Kiitos Simo Sielunperän kokeiluni ei onnistunut,
mutta kirjoitan aiheesta ilman onnistunutta
enesimmäistä osaa. Tai ehkä se ei olisi
onnistunut muutenkaan, ehkä olin vain
optimistinen. En kirjoita uskonnosta, vaan ehkä
enemmän elämästä. Kirjoitin ensimmäisen gallupin,
tosin näemmä liian tökerösti, jotta jokainen
pääsisi kokemaan sitä jännityksen tunnetta, onko
minut huomattu, olenko minä merkittävä? Sehän se
meillä kaikilla siellä sysvällä sisimmässä
kolkuttaa, että hyväksytäänkö minut, kelpaanko
minä? Minusta ainakin tuntuu aina hienolta,
oikein sielun sopukoita myöten, kun kuulen kehuja
itsestäni tai jos nimeni liitetään julkisesti
positiiviseen yhteyteen. Se lämmittää kovasti,
tuntuu kuin voimaa virtaisi sisälle, ja silti
kyse on vain pelkistä sanoista. Sanalla on
voimaa, niin positiivissa, kuin negatiivisessa.
Miten me sitä voimaa käytämme? Ilkeät sanat ja
toisten haukkuminen ei vahingoita vain sitä
toista, vaan ne kuluttavat myös itseä. Ikuinen
negatiivisuus ja pahansuopuus vie kaiken ilon
elämästä. Vastaavasti hyvät kannustavat sanat
tuovat hyvän mielen myös lausujalle. Miten me
haluamme elämäämme elää? Haluammeko me keskittyä
toisten parjaamiseen ja levittää pimeyttä ja
ahdistusta maailmaan ja omaan itseemme, vai
haluammeko me luoda valoa ja iloa ympärillemme?
Joka kerta kun lausun, jonkin positiivisen
kommentin toisesta ihmisestä, tunnen sisälläni
hyvänolon tunteen. Tunne siitä, että on saanut
toista ilostuttaa, on pala onnea. Jos onnea
yrittää tavoitella, niin kaiketi paras tapa on
yrittää saada muut onnellisiksi. Ei pakottamalla,
mutta kauniilla sanoilla, kohteliailla eleillä.
Kaikki me tarvitsemme myös arvostusta. Ehkä
minulla on heikkoitsetunto tai jotain, jos kukaan
muu ei tunne samalla tavalla, mutta arvostava
sana muilta ihmisiltä silloin tällöin antaa
voimia yrittää, niin töissä, kuin muussakin
elämässä. Jos arvostusta ei tunne saavansa, niin
ei kiinnosta yrittääkään, ajautuu vain
negatiivisuuteen ja tekee vain sen mikä on pakko.
Ehkä kirjoitukseni oli hieman naivi, mutta
toivon, että minä ja te kaikki tekisimme tästä
pävästä muille aurinkoisen ja kylväisimme samalla
myös iloa omaan sydämeen.
mutta kirjoitan aiheesta ilman onnistunutta
enesimmäistä osaa. Tai ehkä se ei olisi
onnistunut muutenkaan, ehkä olin vain
optimistinen. En kirjoita uskonnosta, vaan ehkä
enemmän elämästä. Kirjoitin ensimmäisen gallupin,
tosin näemmä liian tökerösti, jotta jokainen
pääsisi kokemaan sitä jännityksen tunnetta, onko
minut huomattu, olenko minä merkittävä? Sehän se
meillä kaikilla siellä sysvällä sisimmässä
kolkuttaa, että hyväksytäänkö minut, kelpaanko
minä? Minusta ainakin tuntuu aina hienolta,
oikein sielun sopukoita myöten, kun kuulen kehuja
itsestäni tai jos nimeni liitetään julkisesti
positiiviseen yhteyteen. Se lämmittää kovasti,
tuntuu kuin voimaa virtaisi sisälle, ja silti
kyse on vain pelkistä sanoista. Sanalla on
voimaa, niin positiivissa, kuin negatiivisessa.
Miten me sitä voimaa käytämme? Ilkeät sanat ja
toisten haukkuminen ei vahingoita vain sitä
toista, vaan ne kuluttavat myös itseä. Ikuinen
negatiivisuus ja pahansuopuus vie kaiken ilon
elämästä. Vastaavasti hyvät kannustavat sanat
tuovat hyvän mielen myös lausujalle. Miten me
haluamme elämäämme elää? Haluammeko me keskittyä
toisten parjaamiseen ja levittää pimeyttä ja
ahdistusta maailmaan ja omaan itseemme, vai
haluammeko me luoda valoa ja iloa ympärillemme?
Joka kerta kun lausun, jonkin positiivisen
kommentin toisesta ihmisestä, tunnen sisälläni
hyvänolon tunteen. Tunne siitä, että on saanut
toista ilostuttaa, on pala onnea. Jos onnea
yrittää tavoitella, niin kaiketi paras tapa on
yrittää saada muut onnellisiksi. Ei pakottamalla,
mutta kauniilla sanoilla, kohteliailla eleillä.
Kaikki me tarvitsemme myös arvostusta. Ehkä
minulla on heikkoitsetunto tai jotain, jos kukaan
muu ei tunne samalla tavalla, mutta arvostava
sana muilta ihmisiltä silloin tällöin antaa
voimia yrittää, niin töissä, kuin muussakin
elämässä. Jos arvostusta ei tunne saavansa, niin
ei kiinnosta yrittääkään, ajautuu vain
negatiivisuuteen ja tekee vain sen mikä on pakko.
