Laulu Jämsän kauhun ajalta on kulkenut suusta suuhun ja vihkosta vihkoon. Jämsässä on vieläkin ihmisiä, jotka osaavat sen ulkoa, kirjoitti Jukka Rislakki vuonna 1995 valmistuneessa suomalaista sisällissotaa monipuolisesti valottavassa teoksessaan "Kauhun aika".
Jämsän pitäjästä on tää laulu suruinen,
jonka minä poikanen/tyttönen nyt tässä laulelen.
Ne kauhun ajat kamalat mun muistuu mieleeni,
ja monet teot katalat palajaa muistooni.
Silloin oli valta noilla valkohurtilla,
jotka kansaa piinasivat teoilla julmilla.
Päällikkönä heillä oli kuulu Sippola,
jonka nimen mainitseepi kansa kauhulla.
Hän se monen viattoman kuoloon tuomitsi.
Monen sydän viime kerran eessään sykähti.
Oi kuinka suuri suru tuli moneen kotihin,
kun isät, veljet väkivalloin surmaan syöstihin.
Ei nuorukaista säälitty, vaimoja, lapsia
ei armon sanat kohdanneet ees harmaahapsia.
Niin kuin julmat verikoirat verta janoovat,
niin nuo julmat valkohurtat uhriaan vaanivat.
Sydänyönä saapuivat he moneen kotihin,
uhreiltansa ryöstämähän levon suloisen.
Paljasjaloin riisuttuina, alusvaatteillaan,
monen pakko lähteä oli viime matkalleen.
Kun talven viima puhalsi ja paukkui pakkanen,
niin raudoissa he taivalsivat vilusta väristen.
Näin monen kodin huoltaja lapsilta riistettiin,
ja avuttomat vaimot, lapset mieroon saatettiin.
Näin tutkimatta teurastettiin useita satoja.
Ei oikeuskaan henkeänsä voinut turvata.
Kun tihutöistä hirmuvallan rohkes mainita,
hän Rummin Jussin verilain sai kohta tuntea.
Pyöveleistä kamalampi Rummin Jussi on.
Kun joutui hänen käsiinsä, se oli onneton.
Ei säälinyt hän vaimoja, ei lasten itkuja,
vaan tunnotonna tähäili hän heihin luoteja.
Iso Lukkarinen oli kolmas pyöveli,
hän se pojan Temppulankin julmasti raateli.
Sairasvuoteeltaansa hänet metsään raastettiin,
siellä julmin kidutuksin surmaan saatettiin.
Silloin vankivyöräli oli Saaren talossa,
jonka isäntänä oli Jallu kamala.
Saaren Jallu harjoitti myös tointa tappajan
ja oli valmis tarpeen tullen toisia auttamaan.
Se vaja, joka sijaitsee Saaren pellolla,
vois kärsimykset, monet, kauheat kertoa.
Taloa kun lähenee, niin silmä kyynelöi,
kun muistaa siellä viime kerran monen sydän löi.
Paikka, missä teurastukset toimeen pantihin,
tuo kirkon kellotapuli oli kaikkein yleisin.
Ensin kirkon porstuassa uhrit riisuttiin,
sieltä yksi kerrallansa teuraaksi vietihin.
Kauheemmaksi kidutukset voisko muuttua,
sillä pedon julmuutta se tapa osoittaa.
Ensin rautavitjoilla verille ruoskittiin,
pistimillä monen uhrin rinnat revittiin.
Kidutukset kestivät useita tunteja,
koston huudot, rukoukset säesti luoteja.
Laudat joillasurmattuja hautaan kannettiin
sunnuntaisin veripuoli alas käännettiin.
Vaan vihdoin veritahrat jo kansa huomasi,
luiden sirut, kuulain reiät seinällä tapulin.
Tapulin ovi tervattiin ja lattia kalkittiin,
ettei kansa julmureiden tekoja huomaisi.
