Ala-asteella kaikki haukkuivat minua.
Pojat jopa löivät minua. Tytöt nimittelivät aina minua ja sanoivat
tyhmäksi tai joksikin muuksi, halventavia nimiä ja kirosanoja käytettiin toistamiseen. Ja minulla oli
kuin olikin silti ystäviä, ns. bestis.
Se oli aina kanssani koulun ulkopuolellakin kuten myös koulussa.
Mutta sitten sekin löysi uuden kaverin ja koko luokka nousi minua vastaan. Jouduin aina yksin kun pareja jaettiin. Joskus minusta ihan tuntui siltä että ne jakoivat minut
aina säälistä joidenkin hiljaisempien oppilaiden ryhmään, niiden joita myös kiusattiin, joita pidettiin tyhminä,
joille naurettiin. Minä piirtelin aina yksinäni, välitunnilla, joskus
kun ei ollut töitä eikä mitään.
En ymmärtänyt mistä siihen sattui tulemaan joku kiusaaja, joka huusi että olen likaa ja saastaa, että olen
hirveä enkä kelpaa mihinkään.
En sanonut mitään, toivoin että jokin
vapauttaisi minut aikojen kuluttua
viimeistään. Tuo kiusa kesti kokonaiset kuusi vuotta. Se oli ensimmäisillä luokilla hyvin lievää, vielä silloin näet minulla oli jopa ystäviä. Kun tuli yläaste, kukaan ei ollut kanssani, minä olin aina yksin kun jaettiin pareja. Tytöt kuiskivat ja nauroivat, yrittivät olla muka huomattuani heidän naurunsolinansa, kuin eivät olisi olleetkaan. Opettajista yksi piti minua outona, yksi opettaja kerran vihjasi kok luokalle että minun olevan outo, tyhmä, pimeä, vammainen, dille. Joitakin tämäntyyppisiä ilmauksia
esiin tuoden. Toinen opettaja ei tehnyt muuta kuin hymyili hyväntahtoista hymyään, hymyä jonka
tarkoitusta en kuitenkaan voinut käsittää kuin säälinä tai osanottona.
Yläasteen opettajista hirvein, siis sellainen jota moni inhosi, oli puolestaan minulle erityisen kiltti.
Hänen tuntinsa kannustivat ja sain hyvän numeron. Opettajaa pidettiin ylpeänä ja käskyttäjänä. Hän näki kuin peilistä kuka olen, miltä nyt tuntuu, millainen todella sisälläni olen, mitä minussa asuu jne.
Kun menin lukioon, tuli ystävikseni
jälleen omituisia tapauksia. En voinut lakata miettimästä miksi näin on. Koin että olen ruma, kauhea, mitäänsanomaton, vammainen, jokaisen
hylkäämä. Sen jälkeen opiskelin lisää
ja taas uudessa oppilaitoksessa, opettaja katseli tunnilla minua kuin olisin ollut poikkeava tai vähintäänkin niin erilainen että minuun oli suhtauduttava kuin lähes varauksella. Opettaja sanoi kaikkien kuullen että olen vammainen. Minä purin hammasta yhteen ja näin edessäni itsetuntoaan pönkittävän, jo vanhan, kriiseistä kärsivän ihmisen.
Silti itkin ja loukkaannuin, itkin salaa. Sitten vielä sain sairauden
osakseni. Luulin etten selviä siitä milloinkaan. Rukoilin, että en kuolisi. Kesti aikaa, kesti monta
kuukautta, muutamia vuosia. Selvisin.
Sen jälkeen uskoni palautui, mutta ei kestänyt kauaakaan kun kaikki lähti taas päälaelleen. Minä en kelvannut
mihinkään, masennuin, kun en ollut päässyt kiinni opintoihin, työhön, sairauden ja siitä tulleen masennuksen takia. Hermostossa oli joku mennyt vikaan. En pystynyt kävelemään, huippasi ja pyörrytti ihan mielettömästi. Näin unia joissa
minä en ole mitään, jossa paha haukkuu minut, joissa kaikki tutut ovat minut hyljänneet, osoittelevat sormillaan eivätkä ole tuntevinaankaan. Lopetin nukkumisen.
