7-vuotias poikamme on kärsinyt meidän vanhempien yhdessä-erossa -suhteesta lähes koko ikänsä. Nyt asiat alkavat loksahdella paikoilleen, yhdessä ollaan vaikeuksien jälkeen ja olo tuntuu hyvältä muuten, mutta huoli lapsesta ja hänen mahdollisesta oireilustaan vaivaa.
Poika on vilkas, sosiaalinen esiintyjätyyppi, mutta hänellä on ollut lieviä pakko-oireita pari vuotta. Oireet ovat joko ääntelyä tai pään ja vartalon nykimistä. Oireet vaihtuvat niin, että kun yhdentyyppinen liike/ääni loppuu, hän "keksii" toisen. Itse hän puhuu näistä oireistaan melko avoimesti, on todennut, ettei mahda niille mitään ja että aina tulee uusia. Olemme myös puhuneet siitä, että äidillä oli lapsena lievää pakkoääntelyä. Poika kyseleekin, että kuinka äiti sai sen itseltään loppumaan!
Poika on käynyt muutaman kerran kasvatus- ja perheneuvolassa ja pian menemme yhdessä kuulemaan yhteenvetoa.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia ja tiedättekö, miten oireiden kanssa tulisi menetellä? Pitäisikö kiinnittää huomiota vai toivoa niiden menevän itsekseen ohi? Poika menee syksyllä kouluun, siksi olisikin kaikkien kannalta ihanteellista, että oireet helpottaisivat siihen mennessä. Vai helpottavatko ne??
Poika on vilkas, sosiaalinen esiintyjätyyppi, mutta hänellä on ollut lieviä pakko-oireita pari vuotta. Oireet ovat joko ääntelyä tai pään ja vartalon nykimistä. Oireet vaihtuvat niin, että kun yhdentyyppinen liike/ääni loppuu, hän "keksii" toisen. Itse hän puhuu näistä oireistaan melko avoimesti, on todennut, ettei mahda niille mitään ja että aina tulee uusia. Olemme myös puhuneet siitä, että äidillä oli lapsena lievää pakkoääntelyä. Poika kyseleekin, että kuinka äiti sai sen itseltään loppumaan!
Poika on käynyt muutaman kerran kasvatus- ja perheneuvolassa ja pian menemme yhdessä kuulemaan yhteenvetoa.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia ja tiedättekö, miten oireiden kanssa tulisi menetellä? Pitäisikö kiinnittää huomiota vai toivoa niiden menevän itsekseen ohi? Poika menee syksyllä kouluun, siksi olisikin kaikkien kannalta ihanteellista, että oireet helpottaisivat siihen mennessä. Vai helpottavatko ne??
Vastaukset 9
Vanhimmat
tilanteenne vaattii lastenpsykiatrin arviointia. Jotkut mielialalääkkeet lievittävät pakko-oireita. Sitten pitää myös selvittää, ettei ole kyse Touretten-syndromasta,johon kuuluu tahdottomia ääntelyita ja nykäyksiä.
Asia kannattaa todellakin tutkia, ja etsiä hoitokeinoja, koska toiset lapset voivat olla uskomattoman julmia.
Omalla pojallani on ollut pakkoajatuksia ja liikkeitä isänsä itsemurhan jälkeen eli pari vuotta.Poika on nyt 10v.Noihin kyseisiin oireisiin hänelle määrättiin Seronil-lääkitys,jos lapsellesi määrätään sinusta kumman suuri annos niin se johtuu siitä,että lasten maksa polttaa niin hurjalla vauhdilla verrattuna aikuisiin.Tämän vuoksi ei ole varmaa tehoaako lääkitys.Pojallani se on ainakin lieventänyt.Tarvitset lastenpsykiatrin apua-tarkista onko perheneuvolan lääkäri pätevä ja jos ei ole niin mene yksityiselle vaikka se maksaakin.Poikani on käynyt kaksi vuotta psykoterapiassa ja sen hyötyä on alkanut nyt vasta näkyä.Mielestäni tarvitset pojallesi terapiaa-kelahan ei enää maksa mutta kunnan on velvollisuus maksaa terapia kulut vaikka muuta sanovatkin.Jos haluat kirjoittaa asiasta niin mailini on [email protected]
heip
Kyse voi olle tic-oireilusta, joka on tietyllä tavalla itseään rajoittava, ohimenevä ilmiö. Sitä on usein suvussa. Oma poikani kärsi sellaisista jutuista, vanhin, änkytystä, erilaisia ruumiillisia pakkoliikkeitä,pakkotoimintojaym. Sitä löytyi suvusta meiltä, molempien isän ja äiskän puolelta. Me ei taidettu tehdä mitään, siitä on jo 15 v. Ei liikaa huomiota, mutta hieman siihen pakkotoimintoon, jos se ei omaan lapsen mieleen tahdo näkyä, tosi hienovaraisesti...
Sitten on tämä Touretten oireyhtymä, siinä on jo vähän vaikeanmpi oireilu kyseessä.
Meillä tietyllä tavalla tämä herkin lapsi reakoi meidän aikuisten huonoon tilanteeseen, sitten kun ero tuli, koko oireilu jäi pois täysin, eikä ole enää sen koommin vaivannut, armeija käyty ja poika yli 20 v.
Siihen on niin paljon mahdollisia syitä. Ei kuitenkaan lastenpsykiatri ole välttämättä se ensimmäinen oikea. vika voi olla teissä muissa...
