Kirjoitan vaan koska haluan purkaa tätä tunnetta johonkin ja kuulla muiden kokemuksia sekä mahdollisesti jotain neuvoja.
Kaikki on jotenkin tosi hämmentävää. Haluaisin pois kotoa, mutta toisaalta pelottaa tuo yksin asuminen. Olen 17-vuotias tyttö. Äitini kuoli aivokasvaimeen kun olin neljätoista. Se havaittiin suunnilleen silloin kun olin ekalla luokalla.
Tiedän että se on ehkä vähän outoa, mutta en koskaan tajunnut että äitini voisi kuolla. En vaikka hän oli niin pitkään sairaana. Sairaus oli osa meidän elämää. Äidin kuolema tuli minulle shokkina ja olin pitkään vain hämmentynyt ja järkyttynyt. En nukkunut kunnolla, olin pari viikkoa putkeen kovassa kuumeessa ja minulla oli nielemisongelma.
Nyt olen jo jatkanut elämääni jotenkuten mutta jotenkin talo, jossa olen asunut koko elämäni, ahdistaa minua. Isosiskoni alkoi heti äidin kuoleman jälkeen asua melkein täysipäiväisesti poikaystävänsä luona. Nyt hän on muuttanut pois kotoa. Isä tekee pitkiä päiviä töissä ja on usein työmatkoilla.
Yksin kotona ahdistun. Huomaan vaeltelevani ympäriinsä ja koskettelevani tavaroita hermostuneena. Tuntuu siltä etten voi mitenkään päästä tarpeeksi nopeasti pois. Olen jo lähdössä, kun alkaa tuntua siltä että olen niin säälittävä ettei kukaan halua viettää aikaa kanssani. Se on typerää. Minulla on mahtavia ystäviä ja tiedän että he pitävät minusta. Mutta en voi sille mitään.
Pitäisikö minun muuttaa pois kotoa? Alan kyllä olla tarpeeksi vanha ja olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Mutta mitä jos sekään ei auta? Mitä jos ahdistun silkasta yksinäisyydestä enkä paikan takia? Mitä pitäisi tehdä.
Kiitos jos olet lukenut purkaukseni tänne saakka. Anteeksi että sen on niin poukkoileva ja kaiken lisäksi vielä väärässä paikassakin. Tämän purkaminen kyllä helpotti vaikkei kukaan sitä lukisikaan:D
Kaikki on jotenkin tosi hämmentävää. Haluaisin pois kotoa, mutta toisaalta pelottaa tuo yksin asuminen. Olen 17-vuotias tyttö. Äitini kuoli aivokasvaimeen kun olin neljätoista. Se havaittiin suunnilleen silloin kun olin ekalla luokalla.
Tiedän että se on ehkä vähän outoa, mutta en koskaan tajunnut että äitini voisi kuolla. En vaikka hän oli niin pitkään sairaana. Sairaus oli osa meidän elämää. Äidin kuolema tuli minulle shokkina ja olin pitkään vain hämmentynyt ja järkyttynyt. En nukkunut kunnolla, olin pari viikkoa putkeen kovassa kuumeessa ja minulla oli nielemisongelma.
Nyt olen jo jatkanut elämääni jotenkuten mutta jotenkin talo, jossa olen asunut koko elämäni, ahdistaa minua. Isosiskoni alkoi heti äidin kuoleman jälkeen asua melkein täysipäiväisesti poikaystävänsä luona. Nyt hän on muuttanut pois kotoa. Isä tekee pitkiä päiviä töissä ja on usein työmatkoilla.
Yksin kotona ahdistun. Huomaan vaeltelevani ympäriinsä ja koskettelevani tavaroita hermostuneena. Tuntuu siltä etten voi mitenkään päästä tarpeeksi nopeasti pois. Olen jo lähdössä, kun alkaa tuntua siltä että olen niin säälittävä ettei kukaan halua viettää aikaa kanssani. Se on typerää. Minulla on mahtavia ystäviä ja tiedän että he pitävät minusta. Mutta en voi sille mitään.
Pitäisikö minun muuttaa pois kotoa? Alan kyllä olla tarpeeksi vanha ja olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Mutta mitä jos sekään ei auta? Mitä jos ahdistun silkasta yksinäisyydestä enkä paikan takia? Mitä pitäisi tehdä.
Kiitos jos olet lukenut purkaukseni tänne saakka. Anteeksi että sen on niin poukkoileva ja kaiken lisäksi vielä väärässä paikassakin. Tämän purkaminen kyllä helpotti vaikkei kukaan sitä lukisikaan:D
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luin tekstisi ja kirjoitit sen hyvin.
