Positiivinen omantunnon vapaus

Perustuslain 11 § edustaa myös positiivista omantunnon vapautta:
"Uskonnon ja omantunnon vapaus
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.
Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."

Lain "oikeus ilmaista vakaumus" tarkoittaa tässä yhteydessä myös jotain muuta kuin sananvapautta, josta perustuslaissa on oma pykälänsä (12 §). Kyse on oikeudesta elää vapaasti ja ilmaista vakaumustaan, elämänkatsomustaan omalla elämäntavallaan, jonka yhtenä piirteenä voi olla eläminen ilman mitään uskonnon harjoitusta.

Yhteiskunnan julkisen vallan ja julkisten palvelujen, kuten koulujen ja päivähoidon, tulee kunnioittaa tätä vakaumuksen ilmaisua myös käytännössä siten, että se ei esim. jollain "suosituksillaan" kehota osallistumaan uskonnon harjoitukseen ja siten jopa painosta luopumaan omata elämäntavasta.

Mikä tahansa painostuksen luontoinen toiminta uskonnonharjoituksen osallistumisen puolesta olisi täysin vastoin perustuslain takaamaa omantunnon vapautta, joka on nimenomaan positiivinen oikeus.

Omantunnon vapautta ei siis ole syytä tulkita kirkollisten tahojen sekä uskonnon opetuksen edustajien kylläkin varsin tyypillisen tulkinnan mukaan yksinomaan vain "negatiivisena uskonnonvapautena", vaikka positiivisen omantunnon vapauden yhtenä piirteenä onkin, että "kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen". Asiaa on syytä ajatella sen kannalta, että jokainen on oikeutettu elämään omalla tavallaan ilman painostuksen luonteisia "suosituksia".