Puntatuista laudoista ol arkut laitettu,
johon kuusi kerrallansa yhteen sullottiin.
Tässä hautuumaalle sitten ruumiit vietihin,
ja koirain lailla heidät kuoppaan heitettiin.
Kuuluu myöskin Jämsänkoskella paikka olevan,
jossa kuolontuomioita toimeen pantihin.
Se tehtaan kärryliiteri oli tallimäellä,
jossa moni kuolemaa sai silmiin katsella.
Ruumiita Saaren peltoon paljon kätkettiin,
useita Jämsänjokeen myös heitettiin.
Ensimmäinen, joka löysi haudan surmatun,
oli Ida Manninen, tuo yksi onneton.
Hältä hurtat ryöstivät elämäntoverin,
ja muiden kera kätkettiin hän haudan povehen.
Saarelta kun miestänsä hän meni tiedustelemaan,
niin Seinäjoelle sanottiin viedyksi tutkimaan.
Vaan sillensä ei asiata Ida jättänyt,
sillä julma aavistus oli mieleen hiipinyt.
Askeleensa johtivat nyt kohti hautuumaan
huhuista kuulemistaan selvyyttä ottamaan.
Huhut, että Seinäjoki oli Jämsän hautuumaa,
todeksi nyt Idan kautta kaikille selviää.
Veritahrat surmatuiden tietä viittasi,
askeleitaan ammuttujen haudalle johdatti.
Lapiolla kaivettuaan hiukan kumpua
oman miehen käsi häntä tervehti haudasta.
Paljon vielä kertoa ajoilta julmilta
mä voisin, mutta paras lie, jo että lopetan.
Toivon, että säilytätte laulun muistossa
kertomahan lapsillenne kauhun ajoilta.
Laajimmillaan laulu on 45-säkeistöinen. Jokus kirjoittajaksi mainitaan Ida "Virtanen" eli Ida Manninen (murhatun jämsänkoskelaisen leski), joskus taas Helmi Hellman -niminen koululainen, joka oli jämsänkoskelaisen puusepän tytär. Mannisen joka tapauksessa kerrotaan ja varhain laulaneen tätä laulua erityisen uhmakkaasti Jämsässä.
Jämsän pitäjästä on tää laulu suruinen,
jonka minä poikanen/tyttönen nyt tässä laulelen.
Ne kauhun ajat kamalat mun muistuu mieleeni,
ja monet teot katalat palajaa muistooni.
Silloin oli valta noilla valkohurtilla,
jotka kansaa piinasivat teoilla julmilla.
Päällikkönä heillä oli kuulu Sippola,
jonka nimen mainitseepi kansa kauhulla.
Hän se monen viattoman kuoloon tuomitsi.
Monen sydän viime kerran eessään sykähti.
Oi kuinka suuri suru tuli moneen kotihin,
kun isät, veljet väkivalloin surmaan syöstihin.
Ei nuorukaista säälitty, vaimoja, lapsia
ei armon sanat kohdanneet ees harmaahapsia.
Niin kuin julmat verikoirat verta janoovat,
niin nuo julmat valkohurtat uhriaan vaanivat.
Sydänyönä saapuivat he moneen kotihin,
uhreiltansa ryöstämähän levon suloisen.
Paljasjaloin riisuttuina, alusvaatteillaan,
monen pakko lähteä oli viime matkalleen.
Kun talven viima puhalsi ja paukkui pakkanen,
niin raudoissa he taivalsivat vilusta väristen.
Näin monen kodin huoltaja lapsilta riistettiin,
ja avuttomat vaimot, lapset mieroon saatettiin.
Näin tutkimatta teurastettiin useita satoja.
Ei oikeuskaan henkeänsä voinut turvata.
Kun tihutöistä hirmuvallan rohkes mainita,
hän Rummin Jussin verilain sai kohta tuntea.
Pyöveleistä kamalampi Rummin Jussi on.
Kun joutui hänen käsiinsä, se oli onneton.
