AVUTON :

Minä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lapsella oli koliikki,mies lähti kävelemään ensin pieksettyään minua monta vuotta.
Lapsi vain huusi ja huusi eikä minulla ollut ketään.

Ajattelin etten ikinä voisi satuttaa lastani mutta sitten tapahtui se pahin. Ravistelin lastani,vain pienen hetken mutta kuitenkin. Soitin samoin tein päivystykseen ja menin lapseni kanssa sinne. Jo samalla sekunnilla kun lopetin ravistelun,vihasin itseäni. Sain apua,terapiaa ja lääkkeitä sekä kotiapua. Aloimme käymään myös vauvahieronnassa ja koliikki hävisi 3 käyntikerran jälkeen! Suosittelen!

Tuosta on nyt 13 vuotta,lapseni voi hyvin ja rakastan häntä yli kaiken ja opin nauttimaan äitiydestä pikkuhiljaa kun sain apua. Onneksi en aiheuttanut mitään vammoja lapselle vaan pääsin kaikesta yli. Silti,näinkin pitkän ajan jälkeen vihaan itseäni ja itken joskus noita aikoja,mitä teinkään.

Hae ammattiapua,muutakin kuin kotiapua. Puhu neuvolassa tai jossakin ennen kuin voi olla liian myöhäistä. Älä syyllistä itseäsi,vaikkei se lapsenkaan vika ole että hän itkee. Ne ovat "vain" ongelmia jotka on ratkottavissa.

Toinen juttu,mikä ei lohduta ehkä nyt kun päiväkin tuntuu tuossa tilanteessa viikolta,mutta lapsesi on kohta jo niin iso että tuossa iässä koliikki helpottaa muutenkin. Kysy neuvolasta siitä vyöhyketerapiasta ja muustakin.

Hei! Meidän lapsi itki ensimmäiset 5kk.. mikään ei auttanut.. sen jälkeen rauhoittui niin, että yöllä herätessä alkoi itkeä niin ettei mikään auttanut. Rauhoittui vasta kun oli kokonaan hereillä.
Pointtini taasen on että lapsellani olikin liian kireä kielijänne.. neuvolassa eivät tutkineet, vaan syyksi sanottiin aina jotta sillä on varmaan vatsavaivoja.. kun aloin toipua pahimmasta valvomisesta, muistin että synnytyssairaalassa kysyttiin että onko imetys lähtenyt hyvin käyntiin kun se jänne näyttää vähän kireältä. Imetys lähti hyvin ja vauva paisui kuin pullataikina.. ainut että itki, itki, itki.. ja sairaalan kysymys jäi unholaan..

Nyt myöhemmin mietittynä merkkejäkin oli. Ensimmäinen oli että tutti ei pysynyt suussa, vaan jotenkin kieli työnsi sen ulos, tuttipullolla syöttäminen oli vähän "outoa" ja vellit piti laimentaa kun ei jaksanut imeä.. selvimmin alkoi huomata sen soseiden kanssa kun kieli työnsi niitäkin.. silloin niitä ei niin osannut väsyneenä ajatella.. Oma teoriani on, että kieli joutui olemaan jännittyneessä asennossa, kun itki ja se alkoi sattua.. Uskon että se sattui imiessäkin, mutta koska se liittyi ruokailuun, syyksi tuli juuri vatsavaivat. En muista tarkkaan, kait syötinkin useasti.. Neuvolan "ohjekirjoissa" tällaisia teorioita ei ole..
Jänne näytti sellaiselta kalvolta kielen alla... Ja siinäkin on eri lääkäreillä teoriat pitääkö se leikata vai ei.. Toiset on "katsotaan nyt, se voi kasvaa vauvan kasvaessa" ja toiset lääkärit eivät edes katso sitä, vaan lähettävät heti suukirurgin katsottavaksi! eikä vauvani jänne ollut edes iso.. mutta heti seuraavana yönä, kun jänne oli leikattu, sain hänen yöllisen itkunsa rauhoittumaan!!

Sinun vauvallasi nyt ei välttämättä sellaista ole, mutta halusin kuitenkin kertoa tämän.. Turhaan valvoin monta monta kuukautta ja olen niin pettynyt sen neuvolan toimintaan.. Ja se jänteen napsaisukaan kestänyt kuin pari sekuntia!

Voimia sinulle! Ja olet todellakin voiton puolella.. Yritä pitää pintasi että saat vauvallesikin apua.. Et todellakaan ole huono äiti!

