kaverini kuoli kahdeksan vuotta sitten leukemiaan olimme silloin kymmenvuotiaita. yhä nytkin ei ole sellaista päivää etten ajattelisi kaveria ja miten asiat olisi jos kaverini olisi vielä täällä. luulin että kun aika kuluu en ajattelisi niin paljon toisin kävi. kävin kerran kaks psykiatril puhumas ois pitäny mennä useammin, nyt se tuntuu vähän nololta mennä ihan vieraan ihmisen kanssa ..
kaverini
veera
1499
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mennä puhumaan juuri tuosta kahdeksan vuoden takaisesta asiasta jonkun auttajan kanssa. Useimmiten ne juuri ovat vuosia vanhoja asioita, jotka vaivaavat ihmisiä niin paljon, että tarvitsee apua niiden ylipääsemiseen. Toiset yrittävät kauemmin, toiset hakevat apua nopeammin. Ei siinä ole mitään noloa. Monet vaivaavat asiat liittyvät juuri lapsuudessa koettuihin suuriin asioihin, joita lapsen mieli ei ole osannut käsitellä.
Kahdeksan vuotta yhden asian kimpussa on kuitenkin kauan ja mielestäni sinun kannattaisi ainakin käydä kokeilemassa, olisiko asiasta juttelemisesta apua (mielenterveystoimisto tms.) Se ei tarkoita, että sinun pitäisi unohtaa edesmennyt ystäväsi, mutta se voisi helpottaa uusissa ystävyyssuhteissasi.