Lapset inhottaa

Olen seurustellut mieheni kanssa lähes kuusi vuotta. Sinä aikana olen huomannut, että mieheni pitää kovasti lapsista ja tulee niiden kanssa hyvin juttuun. Aina, kun menemme käymään hänen tuttavien luona, hän menee ensimmäisenä lasten huoneeseen leikkimään lasten kanssa. Minä en. En osaa. Tunnen itseni hyvin vaivautuneeksi ja epävarmaksi lasten kanssa. Joskus aiemmin kuitenkin pidin lapsista edes jonkun verran.. Nykyisin tunteeni ovat lähellä vihan ja inhon puolella näitä kiljuvia ja sotkevia, kamalia kakaroita kohtaan. Ne vaativat kaiken huomion ja huolenpidon, kitisevät, kiukuttelevat, kiljuvat, sotkevat ja tappelevat.. Miten sellaisista voi pitää? Äitini on erittäin lapsirakas ja hän selvästi aina vihjailee siihen suuntaan, että lapsenlapset olisivat tervetulleita (ei hän sitä suoranaisesti sano, mutta vihjailee siihen suuntaan). Tekisi mieli sanoa hänelle, että lapsenlapsia ei ole tulossa, sillä vihaan kakaroita, mutta äitini luultavasti järkyttyisi siitä pahasti... Olen kertonut tunteistani myös miehelleni. Hän oli selvästi vähän ihmeissään.
En käsitä, miten ihmiset haluavat lapsia ja käyttävät sitten niihin kaiken aikansa ja rahansa. Ei aikaa itselle, eikä muille, ei varsinkaan ystäville. Kaikki aika menee vain lapsille. Lapset ovat maailman napa. Minua ihan puistattaa koko ajatus. Monilla ystävilläni on jo lapsia tai ovat parhaillaan raskaana. En kestä sitä hehkutusta enää yhtään!!! On se niin helvetin hienoa oksentaa joka aamu ja miettiä joka hemmetin päivä, mitä saa syödä ja mitä ei. Hoh hoijaa.

Onko kellään samanlaisia tuntemuksia? Onko tämä nyt ylipäätään normaalia, tämä tämmöinen ajattelu? Huh, kylläpäs helpotti, kun sain purkaa tänne.
Ilmianna
Jaa

44 Vastausta



Onhan meitä moneen junaan. Minusta on ihan normaalia, vaikka ei pitäisi lapsista eikä näin ollen haluakaan lapsia. Jotkut haluaa jotkut taas ei. Ihan oma asia.

Itse pidän lapsista, ja olen tällä hetkellä raskaana. Alkuraskaudessa tuli toki oksenneltua ja alussa sitä miettikin mitä saa syödä ja mitä ei, mutta kyllä siitä tulee sellainen tapa kun tottuu siihen että on raskaana niin osaa automaattisesti syödä sitä mitä saa syödä. eikä se oksentelu kestä kuitenkaan kuin pahimmillaan koko raskauden ajan, mutta eihän sitä olla raskaana koko lopun ikäänsä. Raskaus loppuu siihen kun lapsi on syntynyt ja pahoinvointikin helpottaa viimeistää silloin (ainakin yleensä..).

Väite, että lapsiin käytetään kaikki aika ja raha, ei kyllä pidä paikkansa. Tai ainakaan en ite tunne ketään jolla asia olisi näin ääripää tyyppinen.
Meillä on aikaa ystäville ja kavereille vaikka lapsia onkin. (Kaksi lasta ja kolmas tulossa). Sitä aikaa on sitten ihan varmasti jos sitä aikaa järjestää lapsen ehdoilla tietenkin. Minulla ainakin on aikaa ystävillekin vähintään kerran kuukaudessa niin ettei lapset ole mukana. Sitten muuten ystävät voi tulla käymää milloin vain tai minä heillä ja lapset saavat touhuta omiaan ja itse jutella ystävän kanssa niitä näitä. Myös miehen kanssa ollaan tyytyväisiä että meillä on aikaa toisillemme lapsista huolimatta. Yhteistä aikaa koko perheen kanssa ja myös kahdenkeskistä aikaa. En ymmärrä ihmisiä jotka tekevät asioista liian vaikeita ja näin ollen aikaa ei ole sitten mihinkään. Tietysti joillakin on työ joka vie suunnattomasti aikaa ja siihe päälle sitte viisi lasta kotona, mutta nämä ovatkin sitten oma juttunsa joihin en ota kantaa.

Mutta siis ihan totta ei sun tarvii minusta potea mitään huonoa omaatuntoa siitä ettet halua lapsia. Miksi kaikkien pitäisikään haluta? Ihan hölmöä väittää että olisit nyt jotenkin kamala ihminen tai jotai. Se kuitenkin ettet voi olla iloinen kaverisi onnesta, hän kun ilmeisesti on onnellinen raskaudesta niin vähän hämää vaikka et itse lapsista pidäkään. Luulisi että sinusta on vain hyvä että kaverisi on onnellinen. Ja eiköhän se raskaushehkutus lopu jossai vaiheessa. Itse en ole ollut mikään paha hehkuttamaan, en oikeastaan puhu juuri yhtään asiasta jos ei joku kaveri ota itse puheeksi, näin tiedän haluaako hän puhua aiheesta vai. Miehen kanssa voi sitte kotona puhua iha vapaasti aiheesta koska molempia kyllä kiinnostaa :)
Ilmianna
Jaa
Eihän kaikkien tarvi pitää meluavista lapsista. Kuitenkin näistä naisista tulee useimmiten tosi hyviä äitejä. Eräälle tuttavalle, joka vannoi ettei tee lapsi, koska häntä inhottaa en, tuli vahinko. Omatunto ei kuitenkaan sallinut aborttia hankkia ja niin lapsi syntyi ja naistuttavani sano että olisi jo aiemmin tehnyt lapsen/lapsia, jos olisi tiennyt että kuinka ne ovat ihania. Kun saa oma nlapsen, alkaa antaa toisenlaisen arvon myös toisten lapsille. Niin se on että luonto se kuitenkin nämä asiat loppupeleissä hoitelee.
Ja sinun tuttavissasi lienee outoja äitejä jotka eivät osaa ottaa luonnollisena asian raskautta, jos pitää joka asiaa vatvoa. Raskaushan ei ole sairaus vaan luonnollinen osa ihmisen elämää. Tee, tai ole tekemättä lapsia. Uskon että elät ihan tyytyväisenä kun et sen kummemmin stressaa koko asiaa.
Ilmianna
Jaa
ei kannata hankkia lapseja jos ei tee miele sen sanoo järkikin elät kuitenkin omaa elämääsi jossa tärkeintä on on kuunnella mitä oma pää sanoo sellaiseen joku suomi24 palstakin on vähän huono mutta kysyitpä silti ajattele nyt vähäsen jos ottaisit ohjat omiin käsiisisi etkä kuuntelisi muiden mäkätyksiä niin elämä' olisi helpompi toki avio liitossa pit'öö ottaa toinene osa puoli eli mies huomioon ja jos mies haluaa lapsia niin on vähän tukala tilanne jos et itse halua lapsia no jos ajatellaan mitä yhteiskunta sanoo niin se sanoo että pitäisi olla lapsia tavallisessa pari suhteessaa niin sanoo myös biologia ja olen itsekin sitä mieltä mutta niinkuin edellä todettua niin sinun teidän rouiva pitää kuunnella omia halujanne tässä asiassa eikä kuunnella muiden puolesta päättämiä päätöksiä mitä järkeä on elää jonkun toisen keksimillä ideaaleilla voin sanoa että ei mitään tuntuu vain niin teennäiseltä ja epätodelliselta ja ontolta mutta jos tuohon lapsi asiaan pitää sanoa jotain niin neuvoison että jos ette rouiva halua rääkyviä lapsia niin adoptkoitaa aikuisia lapsia häiriintyneistä kodessa häirinlapsia turvakotiin ne osaavat hoitaa omat asiansta ja niitä vois myös esitellä sukulaisille ja paljon vähemmän vaivaa tai jos ette rouva hyvä halua lapsia niin adaptkoitkaa kissoja niitä pitää vain ruokkia ja pissatttaa ei edes ulkoiluttaa tai jos on vaikka allrgeriaa niin voi adpotoita mini porsaita n eovat oma henkilö kohtainen suosikkini mini porsaat ovat hirvittävän söpöjä hyvä ruova te tulette rakastamaan niitä niitä ei tarvitse erityisesti ruokkia että vain antaa ruokaa niin se on ruokkimista eikä niille kasva turkkia eikä tarvii leikkaa kiveksii pois kolli porsailta että suosittelen niitä
Ilmianna
Jaa
Olen ollut toisenlainen äiti en oo paljoo jutellut odotus ajoista painon nousuista hössöttänyt tiukoiksi käyvistä vaatteista odotusaikana enkä hyppinyt riemusta tultuani raskaaksi.Lapseni synnyttyä en ihmetellyt montako nmilliä meni maitoa yms.Olen lähinnä suhtautunut kaikkeen rauhallisemmin mua ällötti nuorten äitien jutut kun he keskenään puhuivat montako tuntia vauvat nukkuivat ja kuinka kauan pitivät hereillä.Kyllästytti heidän hössötyksensä.Tunsin olevani joku kummajainen ja vetäydyinkin syrjemmälle halusin jutella jostain muustakin kuin vauvasta.Voi olla että joku ajattelikin eikö toi iloitse lapsestaan ollenkaan mutta olen rauhallisempaa sorttia ja elämässä on ja oli paljon muitakin asioita mielenkiintoisia tarinoita.Silti mulla on 2 lasta olen heistä iloinen ja myös mummuna olemisesta mutta osaan edelleen puhua muustakin ja edelleen inhottaa hössöttävät ihmiset ja kapee katsantoiset.joille tuntuu riittävän vain yksi tai kaksi asiaa.Tällainen näkökulma.
Ilmianna
Jaa
Miksi pitäisi "pitää lapsista"? Tätä olen aina ihmetellyt, kukapa sanoo pitävänsä vanhuksista tai keski-ikäisistä...miksi siis kaikista lapsistakaan tulisi pitää.

