Mieheni suru

Hei,

mieheni erittäin läheinen ystävä, melkein kuin isä, kuoli yllättäen puoli vuotta sitten. Mieheni suri asiaa avoimesti aluksi kuukauden päivät hautajaisiin saakka ja jotenkin kuvittelin asian olevan sillä ohitse. Siinä tein väärin. Aloin itse tekemään graduani, johon käytin aikaa aivan liian paljon. Aikaa, jolloin mieheni olisi tarvinnut minua.

Nyt tilanne on sellainen, että mieheni on lähes täysin lamaantunut. Hänelle on täysin yhdentekevää olemmeko yhdessä vai emme, kaikki on vaan "ihan sama". Elämä on helvettiä ja mikään ei kiinnosta. Tämä on siis hänen ensimmäinen läheisen ihmisen poismeno aikuselämänsä kynnyksellä. Töissä hän jaksaa kyllä onneksi käydä.

Tilanne kotona on oikeasti aivan järkyttävää, minua ei noteerata ollenkaan ja kaikki viikonloput ryypätään ulkona. Se kuulemma helpottaa oloa.

Voisiko joku fiksumpi neuvoa, että mihin asti toista pitää koittaa jaksaa ja tukea surussa, ennen kuin lähtee lätkimään? Itsestäni tuntuisi kamalan pahalta jättää hänet yksin, vaikka väittääkin ettei minua tarvitse. Hän käy läpi joko kakkos- tai kolmosvaihetta kriisiteoriassa, en ole aivan varma, koska välillä jo luulin, että olemme edistyneet surun käsittelyssä. Nyt kuitenkin näyttää tulleen taas takapakkia ja mikään ammattiapu ei kelpaa joten aika yksin olen tilanteeni kanssa. Toisen suru on vain niin järkyttävää katsottavaa, varsinkin kun hän ei osaa nojata minuun, vaan jättää minut täysin ulkopuolelle. Auttakaa hyvät kanssaihmiset minua, en todellakaan tiedä enää mitä tehdä.