Lapseni sairastui vakavasti ja tilanne eteni nopeasti siihen vaiheeseen että mitään ei ollut tehtävissä. Hän kuoli ollessaan 20-vuotias.
Ennen kuin hänen sairaudestaan tiedettiin, huomasin hänellä epämääräisiä oireita, mm. pyörtymisiä ja laihtumista, joskus jopa tajuttomuuskohtauksia. Patistin lääkäriin ja tk-ssa tutkittiinkin jonkin verran muttei saatu selville oikein mitään syytä.
Puhuin omalle äidilleni miltei päivittäin huolestani ettei kaikki ole kohdallaan. Hän vähätteli tuntemuksiani ja suhtautui jotenkin välinpitämättömästi.
Sitten todettiin yliopistollisessa sairaalassa mikä on tilanne ja hoitoja yritettiin mutta niistä ei ollut enää apua.
Siinäkin vaiheessa kun kerroin löydöksestä äidilleni hän sanoi että nykyään on kuule niin hyvät lääkkeet joka vaivaan ja aina voidaaan leikata ym. ja oli edelleenkin sitä mieltä että liioittelen saadakseni huomiota.
Häh? Mitä helvettiä?
En saanut mitään tukea ja lopulta suutuin hänelle ja sanoin pahasti. En nyt mitenkään hirvittävän pahasti mutta kuitenkin loukkasin häntä. Tästä seurasi se että hän katkaisi välit minuun ja sai vielä kaksi sisarustanikin samaan touhuun mukaan.
Kirjoittelin monia anteeksipyyntöjä, sekä äidilleni, että sisaruksilleni, niihin ei vastattu, kuten ei puheluihinkaan.
Tässä vaiheessa tyttäreni vaipui koomaan josta ei enää herännyt.
Isäni kautta sai sitten äitini tietää lapseni kuolemasta. Ei soittanut, ei mitään.
Hautajaiset järjestin isäni avustuksella jossain sumussa. Hautajaispäivänä äitini ja siskoni ilmestyivät kappelin ovelle jossa on tapana kätellä vieraat. He yrittivät kävellä ohitseni mitään sanomatta.
Silloin minussa pimahti, ajoin heidät pois täysin hysteerisenä, isäni joka on onneksi lääkäri, antoi minulle vahvaa rauhoittavaa jotta selvisin hautajaisten yli.
Tästä on nyt 5 vuotta ja suren yhä, käyn läpi kaameita tunteita. Ikävöin lastani ja vihaan äitiäni ja sisariani.
He eivät ole ottaneet minuun mitään yhteyttä missään vaiheessa törkeän käytökseni takia, siis mitä tapahtui hautajaisissa.
Olen isän kanssa onneksi saanut jutella (he ovat siis eronneet äitini kanssa jo vuosia sitten).
Tunnen menettäneeni kaiken. Miten voisin antaa anteeksi äidilleni hänen käytöksensä. Lisäksi menetin yhteyden myös sisaruksiini.
Syytän välillä itseäni kaikesta tästä ja välillä äitiäni, surutyöni ei etene kun en saa tätä vihaa työstettyä.
Mitä ihmettä voin tehdä.....
Ennen kuin hänen sairaudestaan tiedettiin, huomasin hänellä epämääräisiä oireita, mm. pyörtymisiä ja laihtumista, joskus jopa tajuttomuuskohtauksia. Patistin lääkäriin ja tk-ssa tutkittiinkin jonkin verran muttei saatu selville oikein mitään syytä.
Puhuin omalle äidilleni miltei päivittäin huolestani ettei kaikki ole kohdallaan. Hän vähätteli tuntemuksiani ja suhtautui jotenkin välinpitämättömästi.
Sitten todettiin yliopistollisessa sairaalassa mikä on tilanne ja hoitoja yritettiin mutta niistä ei ollut enää apua.
Siinäkin vaiheessa kun kerroin löydöksestä äidilleni hän sanoi että nykyään on kuule niin hyvät lääkkeet joka vaivaan ja aina voidaaan leikata ym. ja oli edelleenkin sitä mieltä että liioittelen saadakseni huomiota.
Häh? Mitä helvettiä?
En saanut mitään tukea ja lopulta suutuin hänelle ja sanoin pahasti. En nyt mitenkään hirvittävän pahasti mutta kuitenkin loukkasin häntä. Tästä seurasi se että hän katkaisi välit minuun ja sai vielä kaksi sisarustanikin samaan touhuun mukaan.
Kirjoittelin monia anteeksipyyntöjä, sekä äidilleni, että sisaruksilleni, niihin ei vastattu, kuten ei puheluihinkaan.
Tässä vaiheessa tyttäreni vaipui koomaan josta ei enää herännyt.
Isäni kautta sai sitten äitini tietää lapseni kuolemasta. Ei soittanut, ei mitään.
Hautajaiset järjestin isäni avustuksella jossain sumussa. Hautajaispäivänä äitini ja siskoni ilmestyivät kappelin ovelle jossa on tapana kätellä vieraat. He yrittivät kävellä ohitseni mitään sanomatta.
Silloin minussa pimahti, ajoin heidät pois täysin hysteerisenä, isäni joka on onneksi lääkäri, antoi minulle vahvaa rauhoittavaa jotta selvisin hautajaisten yli.
