Muistakaa äitejänne

Hoivalaitoksessa vuodepotilaana hauraana makaava dementoitunutkin vanhus on jonkun läheinen ja mahdollisesti äiti. Hän on arvokas ihminen, hänellä on oma elämänhistoriansa ja hän on lapsilleen ja lähipiirilleen rakas. Pitäkää hänestä hyvää huolta hoitolaitoksen kanssa yhteistyössä. Dementoituminen ei vie häneltä ihmisarvoa ja niitä kokemuksia mitä hän on elämässä saavuttanut/menettänyt. Elämä on aina arvokas, loppuun asti.

Niin, vuoden jokaisena päivänähän sitä tulisi muistaa, mutta liian moni muistaa vain äitienpäivänä ja jouluna:(

Minulla äiti hoitolaitoksessa, aivan kotini lähellä joten omakohtaisesti on hyvät puitteet käydä jokaikinen päivä hänen luonaan...
ihmettelen sisareni kommenttia kuitenkin kun oli puhetta äidin voinnista ( dementoitunut vaikeasti) eikä tunnista minuakaan tyttärekseen, sisareni sanoi, että kävisihän sitä useimmin mutta tuntuu turhalta, kun hän ei enää tunne, eikä juttele, hänkin asuu reilun puolentunnin matkan päässä ja käy todella harvoin...mutta se on hänen asiansa...

Tämä on omantunnon kysymys, itse ajattelen näin, että käyn ihan viimeiseen asti niin usein kun voin, saan käynneiltä enempi itsellenikin, ehkä en sitten joskus tartte manata miksi ei tullut käytyä jne.

Aika moni ajattelee noin, että turhaa kun ei tunnista eikä kykene enää juttelemaan. Tavallaan sitä on äitinsä jo dementoitumiselle "menettänyt". Kuitenkin yhteen meitä sitoo ei paitsi veriside, myös monet ja monenlaiset muistot lapsuudesta aikuisikään, niin vastoinkäymiset kuin hyvät hetketkin. Dementoitunut vanhuskin on arvokkaan loppuelämän ansainnut.

Vuoden ärsyttävin päivä on edessä. Mihin tällaista päivää tarvitaan, jolla ei ole mitään merkitystä niin kauan, kun on olemassa yksikin äiti joka ei saa edes yhtenä päivänä vuodesta olla ja tehdä juuri sitä, mitä itse eniten maailmassa ja elämässään haluaa. Siis näin, kun äiti on vielä elävien kirjoissa.

Sitten, kun äitiä ei enää ole, on hän sitten muuttanut tuonpuoleiseen tai vain fyysisesti olemassa, mutta ei enää henkisesti, niin sitten on kyse vain joko velvollisuudentunnosta tai oman itsensä pitämisestä ns. inhimillisesti tuntevana ja kokevana ihmisenä. Tietysti myös rakkaudesta, joka kumpuaa verisiteestä ja luo halun olla lähellä rakkaimpiaan, ymmärtävät nämä sen tai eivät.

Dementoitumisessa ei sinällään ole mitään arvokasta, oikeastaan vain irvokasta, suhde dementtiin läheiseen syntyy enemmän siitä, että vielä elävä, tunteva, kokeva, aistiva, ymmärtävä ihminen haluaa oman itsensä takia pitää suhdetta ja läheisyyttä yllä. Mutta huomionarvoista asiassa on, että se tpahtuu vain elävän, tuntevan, kokevan ... ihmisen takia ja ansiosta, dementillä ei ole siihen enää osaa eikä arpaa.

Tuo pitää varmasti pitkälti paikkansa silloin kun dementia on jo niin pitkällä, ette vanhus enää tunnista läheisiään.

"dementillä ei ole siihen enää osaa eikä arpaa"

Dementia etenee toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Kyllä hän kuitenkin pitkään kaipaa toista ihmistä lähelleen, osaa myös sen osoittaa. Hoivillakin dementikot usein vaatisivat omahoitajan, koska he haluaisivat paljon huomiota hoitajilta ja kokevat olonsa turvalliseksi kun joku on vierelllä. Kyllä myös jo vuoteessa enimmäkseen hoidettava vanhus aistii kosketuksen, pään silityksen, kädestä kiinni pitämisen, sen näkee usein silmistä.Alkaapa joku jopa tuottaa puhetta kun joku pitkästä aikaa puhuttelee!

Jaa-a, mihin tätä päivää tarvitaan. Sen varmasti ratkaisee jokainen tykönänsä.
Minä tarvitsen tätä päivää siihen, että voin osoittaa äidilleni että hän on minulle tärkeä, ilo näkemisestä on molemminpuolinen. Äiti hoivasi minua kun olin lapsi, nyt on minun vuoroni hoivata häntä, hän voi luottaa siihen, että voimien vähentyessä hänellä on joku joka pitäää huolta. Samalla opetan lapsilleni, miten vanhusta kohdellaan, autan ja rohkaisen heitä pitämään suhdetta isovanhempiin yllä. Sillä jos tavataan harvoin, läheistä suhdetta ei voi syntyä.


Muistorikasta äitienpäivää!