En todellakaan hyökkää lepertelemään vieraille vauvoille kaupassa tai tarjoudu lapsenvahdiksi ystävieni lapsille. Varsinkin muutaman vuoden ikäiset kyselyautomaatit on ihan kauheita "miks sä teet noin...ai jaa...miks sul on tommonen...aijaa...mut miks...miks...miks". Apua. Miehen ystävällä on 4v. poika joka on tässä ihan mestari. Pakenin viimeksi kotoa kun kuulin että ovat tulossa käymään meillä. En jaksa selittää koko ajan mitä teen ja miksi...kun poika kulkee perässäni tauotta. Pikkuvanhoja viisastelijoita inhoan. Ahdistun jos keskustelukumppanini ei osaa puhua mistään muusta kuin raskaudestaan tai lapsestaan. "Hormonimyrskyn" käyttäminen sen puolustuksena saa näkemään punaista. Ei kai nainenkaan voi olla ihan hormoniensa vietävänä?

Ja silti minulla on lapsi, toinenkin suunnitelmissa. Kun katson jossain lasten keskellä omaa lasta, tunnen kaikkein selvimmin sen mikä ero on noilla likimain yhdentekevillä lapsilla ja omalla lapsella. Kyllä olen kiintynyt ajan myötä joihinkin tuttavienkin lapsiin, mutta niinhän ajan myötä saattaa kiintyä muutenkin ihmisiin, jos kemiat kohtaa tms. En ymmärrä miksi lapsien pitäisi herättää välittömästi jokin syvä ihastus..kun ei muutkaan ihmiset sitä useinkaan tee. Omaankin lapseen tunneside syntyy usein vasta vähitellen, vaikka erinäiset äitimyytit hehkuttaa "välitöntä rakkautta kun näin sen solupallon ultraäänilaitteen näytöllä". Näistä ei kannata ottaa paineita, jokainen äitiytyy tavallaan JOS äitiytyy. Se ei ole kenellekään pakollista.

Niin ja olin ensin murrosiästä tuonne kolmikymppiseksi sitä mieltä etten varmaan hanki yhtään lasta, sitten ajattelin pari vuotta että voisihan se ollakin ihan ok...ja lapsen myötä olen alkanut ajatella sisarusta esikoisellemme. Erilaisia vaiheita voi olla ja nekin on ok. Ainakin itsellä huomasin että mitä enemmän ympäristö painosti kyselyin ja vihjailuin, sitä enemmän mulla nousi ärsytys koko asiaan.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Todellakin, miksi suhtautua lapsiin massana, johon on suunnattava jokin yksi ainoa, tietty tunne? Ihmettelen sitä, että joku niputtaa tietynikäiset ihmiset yhdeksi joukoksi, jota sitten sanoo inhoavansa tai jopa vihaavansa. Mitä se merkitsee? Herääkö inhon tai vihan tunne ihan vain vaikkapa siitä, että näkee kaupassa ostoskärryissä istuvan lapsen vai pitääkö lapsen ensin käyttäytyä tietyllä tavalla? Inhoavatko tai vihaavatko tällaiset ihmiset muitakin ihmisryhmiä, joiden kokevat olevan itselleen jollain tapaa häiriöksi?

Kun tapaan lapseni kanssa ihmisiä erilaisissa tilanteissa, osa ihmisistä saattaa hymyillä ja jutella lapselle, osa ei huomaa lasta olevankaan tai suhtautuu välinpitämättömästi, jotakuta saattaa ärsyttää lapsen touhuaminen tai metelöinti, joku vaivautuu koska ei tunne osaavansa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. Kaikki nämä reaktiot ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että joku tuntee lasta kohtaan inhoa tai vihaa. Ne ovat kuitenkin hyvin voimakkaita tunteita. Miksi juuri lapsia kohtaan? Koska lapsi on kehitykseltään vielä kesken?

Useimmat lapsia inhoaviksi julistautuvat taitavat olla naisia. Voisikohan tämä johtua siitä, että lapsettomat naiset kokevat niin paljon painostusta lasten hankintaan ympäristön taholta, että se herättää jonkinlaisen vastareaktion?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Miehenä aina nuorempana ihmettelin kun joku piti lapsia ihanina oleentoina ja saikin siirrettyä jälkikasvun hankkimisen yli kolmenkympin ja nyt yhden lapsen isänä en siihen enää ryhtyisi kun lapsi jo 16v ja voiton puolela. Aina olen pitänyt
Ilmianna
Jaa
Etsi itsellesi mies,joka myös inhoaa lapsia.Se on reilua kumppaniasi kohtaan.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
voi hyvänen aika. eiköhän aika moni inhoa tai ei ainakaan pidä lapsista, ellei ne ole omia. sillä OMA lapsi muuttaa käsityksen ihan erilaiseksi. Omaa lastaan rakastaaa aina ja ehdoitta, toisten mukulat on sit ihan eri juttu.
On ihan normaalia olla niin välittämättä muitten kakaroista, mutta oma lapsi on aina oma, ja sitä ei voi kokea ku oikeesti oman lapsen saamisen jälkeen.

Itselläni on oma lapsi, enkä pidä muitten lapsista. ei siinä mitään outoa ole.

Miehen ei tarvitse olla lapsirakas, voi ottaa sellaisen miehen, jolle lapset ei ole elämän ykköspilari. joillekkin elämässä on muutakin ku lapset, esim. lapsi on meillä ihminen siinä missä muutkin, emme ajattele vain lapsen kautta, vaan lapsi on yhtä perhettä myös ja hän on ihana, rakastettu ja haluttu.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Oliiivinaa kirjoitti:
voi hyvänen aika. eiköhän aika moni inhoa tai ei ainakaan pidä lapsista, ellei ne ole omia. sillä OMA lapsi muuttaa käsityksen ihan erilaiseksi. Omaa lastaan rakastaaa aina ja ehdoitta, toisten mukulat on sit ihan eri juttu.
On ihan normaalia olla niin välittämättä muitten kakaroista, mutta oma lapsi on aina oma, ja sitä ei voi kokea ku oikeesti oman lapsen saamisen jälkeen.

Itselläni on oma lapsi, enkä pidä muitten lapsista. ei siinä mitään outoa ole.