Söin tai luin, en kuitenkaan nukkunut. Koko perheeni alkoi karttaa
minua. He sanoivat ettei minusta ole mihinkään, että en osaa mitään, että
minulla on tapanani valehdella kaikki
kokemani paha heille. Että sepittelen ajankulukseni. Ajauduin seurustelusuhteisiin. Seurustelulla näin, tai luulin voivani muttaa elämäni paremmaksi. Mutta, vähitellen
sekin unelma alkoi murenemaan. Kumppani oli hulluja puhuva, kaukana terveestä ihmisestä. Hänen seurassaan
joutui pelkäämään. Hänellä oli omia pahoja henkisiä ongelmia jotka näin hänen lävitseen. Hän tarrautui kuin pakkomielteinen minuun. Seuraava kumppani oli taipuvainen komenteluun ja väkivaltaan. Hän oli sadisti ja esitti hyvää päivät toisensa jälkeen.
Kotona uskottiin, että kaikki kumppanini olivat unelmakumppaneita.
Minua ei uskottu kun sanoin että eivät asiani ole lainkaan hvyin. Sain kuulla miten valehtelen ja vääristelen asioita. En ku
Pojat jopa löivät minua. Tytöt nimittelivät aina minua ja sanoivat
tyhmäksi tai joksikin muuksi, halventavia nimiä ja kirosanoja käytettiin toistamiseen. Ja minulla oli
kuin olikin silti ystäviä, ns. bestis.
Se oli aina kanssani koulun ulkopuolellakin kuten myös koulussa.
Mutta sitten sekin löysi uuden kaverin ja koko luokka nousi minua vastaan. Jouduin aina yksin kun pareja jaettiin. Joskus minusta ihan tuntui siltä että ne jakoivat minut
aina säälistä joidenkin hiljaisempien oppilaiden ryhmään, niiden joita myös kiusattiin, joita pidettiin tyhminä,
joille naurettiin. Minä piirtelin aina yksinäni, välitunnilla, joskus
kun ei ollut töitä eikä mitään.
En ymmärtänyt mistä siihen sattui tulemaan joku kiusaaja, joka huusi että olen likaa ja saastaa, että olen
hirveä enkä kelpaa mihinkään.
En sanonut mitään, toivoin että jokin
vapauttaisi minut aikojen kuluttua
viimeistään. Tuo kiusa kesti kokonaiset kuusi vuotta. Se oli ensimmäisillä luokilla hyvin lievää, vielä silloin näet minulla oli jopa ystäviä. Kun tuli yläaste, kukaan ei ollut kanssani, minä olin aina yksin kun jaettiin pareja. Tytöt kuiskivat ja nauroivat, yrittivät olla muka huomattuani heidän naurunsolinansa, kuin eivät olisi olleetkaan. Opettajista yksi piti minua outona, yksi opettaja kerran vihjasi kok luokalle että minun olevan outo, tyhmä, pimeä, vammainen, dille. Joitakin tämäntyyppisiä ilmauksia
esiin tuoden. Toinen opettaja ei tehnyt muuta kuin hymyili hyväntahtoista hymyään, hymyä jonka
tarkoitusta en kuitenkaan voinut käsittää kuin säälinä tai osanottona.
Yläasteen opettajista hirvein, siis sellainen jota moni inhosi, oli puolestaan minulle erityisen kiltti.
Hänen tuntinsa kannustivat ja sain hyvän numeron. Opettajaa pidettiin ylpeänä ja käskyttäjänä. Hän näki kuin peilistä kuka olen, miltä nyt tuntuu, millainen todella sisälläni olen, mitä minussa asuu jne.
