinulle, nykyiselle koirallenne ja uudelle tulokkaalle paljon hyviä yhteisiä vuosia.
Minulle tarttui myös sanat "päivät se ulvoo häkissä". Siis onko se sisällä häkissä vai ulkona häkissä. Kauheaa kun koiria häkitetään, se pitäisi lailla kieltää. Itsellä menossa 4:s koira joten tiedän mitä koiran menettäminen on. Mutta häkkiä ei ole koskaan ollut eikä tule. Monet luuleevat olevansa eläinrakkaita mutta telkeevät koiran sisällä jopa 6-10 tunniksi häkkiin. Silloin on kyse eläinrääkkääyksestä.
Koirani on siis häkissä/mökissä ulkona päiväsaikaan, kun muu perhe on koulussa/töissä. Ennen sillä oli kaverinaan juuri nyt pois mennyt koiramme. Nykyään sitä ei voi pitää lainkaan häkissä, koska se ei vain pysty olemaan siellä, sillä se on ollut koko ikänsä kahdestaan edellisen koiramme kanssa siellä, eikä ole sopeutunut yksin olemiseen. Ja naapureilta kuultiin, emme valitusmielessä, mutta muuten vain. Ja tämä toinen on rotua, peräisin alaskasta, ja on koko ikänsä ollut häkissä päivät. Koira saa käydä 2 kertaa päivässä reilun lenkin, emme ole mitään heitteelle jättäjiä. Mielestäni koirien tulee elää aktiivista ulkoiluelämää, eikä mitään syli- tai sisäkoira-arkea. Koirat ovat koiria.
koira - hän.
Siis oikeastaan kyse ei ole KUIN koirasta. Ei ole vissiin kukaan ihminen läheltä kuollut ? Koira - hän. Sissus.
kysymykseen läheiseni kuolemasta: Rakkaimman ihmiseni, eli puolisoni kuolemasta on vajaa kolme kuukautta. Asun nyt kahdestaan koirani kanssa. Elämä on aivan tarpeeksi raskasta ilman edellisen viestin kaltaisia kommentteja.
mutta jos on rakkain ihminen kuollut rinnalta ja toisaalta puhutaan koirasta, niin luulisi järjestyksen olevan selvä. Hän on ihminen, se on koira. KOIRIA voi aina ottaa uusia, jopa ihan saman näköisiä, samanluonteisia, jopa samoista vanhemmista, mutta ihmistä ei ole koskaan toista samanlaista. Vai kumpi sinusta on korvaamattomanpi ?
Elämää ei raskauta se mitä toiset sanoo, vaan se miten itse reagoi.
toivoi lohdutusta, koska hän oli menettänyt koiransa. Siksi kerroin koiristani.
Kirjoitan toiseen viestiketjuun, josta olen saanut erittäin paljon tukea. Sinne kirjoittavat ovat menettäneet puolisonsa, lapsensa tai muun läheisensä. Pidän näitä kirjoittajia ystävinäni.
Vastaan kysymykseesi, että et esittäisi sitä, jos tuntisit minut.
Sinun sanoillasi yritän nyt reagoida positiivisesti ja toivotan sinulle ja kaikille lukijoille jaksamista.
koko kommenttisi on typerä ja ajattelematon. Koirat, ja kaikki eläimet, ovat persoonia ja yksilöitä. Enemmän olen surrut monen eläimen kuijn ihmisen kuolemaa. Ihmiset voivat olla pahimmillaan julmia ja pahoja, eläimet vaan ovat mitä ovat, rehellisesti. Jos ei sulla ole mitään fiksua sanottavaa, pidä pääs kiinni!!
Otan osaa lemmikin kuoleman johdosta. Minulla ei ole ollut omaa lemmikkiä, mutta perheessä on ollut ja lähipiirissä. Isoisällä oli sekarotuinen naaraspuolinen koira, joka oli aina välillä kovin eloisa ja kiltti. Se rakasti meitä ja me rakastettiin sitä kovasti. Kerran kävi vaan niin, että koira piti lopettaa eläinlääkärin suosituksesta, koska sillä oli pitkälle edennyt syöpä. Kyllä me olimme murtuneita.
On kyllä vaikeaa kun joutuu luopumaan rakkaasta ystävästä... Olin itse saannut alkutalvesta mitä suloisimman labradori pentu uroksen ja elämä oli ihanaa. Kohta kuitenkin selvisi että pojalla oli rakenteellista vikaa sydämessä ja pumppu veteli viimeisiään. Kyyneleet silmissä mietin että miten noin pienelle ja ihanalle koiralle voi tällaista sattua. Eläinlääkäri kehotti heti varaamaan lopetusajan, ja näin tein. Rakas vauvani nukkui pois 7. lokakuuta 2010, vain neljän kuukauden ikäisenä... Ikävä on vieläkin suuri vaikka nyt on jo uusi lapukka rinnallani, mutta ei toista koiraa voi koskaan korvata. Koirani oli mietiskelijä ja haaveilija, suurenmoinen otus jota en koskaan unohda