Miehen ei tarvitse olla lapsirakas, voi ottaa sellaisen miehen, jolle lapset ei ole elämän ykköspilari. joillekkin elämässä on muutakin ku lapset, esim. lapsi on meillä ihminen siinä missä muutkin, emme ajattele vain lapsen kautta, vaan lapsi on yhtä perhettä myös ja hän on ihana, rakastettu ja haluttu.
itse en siedä lapsia millään tavalla.. pitkän aikaa jouduin "kärsimään" miehistä jotka niitä halusi keinolla millä hyvänsä.. milloin mua uhkailtiin jopa raiskauksella että mies olisi lapsia saanut (ei tajunnut että syön pillereitä ja seksiäkin oli reilusti) kun kerroin etten lapsia halua niin aivan kamala syyttely ja haukkuminen etc kun olen nainen joka ei halua elämää..

noh vuosien etsintä vihdoin tuotti tulosta.. löysin viimein vierelleni miehen jolla on samanlaiset ajatukset kanssani lasten suhteen.. ja sen takia meille onkin hankittu muita lapsia.. kissoja.. ne ovat meidän rakkaita lapsia.. :) onnellisia ja tyytyväisiä ötököitä ovat.. :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Lapsikielteisyytesi voi johtua joistakin sinun omaan lapsuuteen liittyvistä jutuista. Ehkä sinussa on jotain keskeneräistä, koska koet lapset näin negatiivisesti. Se että et halua lapsia, niin siinä ei ole mitään pahaa. Tänä päivänä on yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ole lapsia eli he ovat vapaaehtoisesti lapsettomia. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta oma tunne oli, että olet jotain 25 ikävuoden tietämillä. Jos olet nuori, niin sinulla on vielä pitkään aikaa jättää lapsi asia sivummalle.. voihan olla, että mielesi muuttuu kun olet lähelle neljääkymmentä.

Minä olen 35 vuotias. Minulla ei ole omia lapsia. Miehelläni on kaksi 16 ja 10 vuotiaat. Vanhempi heistä asuu meidän kanssamme. Pidän kovasti lapsista sopivissa annoksissa, mutta minulla ei ole halua saada omia lapsia. Lapset tuntuvat liian sitovilta minulle. Haluan mennä vapaasti ja tehdä omia juttuja. Olen kuitenkin jättänyt avoimeksi sen mahdollisuuden, että mieleni viélä muuttua seuraavien vuosia aikana ja minusta tulisi vanha äiti. En ole ihan täysin vielä sulkenut lapsi ovea, joten annan elämän näyttää onko minun tarkoitus tehdä lapsi. Nyt olen onnellinen. Elämäni on hyvää juuri tälläisenä :)

Älä ihmeessä tee lapsia, jos et ole valmis/et halua lapsia. Sinun tulee olla rehellinen tässä asiassa miehellesi. Jos teet lapsen vastoin omaa tahtoasi, niin siitä ei hyvä seuraa.
Ilmianna
Jaa
Luulen, että aloittaja, saatuaan vihdoin lapsen, tulee hyysäämään tätä mustasukkaisesti antamatta sitä edes isovanhemmille hoitoon. Jos ei ole yhtään valmistautunut ajatukseen saada lapsia, ja tekee siitä tuollaisen numeron, niin lapsen synnyttyä hämmästyy kovin, eikä osaa varmasti lasta luontevasti hoitaa. Mutta kyllä niistä lapsista ihan normaaleja tulee kuitenkin. Lähinnä äidin ystävyyssuhteet ja sukulaissuhteet menee päin prinkkalaa kun se hyysää lastaan mustasukkaisesti ja vihaa kaikkien muiden lapsia.
Mutta ihan taattua on, että lastaan rakastaa, ei sitä kannata pelätä. Kirjoittaja vain vissiin toivoi saavansa vertaistukea lapsettomilta, mutta sitä ei nyt näkynyt tulevan....
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
3 VASTAUSTA:
miksi oletat että aloittaja hankkisi lapsia kun niistä ei pidä?

en ymmärrä miksi aina kun sanoo ettei halua lapsia niin alkaa kuulemaan näitä iänikuisia kliseitä "kyllä säki sit ku löydät sen oikean vierelles." "kyllä sullaki alkaa se biologinen kello tikittää" "kyllä säki sit ymmärrät ku sulla on omia lapsia" "kyllähän kaikki haluavat lapsia." ja muita yhtä typeriä lauseita..

miksi eivät jotkut vain pysty hyväksymään sitä julmaa asiaa etteivät kaikki halua lapsia koskaan.. kaikkia ei ole luotu vaipparalleihin ja lasten leikkeihin.. jotkut ovat enemmän onnellisia ilman lapsia ja jotkut jopa saavat inhon väristyksiä siitä että ajatteleekin omia lapsia että joskus niitä hankkisi..

mun mielestäni on ihanaa ettei kaikkien tarvi elää sitä samaa elämää mitä muut elävät.. valinnan vapaus on onneksi täällä eikä ketään voi pakottaa olemaan äiti..
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
pupu tupuna kirjoitti:
miksi oletat että aloittaja hankkisi lapsia kun niistä ei pidä?

en ymmärrä miksi aina kun sanoo ettei halua lapsia niin alkaa kuulemaan näitä iänikuisia kliseitä "kyllä säki sit ku löydät sen oikean vierelles." "kyllä sullaki alkaa se biologinen kello tikittää" "kyllä säki sit ymmärrät ku sulla on omia lapsia" "kyllähän kaikki haluavat lapsia." ja muita yhtä typeriä lauseita..

miksi eivät jotkut vain pysty hyväksymään sitä julmaa asiaa etteivät kaikki halua lapsia koskaan.. kaikkia ei ole luotu vaipparalleihin ja lasten leikkeihin.. jotkut ovat enemmän onnellisia ilman lapsia ja jotkut jopa saavat inhon väristyksiä siitä että ajatteleekin omia lapsia että joskus niitä hankkisi..

mun mielestäni on ihanaa ettei kaikkien tarvi elää sitä samaa elämää mitä muut elävät.. valinnan vapaus on onneksi täällä eikä ketään voi pakottaa olemaan äiti..
toisilla mieli muuttuu ja toisilla ei. Tässä minun tarina lyhyesti.

Mieheni kanssa olimme 20-vuotiana sitä mieltä että ihanaa kun ei ole lapsia eikä velvotteita. Matkustelimme paljon ja nautimme vapaasta elämästä.

30-vuotiaana meno vielä jatkui, mutta jokin oli muuttunut. Emme saaneet enää matkustelusta ja muista harrastuksistamme sitä samaa tyydytystä. Elämä tuntui menevän samaa rataa.

Nyt 40 vuotispäivä lähestyy ja meillä on pieni lapsi. Nyt vasta koen, että minulla on oikea perhe ja olen jotenkin löytänyt paikkani. Sanoisin että tunnen aidosti että nyt elämälläni on oikea tarkoitus.

Uranaisen rooli vaihtui äitiyteen. Molemmissa on haasteensa, mutta äitiydessä se palkinto on paljon parempi. Pienet kädet halaamassa minua on jotain sellaista mitä ei voi sanoin kuvata.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
uranaisesta äidiks kirjoitti:
toisilla mieli muuttuu ja toisilla ei. Tässä minun tarina lyhyesti.

Mieheni kanssa olimme 20-vuotiana sitä mieltä että ihanaa kun ei ole lapsia eikä velvotteita. Matkustelimme paljon ja nautimme vapaasta elämästä.

30-vuotiaana meno vielä jatkui, mutta jokin oli muuttunut. Emme saaneet enää matkustelusta ja muista harrastuksistamme sitä samaa tyydytystä. Elämä tuntui menevän samaa rataa.

Nyt 40 vuotispäivä lähestyy ja meillä on pieni lapsi. Nyt vasta koen, että minulla on oikea perhe ja olen jotenkin löytänyt paikkani. Sanoisin että tunnen aidosti että nyt elämälläni on oikea tarkoitus.