Kun menin lukioon, tuli ystävikseni
jälleen omituisia tapauksia. En voinut lakata miettimästä miksi näin on. Koin että olen ruma, kauhea, mitäänsanomaton, vammainen, jokaisen
hylkäämä. Sen jälkeen opiskelin lisää
ja taas uudessa oppilaitoksessa, opettaja katseli tunnilla minua kuin olisin ollut poikkeava tai vähintäänkin niin erilainen että minuun oli suhtauduttava kuin lähes varauksella. Opettaja sanoi kaikkien kuullen että olen vammainen. Minä purin hammasta yhteen ja näin edessäni itsetuntoaan pönkittävän, jo vanhan, kriiseistä kärsivän ihmisen.
Silti itkin ja loukkaannuin, itkin salaa. Sitten vielä sain sairauden
osakseni. Luulin etten selviä siitä milloinkaan. Rukoilin, että en kuolisi. Kesti aikaa, kesti monta
kuukautta, muutamia vuosia. Selvisin.
Sen jälkeen uskoni palautui, mutta ei kestänyt kauaakaan kun kaikki lähti taas päälaelleen. Minä en kelvannut
mihinkään, masennuin, kun en ollut päässyt kiinni opintoihin, työhön, sairauden ja siitä tulleen masennuksen takia. Hermostossa oli joku mennyt vikaan. En pystynyt kävelemään, huippasi ja pyörrytti ihan mielettömästi. Näin unia joissa
minä en ole mitään, jossa paha haukkuu minut, joissa kaikki tutut ovat minut hyljänneet, osoittelevat sormillaan eivätkä ole tuntevinaankaan. Lopetin nukkumisen.
Söin tai luin, en kuitenkaan nukkunut. Koko perheeni alkoi karttaa
minua. He sanoivat ettei minusta ole mihinkään, että en osaa mitään, että
minulla on tapanani valehdella kaikki
kokemani paha heille. Että sepittelen ajankulukseni. Ajauduin seurustelusuhteisiin. Seurustelulla näin, tai luulin voivani muttaa elämäni paremmaksi. Mutta, vähitellen
sekin unelma alkoi murenemaan. Kumppani oli hulluja puhuva, kaukana terveestä ihmisestä. Hänen seurassaan
joutui pelkäämään. Hänellä oli omia pahoja henkisiä ongelmia jotka näin hänen lävitseen. Hän tarrautui kuin pakkomielteinen minuun. Seuraava kumppani oli taipuvainen komenteluun ja väkivaltaan. Hän oli sadisti ja esitti hyvää päivät toisensa jälkeen.
Kotona uskottiin, että kaikki kumppanini olivat unelmakumppaneita.
Minua ei uskottu kun sanoin että eivät asiani ole lainkaan hvyin. Sain kuulla miten valehtelen ja vääristelen asioita. En ku
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kukaan ei arvosta Sinua ellet itse arvosta itseäsi. Se on julmaa mutta totta, eikä mikään muutu ennen kuin itse alat arvostaa itseäsi. Itsensä arvostaminen on vaikeaa kun on tuollaisia kokemuksia takana. Mutta sen voi oppia, kun omakuvasi muuttuu positiivisemmaksi.
Ole itsesi ystävä. Kohtele itse itseäsi hyvin. Tajua oma arvosi. Tajua se, että kukaan ei ole ketään arvokkaampi, eikä arvottomampi, vaan kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, ja ansaitsevat siis kunnioitusta yhtä paljon. Myös sinä.
Se, että olet ajautunut noin ala-arvoisiin ihmissuhteisiin, kertoo siitä, että hakeudut paskojen ihmisten seuraan. En tarkoita että olet vastuussa muiden paskamaisuudesta, mutta voit itse vaikuttaa siihen aika paljon, miten muut sinua kohtelee. Voit itse vaikuttaa minkälaisten ihmisten kanssa olet tekemisissä, ja miten annat kohdella itseäsi.
Voit itse vaikuttaa elämääsi.
