Masentunut tyttö

Pelkään että minulla on masennusta tai jotakin. Itken todella usein, lähes joka päivä. Itku ei kestä kauaa mutta tulee saman päivän aikana monia kertoja. Itkun syytä en aina itsekkään tiedä, mutta yleensä suren yksinäisyydestä, siskon kuolemasta, vanhempien erosta, stressista, kiireestä, lapsuudesta, ystäviden menetyksestä jne. Tiedän että elämässäni muutenkaan ei kaikki ole mennyt ihan nappiin. Rakkaan siskon kuolema surettaa minua edelleen, enkä ole päässyt surusta yli vaikka vanhemmat sitä luulevatkin. Ei vanhempien ero sinänsä haittaa, mutta veli asuu isällä ja minä äidillä joka mielestäni ei ole okein. Veljeä nään nykyään vain joka toinen viikko. Ja oikeastaan kaipaan ihan vitusti veljeäni. Näkisin häntä varmasti joka päivä ellei isä ja veli asuisi erillä paikka kunnalla. Tietenkin kaipaan isäänikin paljon.

Miettiessäni usein millaista elämäni oli ollessani 10 vuotias. Äiti ja isä vielä rakastivat toisiaan, minulla oli silloin vielä ihana sisko ja veli, sen ajan haluan takaisin. En kestä kuinka nopeasti tämä aika menee, olen siirtymässä kohta ysiltä pois ja sekin asia surettaa kun luokkani hajoaa. Joskus tuntuu vain että en vain enään jaksa tälläistä. Olisi varmasti helpompaa kun en olisi olemassa. Mihin minua tarvitaan? Itkemään ja suremaanko vain? Ennen olin aina iloinen, nykyään en tahtoisi millään nauraa ja hymyillä. Teen sen väkisin. Miksi minä nauraisin, kun ei mikään tunnu menevän hyvin.
Onneksi minulla on ystäviä, jotaka ovat olleen aina välillä tukenani ja monesti he ovat joutuneet olemaan lohduttajina. En halua puhua tästä vanhemmille. Eivät he minua tajuaisi. Sisko aina ymmärsi minua ja minä häntä. Kerroimme aina toisillemme kaiken, olimme todella läheisiä. Hitsi taas alkaa itkettämään kun muistelee tälläisiä. Mutta nyt siskoakaan ei ole enään täällä ja velikin on tuolla jossain. Olen päivisin aika yksinäinen, olen kotona ja itken.

Olen koittanut että auttaisiko jos alkaisin seurustelemaan. Silloin tälläiset ajatukset lähtisivat. Se todellakin auttoi, mutta tulee vielä entisestään pahemmat surut kun eroamme. Eikä ylipääsemistä tunnu olevan missään. Siksi seurustelu ei tunnu olevan hyvä ratkaisu tähän.

Pahoittelen tekstin sekavuudesta, mutta auttakaa jotenkin. Vaikuttaako tämä masennukselta? Miten saisin surulliset asiat mielestäni pois? Onko kukaan muu kokenut samanlaisia tunteita? Mitä teit silloin?

Ja unohdin sanoa että olen 16 vuotias tyttö