Uranaisen rooli vaihtui äitiyteen. Molemmissa on haasteensa, mutta äitiydessä se palkinto on paljon parempi. Pienet kädet halaamassa minua on jotain sellaista mitä ei voi sanoin kuvata.
totta puhut..

toisten mieli muuttuu toisten ei..

itselleni riittää mieheni siskon pojat jotka ovat aivan mahtavia poitsuja vaikkakin rasavillejä ja välillä ihan mahdottomia.. vaikka en omia lapsia halua ja lapsista en välitä niin niistä kahdesta jätkästä on tullu mullekin tärkeitä ipanoita joiden kanssa pärjään joten kuten.. muistan kun toinen oli vasta vajaan kahden vanha.. aina kun oltiin samassa paikassa niin voi sitä riemun määrää pojalla kun pääsi mun syliin ja se hymy mikä tuli aina kun syliini pääsi.. :) se oli mieltä lämmittävää.. nykyisin poika ujostelee sen verran paljon kun harvoin nähdään ja on tullut ikää pikkuisen enemmän.. mutta silti mukavia vesseleitä he ovat. :)

mutta olen myös huomannut sen että joka kerta kun heidän seurassaan on sen muutaman tunnin niin olen henkisesti niin väsynyt etten enää illasta jaksa tehdä yhtään mitään.. he vievät multa henkisesti voimat tyystin.. en sitä halua omalle kohdalle omilla lapsilla..
minulla on myös kaksi pienempää sisarusta joita hoitelin 10 vanhana kun he olivat vauvoja ja aina 16 ikävuoteeni asti olin heidän elämässä jokaipäiväisenä osana.. mahtavia ipanoita hekin ovat.. vaikak nyt ovatkin jo melkein aikuisia.. :D ipanoita ne tulee aina mulle olemaan..

mutta silti en halua omia lapsia.. tiedän etten sitä elämää jaksa.. voimani loppuvat liian nopeast ja mieheni ei halua lapsia ollenkaan kuulemma ikinä.. hän vihaa niitä sydämensä pohjasta jopa siskonsa poikien kanssa hän välttelee heitä ja yrittää pitää mahdollisimman kaukana itsestään ne.. toki auttaa jos pojat apua kysyvät ja näin.. mutta pyrkii olemaan mahd kaukana niistä..

en tietenkään voi sanoa että mieleni ei koskaan muutu mutta pidän sitä suht epätodennäköisenä omalla kohdallani..
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Hei!

Olen 43 vuotias lapseton ura-nainen. Erosin vuosi sitten 10 vuotta kestäneestä avioliitosta. Lapsia en ole koskaan halunnut, koska rakastan hiljaisuutta, siisteyttä ja omaa rauhaa. Silti tuttavieni lapset saavat aina minulta rakkautta, haleja, paljon huomiota ja suukkoja :-)

Puoli vuotta sitten rakastuin tulisesti niin että perhoset pyörivät mahassa, kuten vieläkin tekee. kaveri vei kerta kaikkiaan jalat altani, kuin jossain elokuvassa :-)

Hän on eronnut myöskin ja hänellä on 3 lasta. Ekaluokkalainen, 5 ja 6 vuotias. Lapset ovat hänellä joka toinen viikko.

Ajattelin tietenkin, ettei siinä mitään jos lapsia on. Tietenkin se on koko paketti, tai ei mitään. Lapset ovat minuun ihan hulluna ja tulevat välillä liiankin iholle. Tarvitsen omaa tilaa elämiseen paljon.

Muutimme yhteen kolme viikkoa sitten. Olen jo nyt aivan järkyttynyt ja kauhuissani siitä, että tuleeko kotini olemaan aina yhtä sekainen, meluinen ja vilkas. Tiedän vastauksen.

Kun ei ole kasvanut/ tottunut huutamiseen, meteliin, sekasotkuun ja kitinään on se ymmärrettävästi iso shokki! Kotini on aina ollut edustava, todella siisti ja kaikki viimeisen päälle. Kestin tuon kaiken helposti kun olimme aina heidän luonaan. Nyt kun tuo kaikki on siirtyny omaan kotiini/kotiime. Olen kauhuissan sekä peloissani :-(

Eniten ärsyttää se ettei uskota kun sanotaan. Monta kertaa saa sanoa asiasta eikä mene perille. Kaikki paikat myllätään ja tavarat viedään vääriin paikkkoihin. Kuistit ja pihat roskataan kaikella mahdollisella. Kitistään valitettaan huudetaa ja nau`utaan isoon ääneen.

Haluan että kaikki toimisi hyvin ja kaikilla olisi hyvä olla, joten pyydän nöyrästi apua teiltä jotka oletet vanhempia tai vastaavassa tilanteessa. Miten saada homma toimimaan?
Rakastan kultaani yli kaiken ja siksi suostuin muuttamaan yhteen hänen kanssaa ja yrittää parhaani lastensa kanssa.
Kiitos avusta!!!! :-)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
7 VASTAUSTA:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
toinen epätoivoinen kirjoitti:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
Tässäpä kirjoitus, jonka voisi siirtää uusperhepalstalle. On meinaan monta kohtaa pohdittavaksi sellaisille, jotka tuomitsevat äiti- ja isäpuolet, vaikka eivät itse ole koskaan eläneet samassa tilanteessa.

Varsinkin nämä kohdat olivat kuin minun ajatuksistani, juuri näin! Paremmin en olisi itse näitä osannut sanoa:

"Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta."

"Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan."

"Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. "
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
toinen epätoivoinen kirjoitti:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
nimimerkille toinen epätoivoinen!

Olen itse myös äitipuoli. Kaikki mitä kirjoitat tuntuu niin tutulta. Ymmärrän sinua todella hyvin. MInun miehelläni on 17 ja 10 vuotiaat lapset. Olemme olleet yhdessä 4 vuotta, joista olemme asuneet yhdessä 2 vuotta. Nuorempi lapsista käy luonamme joka toinen viikonloppu ja vanhempi asuu kanssamme.

Voin sanoa, että uusperheeseen meneminen vaatii todella paljon lapsettomalta osapuolelta. Täytyy asettua ylisuuriin saappaisiin, kun joutuu tähän uuteen kuvioon. Äitipuolelta vaaditaan paljon kärsivällisyyttä, suurta sydäntä, vuorovaikutus taitoja, rajojen pitämistä, vahvuutta, lempeyttä, jne.

Meidän perheen säännöt ovat tulleet ajan myötä. Perheellä tulee olla säännöt perusasioiden kanssa, että homma voi toimia.

Minulta on vaadittu todella suurta kasvua, että olen kasvanut tähän rooliin. Mieheni valtava rakkaus ja tuki ovat auttaneet minua. Vaikeiden alkuvuosien ja myrskyjen jälkeen jokainen on löytänyt paikkansa tässä perhekuviossa. Lapset ovat tottuneet minuun. Kummankin lapsen kanssa on hyvä suhde. Nuoremman kanssa läheisempi. Vanhempi viettää aikaa paljon kavereiden kanssa.

Tykkään mieheni tytöistä ja toisinaan jopa rakastan heitä. Tykkään olla heidän kanssa, mutta en kaipaa heitä jos he ovat poissa. Miehelläni ja minulla on paljon yhteistä aikaa. Jos miehelläni olisi pienemmät lapset, jotka olisivat minun hoidettavina esim, joka toinen viikko, niin tuskin minusta olisi siihen. Onneksi miehen lapset ovat nyt jo näin isoja.

Kyllä ne lapset ärsyttää ja rasittaa olivatpa ne omia tai toisten. On harhakuvitelmaa luulla, että omat lapset olisivat aina niin ihania.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
toinen epätoivoinen kirjoitti:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
Ole tiukka ja älä anna miehesi lasten pompottaa sinua ja sanot heille suoraan että meillä ollaan niinkuin sinä sanot ja ota tuo äiti aseen käyttö pois lapselta ja teet niinkuin itse haluat ja silleen. Itse miehnä joskus nuorempana seukkailin yh äidin kanssa ja aika nopeasti poistuin taka vasemmalle kun huomasin että en viitsi leikkiä isää toisten lapsille. Onneksi itsellä puolison kanssa vain oma lapsi ja sekin jo voiton puolella kun parin vuoden päästä pääsee ylioppilaaksi ja täyttää 18v.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
toinen epätoivoinen kirjoitti:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
Sanon suoraan että että kannattaa lähteä elämään omaa elämää. Tai jos et halua jättää miestä, niin sano suoraan hänelle mikä on tilanne ja sano voidaanko palata alkuasetelmaan? Ei teidän tarvitse rakkauttanne uhrata. Tapailette vain niin kuin ennenkin ja annat sen oikean äidin kantaa sen päävastuun kakaroistaan. Nyt vastuu vyöryy sinulle, ja sinä kilttinä teet. Ymmärrän että olet vastuuntuntoinen ja hyvä niin, mutta nyt sinun on oikeasti ajateltava itseäsi. Muuten ihan automaattisesti valitettavasti katkeroidut ja sinulle itsellesi tärkeät asiat jäävät elämättä ja tekemättä. Arvostat hiljaisuutta ja rauhaa, sanon sinulle, sisko: palaa omaan elämään, hiljaisiin hyviin hetkiin! Ja jos suhde ei kestä.... niin anna sen mennä. Sinun kaltaisesti nainen kyllä löytää elämänkumppanin! Sen todellisen sielunveljen, jos käy niin että mies ei jaksakaan rakastaa. Mutta yritä ensin! Jos nimittäin teillä menee muuten hyvin, kannattaa kokeilla erilaista asumiskonfiguraatiota - niin voi olla hyvin mahdollista että voitte jatkaa suhdettanne - ja mikä parasta, se säilyy kiihkeämpänä kuin yhdessä asuessa. Voin luvata :)

Kaikkea hyvää sinulle
eq
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Silloin kun miehn lapset ovat teillä niin järjest äitselle tekmistä kuten kuntoilua ja muita harrastuksia ett ämies hoitaa lapset kokonaa ja et ole tiellä ja niin edelleen. Itsekkin miehnä nuorempana seurustelin naisen kanssa jolla oli lapsi mutta lapsi meni melkein kaiken edelle ja en halunnut elttää muiden lasta ja niin edelleen.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
toinen epätoivoinen kirjoitti:
Olen asunut kohta 2 vuotta miehen kanssa, jolla edellisestä liitosta 2 lasta. Lapset nyt 7 ja 4 vuotiaat. Lapset ovat luonamme joka toinen viikko.