Kuulostaa siltä että haet koko ajan vain hyväksyntää muilta. Kuvittelet ehkä että elät muiden armoilla. Luulet, että elämäsi on muista ihmisistä kiinni.
Me kaikki tarvitaan muita ihmisiä, laumaeläimiä kun ollaan, mutta kaikki alkaa itsestä.
Lähde tutkimusmatkalle itseesi. Siis tutustu siihen omaan itseesi, joka on SINÄ, eikä se persoona, jonka muut ihmiset ovat sinulle antaneet. Sinä olet ilmeisesti ristiriitaisessa tilanteessa, koska näyttelet sitä roolia, jonka muut ihmiset ovat sinulle pienen elämäsi aikana antaneet ja millaisen käsityksen itsestäsi ne on sinun päähäsi juurruttaneet. Ja se rooli on jotain ihan muuta kuin mikä sinä oikeasti olet.
Ei kannata jäädä odottamaan jotain ihmettä Jumalalta.Jos Jumala on luonut ihmisen, niin ihminenhän on silloin Jumalan käsityötä. Ja Hän näki,että se minkä oli luonut,oli HYVÄ.Mitä sinä itseajattelisit, jos tekisit jonkun käsityön, joka mielestäsi on hyvä, ja se käsityö alkaisi itse haukkumaan itseään, että voi mua kun oon niin huono! Etkö loukkaantuisi?:D
"Rakasta lähimmäistäsi NIINKUIN ITSEÄSI"
Yleensä ne ihmiset jotka on kokenut hieman kovempia elämässään, eivätkä ole eläneet aivan niin "helposti" koko elämäänsä, ovat juuri niitä kaikkein parhaimpia ihmisiä mitä on koko maailmassa. Sitten yksi päivä milloin saat sanoa itsellesi olevasi onnellinen, (se päivä tulee vielä), vaikka vihaisitkin joitakin päiviä elämässäsi, et kuitenkaan haluaisi vaihtaa niitä pois, luulenma. En tiedä voiko ihminen enää ikävämmin lyödä toista kuin tällä tavalla, ja teenkin sen nyt sanomalla että niitä joita Jumala eniten rakastaa, niitä Jumala eniten koettelee.
Oon kokenu tosi kovia - siitä syy rehellisyyden vaatimuksiini.Siis Jumala on mua koetellut -ei bambiseni - einiin pahaa jumalaa oo. Vain ihminen siihen pystyy.Anna arvo rehellisille mielipiteilleni - pyydän.Bambi - kai olet ihmisen ystävä vaikken ole syntinen vain rehellinen.
-
"...joita Jumala eniten rakastaa, niitä Hän eniten koettelee"
Eli Bambin Jumala rakastaa toisia enemmän kuin joitain muita.
Jumala siis laittaa ihmiset tärkeysjärjestykseen???
Kai Jumala sitten vihaakin joitain, vai?
...älykkäämpi ja herkempi persoona, siksi Sinua ovat kateelliset pyrkineet kampeamaan "jalustaltasi", vaikka itse et ole sitä tehnytkään, päinvastoin, ja siksi tuo harvinainen jalusta Sinulla onkin pysynyt vain tiukentuen!
Paholainenhan se pyrkii kaikessa sortamaan Sinua, saamaan Sinut pois tolaltasi, itselleen.
Ethän ole nuruudessasi sortunut sprititismiin yms.? Tiedän läheltäkin tapauksia, oman äitinikin lapsuudesta, kuinka "kirotusti" hänen tyttökavereilleen on käynyt pelkästä korttien, kynttilöiden yms. ennustamisesta ja henkien kutsumisesta! Siitä ei pääse irti muutoin kuin taivaallisen Isämme, Jeesuksen Kristuksen avulla. Mikään uskonto ei pelasta meitä. Tarvitsemme ylhäältä Jumalan lapsiksi uudestisynnyttävän uskon Häneen, Vapahtajaamme, Herraamme. Saamme samalla myös Rakkauden - Rakkaus karkoittaa kaiken pelon, vaikka kaikki muut meidät hulkäisivätkin! Yksin olemme tänne tulleet, yksin lähdemme - mutta missä ja kehen luottamuksessa? - se on Ydinkysymyksemme!