Ei säälinyt hän vaimoja, ei lasten itkuja,
vaan tunnotonna tähäili hän heihin luoteja.
Iso Lukkarinen oli kolmas pyöveli,
hän se pojan Temppulankin julmasti raateli.
Sairasvuoteeltaansa hänet metsään raastettiin,
siellä julmin kidutuksin surmaan saatettiin.
Silloin vankivyöräli oli Saaren talossa,
jonka isäntänä oli Jallu kamala.
Saaren Jallu harjoitti myös tointa tappajan
ja oli valmis tarpeen tullen toisia auttamaan.
Se vaja, joka sijaitsee Saaren pellolla,
vois kärsimykset, monet, kauheat kertoa.
Taloa kun lähenee, niin silmä kyynelöi,
kun muistaa siellä viime kerran monen sydän löi.
Paikka, missä teurastukset toimeen pantihin,
tuo kirkon kellotapuli oli kaikkein yleisin.
Ensin kirkon porstuassa uhrit riisuttiin,
sieltä yksi kerrallansa teuraaksi vietihin.
Kauheemmaksi kidutukset voisko muuttua,
sillä pedon julmuutta se tapa osoittaa.
Ensin rautavitjoilla verille ruoskittiin,
pistimillä monen uhrin rinnat revittiin.
Kidutukset kestivät useita tunteja,
koston huudot, rukoukset säesti luoteja.
Laudat joillasurmattuja hautaan kannettiin
sunnuntaisin veripuoli alas käännettiin.
Vaan vihdoin veritahrat jo kansa huomasi,
luiden sirut, kuulain reiät seinällä tapulin.
Tapulin ovi tervattiin ja lattia kalkittiin,
ettei kansa julmureiden tekoja huomaisi.
Puntatuista laudoista ol arkut laitettu,
johon kuusi kerrallansa yhteen sullottiin.
Tässä hautuumaalle sitten ruumiit vietihin,
ja koirain lailla heidät kuoppaan heitettiin.
Kuuluu myöskin Jämsänkoskella paikka olevan,
jossa kuolontuomioita toimeen pantihin.
Se tehtaan kärryliiteri oli tallimäellä,
jossa moni kuolemaa sai silmiin katsella.
Ruumiita Saaren peltoon paljon kätkettiin,
useita Jämsänjokeen myös heitettiin.
Ensimmäinen, joka löysi haudan surmatun,
oli Ida Manninen, tuo yksi onneton.
Hältä hurtat ryöstivät elämäntoverin,
ja muiden kera kätkettiin hän haudan povehen.
Saarelta kun miestänsä hän meni tiedustelemaan,
niin Seinäjoelle sanottiin viedyksi tutkimaan.
Vaan sillensä ei asiata Ida jättänyt,
sillä julma aavistus oli mieleen hiipinyt.
Askeleensa johtivat nyt kohti hautuumaan
huhuista kuulemistaan selvyyttä ottamaan.
Huhut, että Seinäjoki oli Jämsän hautuumaa,
todeksi nyt Idan kautta kaikille selviää.
Veritahrat surmatuiden tietä viittasi,
askeleitaan ammuttujen haudalle johdatti.
Lapiolla kaivettuaan hiukan kumpua
oman miehen käsi häntä tervehti haudasta.
Paljon vielä kertoa ajoilta julmilta
mä voisin, mutta paras lie, jo että lopetan.
Toivon, että säilytätte laulun muistossa
kertomahan lapsillenne kauhun ajoilta.
Laajimmillaan laulu on 45-säkeistöinen. Jokus kirjoittajaksi mainitaan Ida "Virtanen" eli Ida Manninen (murhatun jämsänkoskelaisen leski), joskus taas Helmi Hellman -niminen koululainen, joka oli jämsänkoskelaisen puusepän tytär. Mannisen joka tapauksessa kerrotaan ja varhain laulaneen tätä laulua erityisen uhmakkaasti Jämsässä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä, otankin sanat koneelle muistiin.