Ikuinen ikävä

Semmoista se on ihmiselo, äitini kuoli pitkän sairauden murtamana kun olin 12 vee lapsi. Siitä oppi huomioimaan toisia ihmisiä ja että elämä jatkuu. Luulenpa, että jos äitin olisi elänyt pidempään, olisin suunnilleen yhtä luuseri ja ääliö kuin veljeni.

Vanha isäni kuoli äskettän, aikuista ei harmita muu kuin kaikki skeida työ mikä liittyy kuolinpesän hallintaan, skeidaa työtä tehdessä tulee isiä ikävä, että jos eläisi vielä niin minun ei tarvitsisi tätäkin tehdä.

Läheisen kuolema pysäyttää aina ja tuntuu epätodelliselta, että läheinen, jonka kanssa elämää on elänyt, onkin yht'äkkiä poissa, eikä häntä tässä elämässä
enää koskaan näe, eikä kuule hänen ääntään.
Niin itsestään selvältä kuin se tuntuikin silloin vielä, kun rakas läheinen oli vielä elossa.
Setäni kuoli ihan äskettäin ja ei sitä vieläkään käsitä ja ymmärrä, että häntä ei enää ole.
Kaupungissa asumme, mutta käymme maalla aina välillä.
Aina oli tottunut siihen, että setämme tulee metsätöistä tai menee metsätöihin ja muutenkin hän oli paljon maalla ja siellä näimme hänet usein.
Nyt häntä ei enää ole ja se tuntuukin niin vaikealta käsittää, ettei häntä enää näe ja kuule hänen ääntään.
Hän oli vasta 68 vuotias ja hänen kuolemansa tuli kaikille todellisena ikävänä yllätyksenä.
Sedällä oli kesälle paljon erilaisia suunnitelmia, mutta nyt kaikki jäi....
Kyllä kaikki maallinen menettää merkityksensä viimeistään läheisen kuoleman kohdatessa, koska kuolema on aina peruuttamaton ja mikään maallinen ei palauta ihmistä takaisin.

Minä ainakin uskon siihen, ettei elämä pääty kuolemaan, vaan kuoleman jälkeen koittaa ikuinen elämä.
Tämä ihmisen elämä on mitättömän lyhyt verrattuna ikuiseen elämään.