Ehkä kirjoitukseni oli hieman naivi, mutta
toivon, että minä ja te kaikki tekisimme tästä
pävästä muille aurinkoisen ja kylväisimme samalla
myös iloa omaan sydämeen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiinnostava asia sinulla, minäkin ihmettelen
ilkeysjuttuja (sorrun kyllä!). Katsotaan mitä
tulee vastauksiksi. nyt vähän kiire... Ilkeilyä
harjoitetaan toisinaan sen takia, että
uskotaan 'vihan pakkautuvan sisälle, ja kääntyvän
itseen päin, jos sitä ei pura'(ja sitten
sairastuu syöpään!!!joo, joo!) Tämä on minun
mielestäni roskapsykologiaa, jota käytetään myös
uskonnollisten juttujen seassa oikeuttamaan omia
usk. näkemyksiä.
Minä olen kyllä sitä mieltä, että viha pitää
purkaa, mutta kohde pitää olla oikea. Helposti
sitä purkaa vähänkerrassan kertynyttä ärtymystä,
joka kasvaa lopulta suureksi, kotona niihin
kaikkein rakkaimpiin ihmisiin, joilla ei ole osaa
eikä arpaa suurimpaan osaan ärtymykseni
aiheuttajiin.
Vihaa ei välttämättä tarvitse purkaa ilkeästi,
sitä voi myös purkaa keskustelemalla ja
kertomalla, että tuo sana tai teko loukkasi minua.
totta on se, että masentunut, pessimistinen ja
vihainen ihminen vaarantaa terveytensä.
ei ole pelkästään psykologinen vaan biologis-
lääketieteellinen fakta, että kyseiset seikat
vähentävät t-lymfosyyttien ja valkosolujen
määrää, eli heikentävät terveyttä.
sen sijaan vihan tai masennuksen purkamiseen on
muitakin keinoja kuin rähiseminen tai ilkeily.
Puhuminen, tunteelliset elokuvat (kyllä), urheilu
ja oman sisäisen selitysmallin muuttaminen (mm.
Seligmanin tutkimukset) auttaa jaksamaa ja
käsittelemään omia tai ulkoisia ristiriitoja.
"Kirjoitin ensimmäisen gallupin,
tosin näemmä liian tökerösti, jotta jokainen
pääsisi kokemaan sitä jännityksen tunnetta, onko
minut huomattu, olenko minä merkittävä? Sehän se
meillä kaikilla siellä sysvällä sisimmässä
kolkuttaa, että hyväksytäänkö minut, kelpaanko
minä? Minusta ainakin tuntuu aina hienolta,
oikein sielun sopukoita myöten, kun kuulen kehuja
itsestäni tai jos nimeni liitetään julkisesti
positiiviseen yhteyteen. Se lämmittää kovasti,
tuntuu kuin voimaa virtaisi sisälle, ja silti
kyse on vain pelkistä sanoista. Sanalla on
voimaa, niin positiivissa, kuin negatiivisessa.
Miten me sitä voimaa käytämme? Ilkeät sanat ja
toisten haukkuminen ei vahingoita vain sitä
toista, vaan ne kuluttavat myös itseä. Ikuinen
negatiivisuus ja pahansuopuus vie kaiken ilon
elämästä. Vastaavasti hyvät kannustavat sanat
tuovat hyvän mielen myös lausujalle."
Jos tarkoituksesi oli näin jalo,
miksi "kokeilugalluppisi" alkoi
kysymyksellä "kuka palstalla ärsyttää sinua
eniten"?
Siksi.
Ajatukseni oli myös saada ajatuksia liikkeelle.
Ja oletko huomannut, tai ainakin minusta siltä
tuntuu, että jotkut yrittävät välillä vain
tahallaan ärsyttää. Ehkä sellainen ihminen
ilostuisi saadessaan nimensä ärsyttävimmän
ihmisen paikalle.
Ei kun tosissaan. Oletetaan, että olisit
vastannut galluppiin, olisit vastannut
ensimmäiseen kysymykseen, mitä olisit vastannut
viimeiseen? Miksi olisit kertonut kaikelle
kanselle, että Hassan ärsyttää sinua eniten?
En tiedä oliko päämääräni jalo vai ei, mutta
ainakin tarkoitus oli saada aikaan jonkin laista
ajatusprosessia siitä, mitä me toisillemme
sanomme.
Mieleni tuli oikein hyväksi tekstistäsi. Se oli
oikein ihana kirjoitus. Minua itseäni tosin eivät
ilkeydet hirveästi loukkaa, koska tiedostan pahan
olon sanojan sisällä. Ilkeyttä ei tietenkään ole
se, että on eri mieltä kuin joku toinen, mutta on
niin monenlaisia tapoja sanoa se. Kannustavat
sanat saavat minut tuntemaan lämpöä. Kun esim.
QWERTY (kuka hän onkaan…) kirjoitti, etten
lopettaisi runoilua, tunsin, kuinka positiivinen
energia suorastaan tulvahti minuun noista hänen
kirjoittamistaan pienistä kirjaimista. Kiitos
QWERTY!
Perustarpeet: Leipää ja lämmintä, silloin tällöin
miestä/naista.
suoraan masolowin tarvehierarkian pohjalta...
muitakin vastaavia tieteellisiä tarve-malleja on,
niiden puute on kehäpäätelmässä.
ja mm. Maslow ehdottaa, että vasta kun
perustarpeet kuten juuri nälkä ja jano on
täytetty voi siirtyä tavoitteleemaan esim.
esteettisiä arvoja. Tämä kuitenkin kilpistyy
taitelijoihin, jotka tuottavat taidetta vaikka
elävät keskellä roskaa ja usein vahvasti
aliravittuina, koska eivät työnsä takia
ehdi/muista/viitsi syödä.