Oma avuttomuus on raastavaa, varsinkin kun lastenhoidon ammattilaisena odottaaa itseltään täydellistä osaamista ja jaksamista.
Olet kuitenkin omalle lapsellesi äiti, et lastenohjaaja. Siksi voit olla väsynyt, pettynyt, avuton, kireä, stressaantunut...olematta silti huono äiti (mitä se taas sitten onkaan...)
Minulla on lapsi joka itki ensimmäisinä kuukausina paljon ja kuinka se kuormittikaan. Sain hoitoapua äidiltäni aina kun pyysin (sekin oli vaikeaa, siis avun pyytäminen...sitä yritti vaan pärjätä ja jaksaa) mutta muistan niin monia iltoja jolloin olin onnellinen kaatuessani sänkyyn (vauva ei itkenyt öisin, heräili kyllä tiheästi). Taas yksi päivä takana ja selvitty. Joskus jouduin jättämään itkevän lapsen hetkeksi yksin ja menin kokoamaan itseni toiseen huoneeseen. En koskaan satuttanut lastani mutta välillä kun olin väsynyt jatkuvaan itkuun, otteeni olivat varmasti kovia ja hermostuneita, minkä tajusin hankaloittavan tilannetta tietenkin entisestään. Niinpä menin hetkeksi rauhoittumaan muualle ja tulin sitten takaisin.
Joskus päivät ja illat olivat niin loputtoman pitkiä, koitin lohduttaa itseäni sillä ettei lapsi voi itkeä aina vaan, joskus tämäkin loppuu.

Ja niinhän se loppui. Mitään selitystä ei itkulle ikinä tullut, ei allergioita, sairauksia.

Neuvolan apuun petyin täysin. Kun olisin vain halunnut puhua jollekin ulkopuoliselle olotiloistani, sain nopeasti vastaukseksi että jotkut vauvat vaan itkee paljon. Vaikka sitten niinkin, mutta jos olisin saanut PUHUA asiasta, olisi sekin helpottanut osaltaan. En todellakaan kaivannut mitään vinkkilistaa tai takuuvarmaa konstia, jos terveydenhoitaja ei sitä tiennyt, olisin vain purkanut tuntojani. Luulisi kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten koulutukseen sisältyvän edes perusteet psykososiaalisen tuen antamisesta ja asiakkaan kohtaamisesta, vaikkei varsinaiseen mielenterveystyöhön olisi paneutunutkaan. Itsekin olen terv.huollon ammattilainen ja asiakastyötä tekevä saa aina mielestäni varautua siihen että kohtaa kriisissä olevan, masentuneen, ahdistuneen tms. asiakkaan ja osaa avata keskustelun tilanteesta, vaikka sitten ohjaiskin asiakkaan eteenpäin mielenterveyspuolelle. Kaikkihan ei sitä todellakaan tarvitse, jo kuulluksi tuleminen peruspalveluissa (esim. neuvola) riittää varmasti valtaosalle ilman että ollaan heti huutamassa psykiatrian ammatilaisia apuun.

Mutta takaisin sinuun. Hae apua. Käytä saamasi lastenhoitoapu, vaikka heti seuraavan itkun alkaessa tuntisitkin olevasi taas samassa kuin mitä olit ennen omaa aikaa. Irrottautuminen hoitovastuusta antaa kuitenkin hetken tauon ja toisaalta saat muutakin sisältöä elämään. Jos siis et ole kotiympäristössä. Älä syyllistä itseäsi lapsen itkusta, se ei ole viesti sinulle että hoitaisit homman huonosti!!!! Vaikka vatsa olisi täynnä, vaippa puhdas ja riittävästi nukuttu, jotkut lapset vaan itkevät. Koita löytää joku keino jolla rauhoitat itseäsi - minulla se oli huoneesta hetkeksi poistuminen ja laulaminen lapselle. Ajan myötä lapsi alkoi rauhoittua lauluun ja hyräilyyn, mutta se oli monesti paljon tärkeämpää itselle jotta pysyin rauhallisempana.

voi sinua :( tuo on niin tuttu olotila, en varmaan juurikaan osaa auttaa, mutta lopulta se helpottaa... meillä on kohta 4 kk tyttö ja nyt vasta alan todella nauttia hänestä ja äitiydestä, vihdoin se korvia huumaava ja sydäntä raastava huuto on tauonnut!! Muista vaan että avun pyytäminen ei ole mikään häpeän asia ja ne pienet hetket yksin kuitenkin ovat hyväksi, vaikka se huuto tuntuu aivan yhtä pahalta kun palaa kotiin, mutta sitä taas jaksaa... itse nukuin myös tosi huonisti, vaikka vauva nukkui itse yöllä ihan ok tai siis tosi hyvin, itse en vaan saanut unta :( et varmasti ole huono äiti, olet paras mahdollinen lapsellesi, mutta yritä tosiaan saada apua aina silloin tällöin! onko mahdollista että isä ottaa lapsen edes yöksi tai tulee teille ja sinä jonnekin muualle nukkumaan tai joku isovanhemmista, edellyttää tietty et laps juo pullosta..

tsemppiä sinulle ja voimia! kirjoittele joskus tänne kuulumisia :) tulee aina melkein itku kun lukee teistä kohtalotoverista, meillä kuienkin tuntuis olevan jo voiton puolella nää pikkuvauvahuudot... vaikkei sitä heti meinannut uskoa kun alkoi olo helpottaa, odotti vaan et koska koska koska.... Toivotaan teille hiljaista ja aurinkoista kesää!!