Heipähei,
tic-oireilua olen itsekin ajatellut. Kasvatus- ja perheneuvolassa ollaan käyty ja siellä (lapsiterapeutti) oltiin sitä mieltä, että katsotaan nyt, tavataan ennen koulun alkua.
Toisaalta rauhoittaa se, että ammatti-ihminen sanoo noin, mutta kuitenkin itsenhän tässä lapsen vanhempia ollaan... Pakko-oireet voimistuu jäännittävissä tai pelottavissa tilanteissa, normaalisti niitä ei juurikaan ole. Siis on vähän, mutta ei niin häiritsevästi.
En oikeasti tiedä, mitä tehdä. Pitäisikö kiinnittää huomiota, vai olla niinkuin ei huomaisikaan? Poika itse tietää oireistaan, mutta ei tahdo välittää. Näin kesällä se vielä on ok, mutta koulussa sitten.. kaverit ja isommat varsinkin voivat olla yllättävän julmia..
Pitäisikö siis yrittää jo nyt hillitä oireita puhumalla vai odottaa, että ne ajastaan häviävät?
Minun keskimmäiselläni oli ticejä. Me yritimme kotona olla niinkuin emme niitä huomaisikaan, sillä halusimme että hän tuntisi olonsa kotona mahdollisimman rennoksi.
Koulun takia mietimme yhdessä, mitä huomaamatonta hän voisi tehdä, silloin kuin mieli tekee "tikata". Lapseni räpsytteli silmiään. Keksimme, että hän voi puristaa vaikka varpaitaan lattiaan tai etusormea ja peukaloa vastakkain, silloin kun tekee mieli räpsytellä. Open kanssa juttelimme myös asiasta ja toivoimme suhtautumaan tikseihin huomaamattomasti.
Tiksit eivät loppuneet, mutta lapseni oppi toimimaan niiden kanssa rauhallisemmin. Kyllä hän edelleenkin käyttäytyy välillä pakkomielteisesti, mutta hänellä on nyt keinoja tilanteiden hoitamiseen.
Suosittelen siis juttelemaan lapsen kanssa hänen tuntemuksistaan ja keksimään yhdessä keinoja tiksien hallitsemiseksi. Koulu ei nimittäin ole se kaikkein suvaitsevaisin paikka! (Olen itse luokanope.)
Nykyään 11-vuotiaalla pojallani on samantyyppisiä, lieviä pakkoliikkeitä ollut ainakin pari vuotta. Pojan kanssa niistä olen jonkinverran jutellut,suurta numeroa en ole nostanut.KUKAAN kavereista koulussa tai harrastuksissa ei ole kommentoinut asiaa mitenkään, saati sitten kiusannut.Liekö edes huomannut!
Mukava kuulla, että olette selvinneet noinkin hyvin. Itseäni väkisinkin pelottaa koulun alku. Vielä toistaiseksi ei kukaan ikätoveri ole oirehtimisesta huomautellut, ei eskarissa eikä harrastuksissa.
Välillä tuntuu, että pakkoliikkeet lisääntyvät, välillä taas olo hetkeksi rauhoittuu. Varsinkin vähänkin jännittävissä tilanteissa oireet ilmenevät monenlaisina liikehtimisinä ja ääntelyinä (nykyään "pakkojuoksua", kehon vääntelemistä, sormien haistelua, kovia äännähdyksiä). Poika itsekin mainitsee niistä, että "ne on nyt taas niitä pakkoliikkeitä, en voi niille mitään".
Koulun alettua täytyy sitten tietenkin opettajan kanssa ottaa asia puheeksi. Jospa tämä tästä helpottaa ajan kanssa.
Lapseni on ollut ihan samanlainen. Pakkoliikkeitä oli jopa kahden, kolmen sarjoina.Hulluin oli, kun hän ensin napsautti sormiaan, sitten viskaisi pään takakenoon. Puhuimme niistä, ja joskus naureskelimmekin niille.Pisipään kesti silmien räpsyttelyvaihe. Viime kesän jälkeen ei ole ollut, silloin hän oli 9-vuotias.Eli ne voivat mennä ohi! Lapseni on luonteeltaan hyvin herkkä ja reagoi helposti asioihin.
Meillä oireet alkoivat jo 2-vuotiaana ja menimme aika pian tutkimuksiin. Aluksi oli silmien räpyttelyä, yninää jne... Välillä oireet ovat poissa pitkiäkin aikoja, mutta aina ne mokomat palaavat. Me emme ole saaneet mitään Tourette-dg:a ainakaan vielä, mutta oireet ovat kyllä nyt lisääntyneet kun jännä ekaluokka alkoi muutama viikkoa sitten.
Lääkäri sanoi silloin tutkimusten aikana, että kaikki piirteet eivät täyty, mutta sanoisin,e ttä tänä päivänä voivat jopa täyttyä.
Poikamme osaa hillitä oireitaan päivisin koulussa aika hyvin, mutta kotona niitä tulee tosi paljon ja jossakin jännissä tilanteissa sekä passiivisissa puuhissa esim. telkkarin ääressä.
Tällä hetkellä ynistään, heitetään päätä taaksepäin, jännitetään koko kasvolihaksia mutrulle....poikamme ei ole missään tapauksessa mikään ylívilkas vaan rauhallinen ja aika ujo uusissa ryhmissä. Tämä on aika jännää aikaa ja tässä mieti´nkin,e ttä pitäisikö taas mennä lääkärille kyselemään että missä mennään.