Kun löin hynttyyt yhteen miehen kanssa ja päätin muuttaa yhteen hänen kanssaan, kuvittelin muka tietäväni mihin ryhdyn. Mutta todellisuudessa se menee niin, ettei sitä koskaan voi etukäteen tietää, kun ei siitä ole ennestään kokemusta! Aika monien reaktio tällaiseen onkin yleensä: "No itseppä otit miehen jolla lapsia, otit siis koko paketin, kyllähän sinä nyt tiesit mihin ryhdyt ja millaista se tulee olemaan". Tämä on yleensä sellaisten puhetta, joilla ei ole kokemusta vastaavasta.

Karkeasti sanottuna harkitsen eroa, no jos en ihan joka päivä, niin ainakin viikottain. Tykkään pitää kotini siistinä, ja se on mahdotonta kun lapset ovat meillä. Aikani meneekin lähinnä siivoamiseen. Siivoan lasten jälkiä, teen ruokaa, vaihdan lakanat, huolehdin että kaapissa on puhtaita vaatteita.

Mieheni lapset ovat aika rasittavia (anteeksi sanavalintani). Tytär vinkuu, kitisee, komentelee, sanelee ehtoja, uhkailee, mankuu. Ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, jos esim. en välittömästi hänen pyynnöstään tee jotain, hän alkaa itkeä että on äitiä ikävä. Vilkuilee sitten kulmiensa alta reaktioita: ilmapiiri menee kireäksi, mieheni menee kireäksi, minua ärsyttää. Tietenkin lapsi saa ilmaista tunteitaan ja ikäväänsä, mutta jos sitä käytetään aseena saadakseen läpi tahtonsa, se on vain ilkeää. Tytär käyttää tätä äiti-asetta nykyään aika usein, kun on huomannut, että saa sillä jotain aikaiseksi.

Lapset ovat myös kiittämättömiä, ja käytöstavoissa olisi hiomisen varaa. Teen niin paljon heidän vuokseen, mutta äitinsä korjaa hedelmät. Se on minun asemassani olevien osa: teen paljon, mutta en saa kiitosta. Oikealle äidille kiitos huolenpidosta tulee halauksina ja ehdottomana rakkautena. Äitipuoli kelpaa kyllä siivoamaan oksennukset, mutta ei lohduttamaan.

Itseppä olen kauhani tähän soppaan sotkenut, ja pahoin pelkään, ettei tämä tule kestämään. Olen lapsille ystävällinen, kiltti ja kiva, mutta pinnan alla kuohuu. Pitää kai alkaa vihdoinkin ajattelemaan itseäni ja omaa hyvinvointiani ja häipyä tästä kuviosta. En vain ole onnellinen, vaikka olen niin kovasti yrittänyt olla. Vieraiden naisten lapset eivät yksinkertaisesti vain sovi minun kattoni alle asumaan. Ja ne jotka tähän kommentoivat: "Oletpas huono ja itsekäs ihminen, kaikki lapset ovat arvokkaita ja ihania", ja jotka eivät oikeasti edes ole äitipuolen asemassa, kehottaisin heitä pohtimaan, että olisivatko he itse valmiita pitämään yllä täysihoitoa jonkun toisen naisen lapsille joka toinen viikko, omassa kodissaan. Ja kyllä, he ovat myös mieheni lapsia, mutta tosiasia on, että he ovat myös vieraan, miehen entisen naisen synnyttämiä lapsia.

En ole mikään lapsivihaaja, enkä mitenkään yleisesti ole lapsia vastaan. Mutta kyllä se vaatii aivan käsittämättömän suurta sydäntä pitää yllä täysihoitoa ja rakastaa, tai edes pitää kovasti, vieraista lapsista, jotka eivät suurimman osan ajasta edes ole kovin miellyttävää seuraa eivätkä hyvätapaisia.
Minä en kai sitten olekaan ihan niin suurisydäminen kuin aluksi kuvittelin.

Sinä epätoivoinen:
Kyllä, kotisi tulee olemaan meluinen ja sotkuinen niin kauan, kunnes lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Sinun tehtäväsi on vain oppia elämään tämän asian kanssa. Mieti tarkkaan, kannattaako jatkaa sellaista elämää, jota et koe mielekkääksi. Sopeutua kannattaa ensin tietenkin yrittää, minä olen yrittänyt 2 vuotta, mutta en osaa vieläkään olla näin. Vaikka rakastan miestäni kovasti, en silti taida olla valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani hänen lastensa tähden. Itsemme kanssa meidän täytyy elää aina, ja vähintä mitä voimme tehdä, on antaa itsellemme tilaisuus elää mielekästä elämää ja olla onnellinen.
Sanoppa sille miehesi tyttärelle kerrankin ihan suoraan että minä määrään täällä ja pulinat pois. Miksiteeet ruokaa lapsille koska ne ovat miehen ja hänen pitäisi huolehti lapsista eikä sinun. Mene harratuksiin ja touthuta mutta kun lapset ovat isänsä luona niin helpottaa huomattavasti.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Voi kuule voin kertoa..oma lapsi...tai ei sitä voi edes kuvailla miten ihana se oma lapsi on..muiden lapset niitä kamalia on :D
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
Joo kyllä se oma lapsi on varmasti ihana, mutta kyllä se oma lapsikin osaa olla rasittava, vaativa ja ärsyttävä. On turhaa kaunistelua kertoa lapsettomille, että oma lapsi olisi aina niin ihana.. totuus on aivan muuta. Kyllä lapsia vaatii paljon työtä, sitoutumista, aikaa ja kärsivällisyyttä
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
"miten ihana se oma lapsi on..muiden lapset niitä kamalia on :D"

Aloittaja ei erityisesti pidä lapsista, mikä on ihan ok, miksikä niitä sitten edes tekemään. Sinä taas edustat sitä naistyyppiä, jolle vain se oma lapsi on kaikista ihanin ja muita lapsia et kykene sietämään, saati rakastamaan.

Äidit ihmettelevät miksi näillä palstoilla on suoranaista vihamielisyyttä heitä ja heidän lapsiaan kohtaan. Luulen, että yleinen asenneilmapiiri on muuttumassa. Kaikenlainen omista itsekkäistä tarpeista johtuva toiminta on alkanut ärsyttää suunnattomasti tässä maailmassa.

Jos näen metrossa äidin jolla on kolme omaa lasta ja toisaalta naisen jolla on sylissä pieni tummaihoinen kikkurapää, joka on adoptoitu, niin sympatiani on pelkästään tämän jälkimmäisen puolella. Joku rasisti tietysti olisi eri mieltä.

En ymmärrä ihmisten itsekästä tarvetta lisääntyä, kun maailmassa on lapsia ilman kotia. Aika rajallista on se rakkaus joka kohdistuu vain omaan lapseen. Eli älä ihmettele jos en ole niiiiin ihastunut sinun lapseesi ja sinun tapaasi toimia.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Minua ollaan painostettu hankkimaan lapsia, sellainen on herättänyt minussa lähinnä vihaa sillä en halua lapsia ikinä. Syyt:
-en pidä lapsista
-en halua tehdä niitä, pilata oma keho ja elämä jollain pennulla.
-en halua tehdä "sitä" hommaa kenenkään kanssa, ei tee mieli ja en halua olla halpa .....