Kotisi tuntuu sinusta ahdistavalle, joten varmasti olisikin hyvä idea päästä sieltä pois. Oletko pohtinut onko sinulla mahdollisuuksia rahallisesti muuttaa omillesi ? Toisaalta se ei välttämättä tuo apua tilanteeseesi.
Yksi mikä saattaisi piristää sinua on hakeutua jonnekin kesäksi, johonkin ryhmään, leirille jossa saat muuta ajateltavaa, ehkä myös neuvoja tulevaisuuden suhteen.
Kokeile varata aika vaikkapa paikkakuntasi psykologille. He osaavat tuossa tilanteessasi mahdollisesti jelpata sinua.
Jos sinulla on ystäviä, niin eihän asiat sitten huonosti ole.
Kyllä tuttujen seinien vaihtaminen helpottaa... Iten oon kohta 17 tyttö asunu 13 vuotta samassa pihapiirissä, rivitalossa. Mun paras ja ainoo kaveri asu ihan meijän seinän takana. Koska se oli mua 2v vanhempi hän lähti sit opiskeleen muualle ja ekaksi me nähtiin aina viikonloppusin, aattelin että me olisimme kavereita vielä pitkään, mutta sitten yks päivä sain siltä tekstarin että tulisin käymään niillä. No menin niinku aina, mutta hänellä oliki mulle vaan semmosta asiaa, ettei jaksa olla enää mun kaveri, eikä hän enää etes ilkiä sanoa muille kavereilleen että on mun kanssa, koska olen niin paljon nuorempi. Kysy vielä että onko ok jos ei puhuta mitään jos vaikka pihalla nähään ja vanhemmille ei puhutamitää et ei olla kevareit enää. Se ei etes kysyny mun mielipidettä asiaan, käski vaan häippästä omalle puolelle. Sen jälkeen on ollu ihan kamalan tyhjä olo (no olen minä jo nyt tottunut olemaan illat ja lomat yksinään, jopa saanut yhden uuden kaverin, mutta välillä on älyttömän haikeeta kun alkaa kunnolla jatella) Alkaa melkeen itkettää ja jopskus alkaakin, kun kattoo olkkarin ikkunasta: ennen tossa pihalla oli aina kesäsin teltta jossa me nukuttiin ja kikatettiin omille jutuille, syötiin iltapalaa kuistin portailla ja se penkki tuolla hiekkalaatikolla, kuinkahan monta kertaa me kesäsin istuttiinkaa siellä ja mun huoneen ikkunasta näkyy suoraan se mattoteline jonka päällä me kans istuttiin kesällä iltasella ennen nukkumaan menoa... nyt ei ole enää mitään muuta ku nää kolme huonetta ja äiti. Olin tosi hajalla yli vuoden: koko ajan vaan ajattelin että kuinka mä oon voinu olla tyhmä etten oo tajunnu et paras kaveri häpeää mua eikä ilkiä muille kavereiile etes kertoa että on mun kanssa... yms mutta sitten äiti alkoi puhumaan että on ajatellut josko me ostettaisiin tästä kylältä kerrostalokaksio ja muutettas sinne. Ekaksi vähän hirvitti, kun olen jo 13v asunu täs, mutta sitten ajttelin että sehän olis mulle henkisesti vaan parempi siirtää tämä asunto ja muistot täältä menneisyyteen eikä ne olis aina vieressä. Nyt olen myös lähtemässä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, niin mä saanki kaksi uutta asuntoo tän vanhan "tilalle." Voin sanoa tosissani että tämä ja pelkkä ajatus tästä auttaa ja helpottaa, usko pois!
Elämäsi tulee helpottumaan, kun tulet aikuiseksi.
Kuten viesteistännekin julki tulee, niin nuoruus on monelle vaikeaa aikaa.
Aikuisena löydät omat arvosi, elämänkumppanin ja vahvistut lisäksi myös
henkisesti. Osaat nauraa asioille joita pidit nuoremmalla iällä ikävinä.
Jos jaksat odottaa, niin vakuutan sinulle, että asiasi järjestyy kunhan saat
taloutesi kuntoon ja tulet 30 vuoden ikään, niin huolesi ovat poissa.
Sen jälkeen ainoat huolet on vain elämän perusasiat eli laskua pukkaa, penskat rääkyy jos niitä teet, töihin pitää mennä ( itse en käy sielläkään ja tulen toimeen :)
Ei muuta kun kohti aikuisuutta, nuoruus on ohimenevää aikaa ja sitten
ei tarvitse muuta kuin nauttia olostaan kunhan järjestät elämäsi sellaiseksi että nautit siitä.
Ja suosittelen sinua etsimään jonkun 10 vuotta itseäsi varttuneemman miehen elämänkumppaniksesi. Hänestä on enemmän iloa sinulle kun pojasta, koska elämänkokemusta on karttunut ja osaa käsitellä naisia.