Taivaallinen Isä myös kurittaa jokaista lastaan, jota Hän rakastaa - muutoinhan me olisimmekin todellisia äpäriä. Hylkää Hän ei koskaan, koettelee uskoammekin vain, päästämmekö sittenkin vain paholaisen elämäämme, vai uskommeko ikuiseen, kunnon Elämään, jossa emme enää edes muistele katkerina, kaunaisina tms. menneitä, vaan voimmme antaa kaikesta huolimatta kaikkille ihmisille anteeksikin!
Mitä pahaa olet tehnyt kellekään, että jopa nautit itseesi kohdistuneesta pahasta? Miksi näet itsesi "rumana" - sisältä ja/vaiko ulkoa? - vaikka Sinua on pidetty kauniina, naimisiinkin olet mennyt? Miksi et usko hyvyyteen, hankkiudu sekä yksinäsi siihen, että hyvien seuraan? Eikö paikkakunnaltasi löydy Sinua rakentavaa ja kohentavaa seuraa, todella Kristukseen uskovaa, lähimmäistämme pyyteettä palvelevaa seurakuntaa? Eikös se, että joku paha tahtoo riistää Sinulta koko hyvän itsesi todista juuri Sinun hyvyytesi puolesta? Kukapa nyt huonoa ja pahaa huolisi - ei edes viimeksikään!
Et ole kirottu, kaltoin ja syyttä suotta kohdeltu usein vain. Toivottavasti löydät vielä Raamatusta Totuuden, toivottavasti Hyvä voittaa ikuisen sielusi riemuksesi ja Taivaan Isänkin Iloksi!
Elämän Iloa - Siunausta - Rakkautta - Parhaimmat!
t. Ilkka
P.S. Mitä ovat ns. etiäiset? - Jos taas vähänkään luotat minuun - ilman "ketunhäntää kainalossani" - voit postata myös suoraan minulle. Velvollisuuteni on omalta osaltani auttaa Sinua lähimmäisenäni, ristimmekin on siten helpompi kantaa!
IOH
uskontoa kaipaat, voisit tutkia asiaa laajemmin kuin pelkästään kristinuskon kannalta, eivät he ole tämän planeetan ainoa porukka, jotka tosistaan ja muista välittävät.
Jos läheisyyttä etsit, voisit vaikka Unitaariuniversalisteihin tutustua.
"Unitaariuniversalismi on liberaali uskonnollinen suuntaus, jonka johtavat periaatteet ovat vapaus, järki ja suvaitsevaisuus. Se painottaa kaiken olevaisen perimmäistä ykseyttä ja kaiken elävän keskinäistä riippuvuutta. Uskonto nähdään universaalina ilmiönä, ja jokaisesta maailman uskonnosta voidaan löytää suurta viisautta. Ilmoitusta pidetään edelleen jatkuvana prosessina, minkä vuoksi unitaariuniversalistit pyrkivät kohtaamaan uudet vaikutteet avoimin mielin riippumatta siitä, tulivatko ne tieteen, taiteen, oman tai muiden uskontojen taikka yksittäisen ihmisen elämänkokemuksen piiristä." (Patrick Uotisen kokoamasta tekstistä)
http://www.netlife.fi/users/antti.pelkola/uu/
Kannattaa vilkaista jos kiinnostaa, vaikuttavat suht. järkeviltä.
Tai sitten voisit tutkia esim. itämaisia filosofioita, taoismia, ateistista buddhismia jne, niistäkin löytyy melkoisia helmiä vähän väliä.
Vihaisille ihmisille voi suositella A. Z. La Veyn "Satanic Bibleä" ja Nietzscheä (meniköhän tuo nimi oikein, ikinä muista sitä oikeinkirjoitusta).
Onnea matkaan.