Ihan sama mitä toiset miettii mutta pidän vaan joistain eläinlapsista, koiranpennuista vaikkapa. Mutten siis siedä ihmislapsia ollenkaan, eikä minua haittaa jos joku sen saa tietää.

Haluan että painostaminen vittumaisen pennun hankintaan olisi rikos
Ilmianna
Jaa
Siinä ei ole mitään vikaa jos et halua lasta, voit ihan hyvin jättää lapsosen tekemättä. Mutta käyttämäsi sanat (kuten muidenkin lastenvihaajien) ovat aika vahvoja, kuten kakara, pentu, ipana, rääkyvä haiseva paskavaippa. Etenkin kun olet itsekin ollut tällainen kamala kakara, joka parkui ja itki ja kakkasi ja sotki ja tappeli, mutta silti sinusta on pidetty huolta eikä jätetty kadunreunaan mätänemään.

Tarkoitukseni ei ole arvostella sinun mielipidettäsi, mutta toivon että ottaisit vähän muutkin huomioon (kuten lapset jotka ovat ihmisiä ja äidit jotka rakastavat lapsia).
Ilmianna
Jaa
Oot itsekin ollu lapsi.
Ilmianna
Jaa
Et ole ainoa :) kanssasisaria kyllä varmasti löytyy enemmänkin. Itse tiedän jo nyt 23 vuotiaana varmaksi etten todellakaan ikinä halua lapsia, enkä niitä aio hankkia. Muut tehkööt sitten munkin puolesta jos niin tahtoo:) En ole oikein ikinä tuntenut oloani kotoisaksi lasten parissa, enkä oikein välitäkkään. Haluaisin katkaista piahat tai jtn vastaavaa, mutta harmi vaan ne ei suostu sitä tekeen :/
Ilmianna
Jaa
Otan vahvasti osaa tuntemuksillesi. Kuulun myös niihin, joka ei lapsia halua. Ettäkö miksi, niin olet sen niin hienosti jo tuossa edellä sanonut. olen ihminen, joka on tottumut kulkemaan, menemää ja tulemaan miten huvittaa keltään kysymättä. saan käyttää ansaitsemani rahat itse mihin lystää, enkä joudu lahjoittelemaan niitä rääkyville ja epäkiitollisille paskatykeille. saan ostaa juuri millaisen auton haluan ja mennä autokauppaan myyjälle sanoen että toi tosta.
Monasti minulta kysytään, et miten olet säilynyt noin nuorekkaana. Yksinkertainen vastaus. Ei valvottuja öitä, eikä rahapulaa. Ihmiset jotka katsovat minua säälien että sinkkuus on kohtalo, ovat pelkästään kateellisia, kun toinen on osanut pitää oman päänsä, eikä ohjannut elämäänsä riuttaan mistä ei poispääsyä ole. Olen itse ylpeä sinkkuudestani enkä vaihtaisi sitä pois. Yksi avoliitto riitti ja luojan kiitois ettei lapsia tullut.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
3 VASTAUSTA:
Missähän iäsää pm on? Meinaan että kun viettää lapsettoman elämän, on tietty sitten vanhuksenakin rahaa ostaa parempia hoitopalveluita, ja ehkä joku vapaaehtoistyöntekijä käy katsomassakin siellä hoitolaitoksessa. (En tarkoita sitä että muksuja pitäisi tehdä omaksi vanhuuden turvaksi ja hoitajiksi). Kerron vaan esimerkin kuinka tällainen lapseton meneväinen sukuun kuuluva nainen julisti kuinka ihana on elää vain itselleen. Nyt esim. juhlapyhinä hän ei enään kykene menemään täysihoitoloihin tai matkoille, ja hän on hoitokodissa. Nyt hän soittelee ja ruikuttaa että mitenköhän sitä "Yksinäinen Joulunsa viettäisi kun on niin aika pitkää". Me aika lähipiirissä olevat emme vaan jostakin syystä ymmärrä vihjausta. Häntä aikoinaan kutsuttiin rippijuhliin tms. mutta aina oli joku matka tai työasia tärkeämpi. Nauttikoon nyt yhä itsestään:) Ja omaisuutensa hän saa meidän puolestamme laittaa vaikka kulkukissoille, tai antaa hyväntekeväisyyteen.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
No, vanhuustyössä näkee näitä yksinäisiä vanhuksia. Ei ole sitä jälkikasvua ja sitä suretaan ja surkutellaan. Isän- ja äitienpäivinä, juhlapäivinä ja ihan arkena toisilla vanhuksilla käy lapsia, lapsenlapsia ja jopa lapsenlapsia vierailulla ja se vielä pahentaa ahdistusta.

Kukaan ei ehdoitta pidä näiden vanhuksien puolta. Kun ei ole omaisia ajamassa vanhuksen etuja, niin silloin on kiinni ihan tuurista että millaista hoitoa ja huolenpitoa saa viimeisille vuosilleen, jopa kymmenille vuosille...

Tällä kannanotolla tarkoitan että hehku sinkkuudesta ja vapaudesta kyllä hiipuu iän myötä. Kun ei jalat enää kanna, mutta pää toimii, niin onko se sinkkuus ja yksinolo vielä niin ihanaa. Epäilen, että silloin olisi kiva jos olisi olemassa joku lähiomainen, jonka tietää toimivansa sinun parhaaksi ja joka huolehtii niistä asioista, joista itse ei pysyty. Palkattukaan hoito ja apu ei korvaa rakkautta ja sitä aitoa huolta ja huolenpitoa rakkaastaan.

Ja en sano tätä siksi että tämän takia pitäisi lapsia tehdä (parempi on olla tekemättä, jos ei kerta halua)....
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
yksinäinen aina kirjoitti:
No, vanhuustyössä näkee näitä yksinäisiä vanhuksia. Ei ole sitä jälkikasvua ja sitä suretaan ja surkutellaan. Isän- ja äitienpäivinä, juhlapäivinä ja ihan arkena toisilla vanhuksilla käy lapsia, lapsenlapsia ja jopa lapsenlapsia vierailulla ja se vielä pahentaa ahdistusta.

Kukaan ei ehdoitta pidä näiden vanhuksien puolta. Kun ei ole omaisia ajamassa vanhuksen etuja, niin silloin on kiinni ihan tuurista että millaista hoitoa ja huolenpitoa saa viimeisille vuosilleen, jopa kymmenille vuosille...

Tällä kannanotolla tarkoitan että hehku sinkkuudesta ja vapaudesta kyllä hiipuu iän myötä. Kun ei jalat enää kanna, mutta pää toimii, niin onko se sinkkuus ja yksinolo vielä niin ihanaa. Epäilen, että silloin olisi kiva jos olisi olemassa joku lähiomainen, jonka tietää toimivansa sinun parhaaksi ja joka huolehtii niistä asioista, joista itse ei pysyty. Palkattukaan hoito ja apu ei korvaa rakkautta ja sitä aitoa huolta ja huolenpitoa rakkaastaan.

Ja en sano tätä siksi että tämän takia pitäisi lapsia tehdä (parempi on olla tekemättä, jos ei kerta halua)....
Kyllä tämä on todella huomionarvoinen näkökohta. Kun ihminen on voimissaan ja kykenevä asioistaan päättämään ja huolehtimaan, eihän siinä tarvita toisia niinkään.

itselläkin sellainen tilanne, että äiti eli 87 vuotiaaksi terveenä ja omin voimin. Sitten tuli aivoinfartki ja nyttemmin on laitoksessa vuodepotilaana! Ei mikään viranomainen tai muu koskaan korvaa oman omaisen huolenpitoa näissä olosuhteissa.

