Yksin oot sinä ihminen.

Kaksi jo iäkästä ihmistä on menettänyt rakkaan läheisensä. Toinen 83-v koki tämän kaksi vuotta sitten. Toinen 73v- kymmenen kuukautta sitten.
Läheisenä ystävänä olen avuton. Haluaisin auttaa ja ymmärtää heidän kamalaa tuskaansa. Nyt kuitenkin on hankalaa, kun he heittäytyvät avuttomiksi kitisijöiksi, joiden luona ei muka käydä ja kukaan ei muka tee mitään. Tosiasiassa kummankin luona käydään päivittäin, joskus useaankin kertaan päivässä.
Emme pysty mitenkään ottamaan pahaa oloa pois, vaikka haluaisimmekin.
Itse olen ottanut hieman etäisyyttä, koska perättömät puheet siitä, että kukaan ei käy tai soita, ovat potaskaa. Tuo avuttomaksi heittäytyminen pitäisi mielestäni saada katkaistua, koska oikeaa toimintakykyä on jäljellä kovastikkin. Yritin esittää sururyhmiin osallistumista. Ei käy. Tuommoisten idioottien kerhoon en lähde. Kaikki autolla ajaminen on muka kielletty. Paskanmarjat, ei se ole muuta kun pitäisi saada huomiota heittäytymällä avuttomaksi.
Miten auttaa ihminen motivoitumaan jatkamaan elämäänsä, kun hän kaikesta kieltäytyy? Fyysiset sairaudet eivät ole este, vaan he heittäytyvät tiedostamattaan vauvvoiksi. Olisiko viisainta antaa heidän kohdata tosiasiat? Kun vaarilla on auto pihassa ja hän on tosiasiassa täysin ajokuntoinen, niin olisiko viisainta olla viikonverran kyyditsemättä?
Välitän heistä paljon, mutta tuon dominoivan avuttomuuden ja raivon keskellä en osaa elää muutoikuin juttelemalla niitä näitä.