Tästä on nyt 5 vuotta ja suren yhä, käyn läpi kaameita tunteita. Ikävöin lastani ja vihaan äitiäni ja sisariani.
He eivät ole ottaneet minuun mitään yhteyttä missään vaiheessa törkeän käytökseni takia, siis mitä tapahtui hautajaisissa.
Olen isän kanssa onneksi saanut jutella (he ovat siis eronneet äitini kanssa jo vuosia sitten).
Tunnen menettäneeni kaiken. Miten voisin antaa anteeksi äidilleni hänen käytöksensä. Lisäksi menetin yhteyden myös sisaruksiini.
Syytän välillä itseäni kaikesta tästä ja välillä äitiäni, surutyöni ei etene kun en saa tätä vihaa työstettyä.
Mitä ihmettä voin tehdä.....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos äitisi ja sisaresi eivät tuossa tilanteessa ole olleet tukenasi eivätkä ole edes hautajaisissa ole osanottoaan esittäneet ymmärrän että asia on sinulle todella vaikea. Älä pyydä anteeksi että olet tunteesi surun keskellä päästänyt pintaan - se on inhimillistä ja täysin oikeutettua.
Toivon sydämmestäni että löydät tavan saada surutyösi käyntiin ja otan osaa menetykseesi.
Riipaiseva tarina. Vihasta ja surusta huolimatta ainut tie on kuitenkin antaa anteeksi ja ymmärtää. Se on kaikista vaikein ja vaivalloisin matka ihmisille jostain kumman syystä, mutta muuta tietä ei ole eheään ja tasapainoiseen huomiseen.
Jos itse olit tönkkönä kauhusta lapsesi sairauden takia, niin oletko ottanut selvää, miten tönkkönä äitisi asian takia oli ? Sekä sinun että lapsen lapsensa puolesta. Useimmiten ihmiset tekevät vääriä asioita kun ovat niin ahdistuksen vallassa, että eivät muita teitä näe.
Ei tarvitse antaa anteeksi. Minä tiedän. Oma lapseni kuoli 8kk:tta sitten, kätkytkuolema. Löytyi sylistä kuolleena, elvytettiin ja kuoli 10h tehohoidon jälkeen. Lapsen mummo sanoi paria päivää ennen kuolemaa sellaisen törkeyden et välit meni. Ei lohduta et tsoukki oli kommentti jota en kirjoita. Ei minulla ole anteeksipyydettävää en ota vastaan hänen anteeksipyyntöään, se ei lohduta. Olisi miettinyt silloin mitä sanoi.
Ystävyyspiiri, suku ym. kaikki on muuttunu. Toiset tulleet tärkeämmiksi kuin muut.
Me jokainen käymme surumme eritavalla mutta ei tarvitse antaa anteeksi.
Minulla on oikeus purkaa pahaoloni, tuskani. Kaikki eivät kykene sitä vastaan ottamaan. Silti minun ei tarvitse pyytää anteeksi. Ystävä on se joka minua kuuntelee miljoona kertaa kun samoja asioita käyn läpi.
Suru muuttaa ihmistä ja paluuta entiseen ei ole. Se on kylmä fakta.
Osanottoni sinulle AP.
"Löytyi sylistä kuolleena ..." ? ! Kenen sylistä ? Et kai nukkunut vauva vieressä ? Vaarallista, etten sanoisi; huolimatonta.
Olen samaa mieltä. Kun tuollainen kohtaa mitataan niiden ihmisten arvo ystävinä.
Jos latelee jotain törkeyksiä ei sitä voi unohtaa tai anteeksi antaa.
Otan syvästi osaa menetykseesi. Koeta jaksaa pikku myy!
Mikään ei ole suurempi menetys kuin kokemasi.
Niin. Itse teen surutyötä, koska oma äitini kuoli viikko sitten. Olen miettinyt elämää alusta loppuun ja lopusta alkuun ja sahannut koko ajan samaa. Jokainen tietää mitä suru ja menetys ovat, niitä ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Olen hukassa, sumussa, ajatukset kuin pommin jäljiltä ympäri planeettaa, ei mistään saa kiinni, yöt valvotaan ja päivät itketään ja toisinpäin. Mutta, kaiken surun keskellä jaksan ajatella omia lapsiani ja aviopuolisoani. Ymmärrän täysin, mitä viestin aloittaja tuntee nyt ja on tuntenut. On todella väärää ja raadollista tulla kenenkään siihen suruun väliin. Tässä tapauksessa oma äiti ja sisarukset. Aivan kuin vetäisi viimeisenkin korren jalkojen alta ja päästäisi yksin surevan kuohujen vietäväksi. Niinhän tässä on käynytkin, luulisin. Mutta on surevia ja surevia. Omassakin elämässäni huomaan, että oma siskoni syyttää muita sisaruksia ja aivan kuin näin vain pystyisi omaa ikäväänsä työstämään. Hän on tunnevammainen. Pahasti sanottu, sorry. Sinulle sanoisin, että otan osaa! Todella! Äiti, isä, puoliso lähtevät viereltä, mutta OMA LAPSI lähtee sydämestä. Otan osaa.