Lasta ei pidä tehdä tietenkään vanhuudenturvaksi tai siitä syystä. että kaikilla muillakin on lapsia vaan omasta halusta. Mutta eihän lapset nyt sentään ole pikkuisia kuin muutamia vuosia, kakkavaippoineen...Niistäkin tulee aikuisia ihmisiä ja ihmisiä he ovat jo heti syntymästään!
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
maailmassa on nyt 7 miljardia ihmistä, niitä ei todellakaan tarvitse tehdä lisää ;)

itse olen onnellinen mieheni kanssa kun voimme matkustella, käydä ravintoloissa ja juhlissa ilman lapsia tai edes ilman tarvetta miettiä, mistä saa luotettavan lapsenvahdin. rakastamme toisiamme niin paljon, että haluamme olla vain kahdestaan ilman lapsia. eläinvauvat ovat toki tervetulleita perheeseemme, mutta ei ihmisvauvat, jotka vaativat jatkuvaa huomiota. myönnän, että huutavat ja itsekkäät lapset (tai lähinnä näiden vanhemmat) saavat vereni kiehumaan kaupoissa, lentokoneessa ja kaupungilla. vanhemmat eivät tunnu huomaavan, kuinka paljon heidän kömpelöt vauvarattaansa ja kiljuvat, edes takaisin ryntäilevät lapsensa häiritsevät muita ihmisiä...
toisaalta taas veljeni lapset ovat välillä parhaimpia tyyppejä, joita olen koskaan tavannut! ovathan lapset hauskoja, mutta en ottaisi edes heitä päivää kauemmaksi aikaa hoitooni. tarvitsen omaa rauhaa. haluan ainakin toistaiseksi keskittyä itseeni, mieheeni ja lemmikkieläimiini. ;) rahaakin säästyy mukavasti ilman lapsia!

ps. tietäkö kukaan, järjestääkö jokin lentoyhtiö lentoja ainoastaan aikuisille? en haluaisi lomallani kuunnella itkeviä vauvoja, vaikka nämä kuolaajat niin suloisia ovatkin räkää valuvine nenineen... :D
Ilmianna
Jaa
Päätinpä kirjoittaa oman kantani tähän lapsi- asiaan. Olen 30-vuotias nainen ja mieheni on 40. Olemme olleet kohta 10 vuotta avoliitossa. Alusta asti kumpikin on ollut sitä mieltä että ei kiinnosta hankkia lapsia. Omalla äidilläni oli mielenkiinto ihan jossain muualla kuin lasten hoidossa, alkoholi veti puoleensa enemmän. MUTTA se ei ole syy miksi en halua lapsia, tiedän että olisin itse miljoona kertaa parempi äiti kuin omani enkä voisi koskaan jättää lapsiani niin kuin hän teki. En vain pidä hirveästi lapsista, tietenkin olen sillä lailla huolehtivainen että jos vaikka näen että jonkun lapsi juoksee vaikka tien lähellä niin seuraan ettei autoja tule jne..
Kiltit lapset ovat ihan suloisia mutta en voi sietää sitä että huudetaan, lyödään, riehutaan ja haukutaan, vanhempien pitäisi joku kuri pitää lasten kanssa. En todellakaan tarkoita että selkään pitäisi antaa vaan normaalia rajojen laittamista. Kerrankin katsoin kaupassa kun lapsi huutaa ja riehuu ja repii tavaroita hyllyistä alas; vanhemmat vaan naureskelivat. Kyllä olisi siinä tilanteessa voinut toinen napata lapsen kainaloon ja mennä vaikka autoon rauhoittumaan. Toinen mikä kaupassa ärsyttää on kun pienet lapset juoksevat kärryjensä kanssa ja koko ajan saa varoa että eivät aja jaloille. No se siitä..
Suurin syy miksi emme itse halua lapsia on se että tämä maailma menee koko ajan vaan pahemmaksi enkä halua tehdä tänne ketään kärsimään. Kyllähän minä joskus olen ajatellut millaista olisi jos meillä olisi lapsi. Haluaisin antaa kaikki ne asiat mitä itse en ole saanut. Olisi myös ihana nähdä mieheni isänä. Käytän e-pillereitä mutta jos vahinko kävisi niin en voisi kuvitellakaan tekeväni aborttia. Vaikka olemme mieheni kanssa samaa mieltä asioista niin jos toiselle alkaisi olla lasten hankkiminen tärkeää niin varmasti mieli muuttuisi toisellakin. Lopputulos on että kun punnitsee hyviä ja huonoja puolia niin vaaka kallistuu ei-puolelle meidän kohdalla. Kaksi kissaamme riittää meille :)
Ilmianna
Jaa
Heippa!
Itse olen nuori kahden lapsen äiti ja rakastan lapsia suunnattomasti, mutta täytyy sanoa, että ymmärrän inhoreaktiosi TÄYSIN. Olin hyvin nuori kun esikoinen syntyi ja omilla ystävilläni ja tuttavillani ei ollut lapsia tiedossakaan. Nyt kun omat alkavat olla jo "isoja" (kohta 5 ja 6) alkavat ensimmäiset lähipiirissäni jo saada ensimmäisä lapsia. Ja se on kamalaa.

Lapsesta tehdään jonkinlainen jumala. Koko elämä muuttuu lapseksi ja vauvaksi ja siihen, mikä tekee äidistä hyvän äidin. Arvostelu on kovaa. Äitien elämä on niin tyhjää, että siellä ei ole mitään muuta kuin lapsi. Ja jos elämässä ei ole kun yksi asia, niin sehän olisi kamalaa, jos siinä "epäonnistuisi" . Lapset paapotaan, koska muuten ne on jätetty heitteille. No onko mikään yllätys,että kun nämä vauvat kasvavat puhuviksi ja käveleviksi lapsiksi, niistä tulee enemmän ja vähemmän tyranneja? Kierre on valmis. Äiti paapoo ja tekee, ettei olisi huono äiti ja lapsi vaatii ja vaatii, koska rajat eivät koskaan tule vastaan.

Onko ihme, että tulee inhoreaktio lapsista? Ja niistä äideistä.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
mä olen hiukan kypsempi äiti, esikoinen 35 v. iässä. Kaikki lähipiirini äidit ovat kutakuin samaa ikäluokkaa (ja kukaan ei ole alle 25. iässä saanut esikoista).

Meillä ei esiinny tuollaista arvostelua ja kilpailua kuka on hyvä äiti. Ja veikkaan että meistä jokainen noudattaa periaatetta "rajat on rakkautta"

Ehkei kannata yleistää tuota kannaottoasi, tosin se tuntuu rehottavan täällä keskustelupalstoillakin.

Terveellä itsetunnolla ja hyvällä maalaisjärjellä varustettu äiti on taatusti lapselle se paras äiti. Ei siihen tarvi nettiä eikä kirjoja.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
"ps. tietäkö kukaan, järjestääkö jokin lentoyhtiö lentoja ainoastaan aikuisille? en haluaisi lomallani kuunnella itkeviä vauvoja, vaikka nämä kuolaajat niin suloisia ovatkin räkää valuvine nenineen... :D"

Hassua, itse lentäisin mieluummin koneessa täynnä kuolaavia räkäisiä lapsia, kuin jakaisin enää kertaakaan lentoa näiden "aikuisten" kanssa, joiden älyttömiä p***apuheita ja kotkotusta jaksaa kuunnella juuri ja juuri ekan minuutin ajan. Tai sen kännisen äijän kanssa, joka piti enemmän meteliä lennon aikana kuin yksikään lapsi ja jota pyydettiin useampaan otteeseen olemaan hiljempaa.
Vielä tuoreessa muistissa viime viikolta nimittäin. Mutta makunsa kullakin.

Se on myös hassua, että lapsiin sanotaan menevän paljon rahaa. Mitä te oikein niille ajattelitte ostaa koko ajan? Hyvä jos saan tyttäreemme kulumaan kuussa sen satasen, mitä tulee lapsilisää. Enkä todellakaan säästele missään ja pystyn edellen käymään itse kuukausittain hoitoloissa ja shoppailemassa. Minulla on kai jotain taikavoimia, kun useimmiten on myöskin aikaa tehdä juuri sitä mitä huvittaa.
Ja tienaan tosiaan vähemmän kuussa kuin "keskiverto suomalainen".

Tämä ei ollut mikään kannanotto lapsien hankkimiseen, parasta on, että lapsia hankkivat ihmiset jotka niitä oikeasti haluavat. Minulle on henk.koht aivan se ja sama tykkääkö joku lapsista vai ei. Nuo jotkut tietyt väitteet vaan huvittavat ja ihmetyttävät jonkin verran.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
3 VASTAUSTA:
Saanen huomauttaa, että noita känniäijiä on suhteellisen vähän lentokoneissa (itse en ole tavannut kuin ehkä pari), kun taas lapsiperheitä on lomalennoilla AINA, ei poikkeuksia. Ja itse kuuntelen tosiaan mielummin vaikka tyhjänpäiväistä "kotkotusta" kuin hermoja raastavaa parkua. Makunsa kullakin, tosiaan.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
.... kirjoitti:
Saanen huomauttaa, että noita känniäijiä on suhteellisen vähän lentokoneissa (itse en ole tavannut kuin ehkä pari), kun taas lapsiperheitä on lomalennoilla AINA, ei poikkeuksia. Ja itse kuuntelen tosiaan mielummin vaikka tyhjänpäiväistä "kotkotusta" kuin hermoja raastavaa parkua. Makunsa kullakin, tosiaan.
Aijaa, no ne osuu sitten varmaan vaan mun lennoille. Useammin nimittäin mulla niitä, kuin että jonkun lapsi huutaisi ja itkisi lennon ajan. Omakin tytär yleensä nukahtaa samantien koneessa ja nukkuu pitkän tovin, mutta eipä kyllä muutenkaan kamalasti itkeskele.
Joillakin ei hermot kestä pienen lapsen itkua, mulla ei TOSIAAN hermot kestä sitä kotkotusta. :D Tuohon viittaukseesi siitä, että maussani olisi jotain vikaa; niin jostain syystä kuuntelen ennemmin sitä vaihtoehtoa, josta löytyy edes jotain järkeä (tiedoksesi: lapsen itkuun löytyy yleensä jokin mahdollisesti ihan päteväkin syy).

Tuli tuosta vaan mieleen tämä juttu, jota kuuntelin radiosta yksi päivä, oli mielestäni aika hauska:
http://www.radionova.fi/ohjelmat/ile-ja-lore/Ile-kysyy--Kannatatko-lapsi...

"Toisaalta kyllähän joku lentoyhtiö voisi ruveta järjestämään tällaisia lastenvihaajien lentoja. Ja samaan syssyyn voisi järjestää vanhusvapaita ja ylipainoisilta kiellettyjä lentoja. Ylipäätään siis näyttäisi olevan tilausta tällaisiin ahdistuneiden ihmisten lennoille, jossa lapset eivät huuda ja vanhukset ja esimerkiksi ylipainoiset eivät jumittaisi vessoissa ja käytävillä.

Rauhoittavan musiikin soidessa kannettaisiin kylmiä ja kuumia pyyhkeitä matkustajille, jotka voisivat rentoutua tupot nenässä ja korvissa."

:D En edes viitsi sanoa enää mitään.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Tää on hauskaa :D kirjoitti:
Aijaa, no ne osuu sitten varmaan vaan mun lennoille. Useammin nimittäin mulla niitä, kuin että jonkun lapsi huutaisi ja itkisi lennon ajan. Omakin tytär yleensä nukahtaa samantien koneessa ja nukkuu pitkän tovin, mutta eipä kyllä muutenkaan kamalasti itkeskele.
Joillakin ei hermot kestä pienen lapsen itkua, mulla ei TOSIAAN hermot kestä sitä kotkotusta. :D Tuohon viittaukseesi siitä, että maussani olisi jotain vikaa; niin jostain syystä kuuntelen ennemmin sitä vaihtoehtoa, josta löytyy edes jotain järkeä (tiedoksesi: lapsen itkuun löytyy yleensä jokin mahdollisesti ihan päteväkin syy).

Tuli tuosta vaan mieleen tämä juttu, jota kuuntelin radiosta yksi päivä, oli mielestäni aika hauska:
http://www.radionova.fi/ohjelmat/ile-ja-lore/Ile-kysyy--Kannatatko-lapsi...

"Toisaalta kyllähän joku lentoyhtiö voisi ruveta järjestämään tällaisia lastenvihaajien lentoja. Ja samaan syssyyn voisi järjestää vanhusvapaita ja ylipainoisilta kiellettyjä lentoja. Ylipäätään siis näyttäisi olevan tilausta tällaisiin ahdistuneiden ihmisten lennoille, jossa lapset eivät huuda ja vanhukset ja esimerkiksi ylipainoiset eivät jumittaisi vessoissa ja käytävillä.

Rauhoittavan musiikin soidessa kannettaisiin kylmiä ja kuumia pyyhkeitä matkustajille, jotka voisivat rentoutua tupot nenässä ja korvissa."

:D En edes viitsi sanoa enää mitään.
siis kyll minustakin on aika naurettavaa edes esittää lapsivapaata lentoa :D

Yksi inhoaa lapsia, toinen sairaita, kolmas homoseksuaaleja, neljäs naisia/miehiä, viides vanhuksia, kuudes äänekkäitä ihmisiä, seitsemäs rumia, kahdeksas tummaihoisia, jne. Lista on loputon.

Pitäisikö olla kullekkin omat lentonsa... entäpä kaupat, pitäiskö olla tietyt ajat lapsiperheille ja tietyt ulkomaalaisille ja sitä rataa... ja sairaalat. ym.

Vaikka ei halua lapsia itselle, niin se että ahdistuu heidän olemassaolostaan jossain tietyssä kuulostaa aika absurdille (ainakin jos henkilö on tasapainoinen eikä usko olevansa maailmannapa).

Ehkä lapsettomille pitäisi olla lapseton rinnakkaismaailma. He voisivat siellä vanheta yhdessä. Toki ei kannattais liika vanheta, kun ei ole nuorempaa sukupuoleva hoitamaan vanhuksia ;)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Mikäpä siinä nyt sitten, sitähän nuo minunkin vanhemmat vihjailivat joskus, mutta sanoin heille suoraan että inhoan lapsia, ja selitin miksi. Hyvin pitkälti samoista syistä kuin sinäkin. Toivottavasti miehesi ei odota että tulette niitä tekemään joskus.
Ilmianna
Jaa
Televisiossa paskaa vääntävät vauvat vaippamainokissa saavat nekin ihmiset inhoamaan vauvoja jotka ovat ennen pitäneet heitä luonnollisena ilmiönä. Sama pätee kaikenlaisessa muussakin mainonnassa ja ylilyönneissä. Kaikesta tehdään ällöttävää ja vastenmielistä. Kohta koko elämä on ällöttävä ja vastenmielistä ja valitettavasti se näkyy jo yleisenä pahoinvointina ja hillittömänä pillereitten ja huumeitten syöntinä. Yhä useammat syövät lääkäreitten määräämiä hyvinvointi vai sanoisinko pahoinvointipillereitä että jaksaisivat. Ei hyvältäkään näytä se kauan odotettu "ruusuinen tulevaisuus". Pakkopysähdysmerkkiä pitäisi näyttää muuallakin kuin liikenteessä.
Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Lapset inhottaa

Olen seurustellut mieheni kanssa lähes kuusi vuotta. Sinä aikana olen huomannut, että mieheni pitää kovasti lapsista ja tulee niiden kanssa hyvin juttuun. Aina, kun menemme käymään hänen tuttavien luona, hän menee ensimmäisenä lasten huoneeseen leikkimään lasten kanssa. Minä en. En osaa. Tunnen itseni hyvin vaivautuneeksi ja epävarmaksi lasten kanssa. Joskus aiemmin kuitenkin pidin lapsista edes jonkun verran.. Nykyisin tunteeni ovat lähellä vihan ja inhon puolella näitä kiljuvia ja sotkevia, kamalia kakaroita kohtaan. Ne vaativat kaiken huomion ja huolenpidon, kitisevät, kiukuttelevat, kiljuvat, sotkevat ja tappelevat.. Miten sellaisista voi pitää? Äitini on erittäin lapsirakas ja hän selvästi aina vihjailee siihen suuntaan, että lapsenlapset olisivat tervetulleita (ei hän sitä suoranaisesti sano, mutta vihjailee siihen suuntaan). Tekisi mieli sanoa hänelle, että lapsenlapsia ei ole tulossa, sillä vihaan kakaroita, mutta äitini luultavasti järkyttyisi siitä pahasti... Olen kertonut tunteistani myös miehelleni. Hän oli selvästi vähän ihmeissään.
En käsitä, miten ihmiset haluavat lapsia ja käyttävät sitten niihin kaiken aikansa ja rahansa. Ei aikaa itselle, eikä muille, ei varsinkaan ystäville. Kaikki aika menee vain lapsille. Lapset ovat maailman napa. Minua ihan puistattaa koko ajatus. Monilla ystävilläni on jo lapsia tai ovat parhaillaan raskaana. En kestä sitä hehkutusta enää yhtään!!! On se niin helvetin hienoa oksentaa joka aamu ja miettiä joka hemmetin päivä, mitä saa syödä ja mitä ei. Hoh hoijaa.

Onko kellään samanlaisia tuntemuksia? Onko tämä nyt ylipäätään normaalia, tämä tämmöinen ajattelu? Huh, kylläpäs helpotti, kun sain purkaa tänne.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta