Pari sanaa Akateeminen Karjala-Seurasta ja Suur-Suomesta

Olavi Paavolainen osallistui jatkosodan aikana vuonna 1943 Suomen kulttuurirahaston ensimmäisille kulttuuripoliittisille päiville. Paavolainen kertoo miten puheessa toisensa jälkeen toistui Snellman, Snellman, Snellman. Kulttuuripäiville asepuvussa osallistunut Paavolainen ihmetteli sitä, että koolle kerääntynyt vanhoillinen seurakunta oli päättänyt unohtaa että maailmassa vallitsee sota ja nuoret miehet ovat rintamalla.

Kun Hitlerin sotaonnen käännyttyä myös Suur-Suomi-projektin loppu alkoi näyttää todennäköiseltä, Paavolainen alkoi etsiä syyllisiä ja nimesi suurimman vastuun kantajaksi Akateemisen Karjala-Seuran.

Akateeminen Karjala-Seuran aatteellisia juuria olivat fennomania sekä ryssänviha (ryssästä saa puhua vain hammasta purren). Itä-Karjalan ja Inkerin lisäksi AKS kantoi huolta myös Länsi-Pohjan ja Ruijan suomalaisvähemmistöjen asemasta.

Kansallisfilosofi Snellmanin peruskehikon muodostivat perhe, yhteiskunta ja valtio. Tähän kehikkoon maailmankansalaisuus ei sovi kovin hyvin. Kosmopoliittinen intressi ei Snellmanin mukaan voinut johtaa toimintaan, koska kukaan ei voi tietää mikä on ihmiskunnan etu.

Suur-Suomesta haaveilun perustelut löytyivät tuon ajan geopoliittisista käsityksistä Suomen-maan luonnollisista rajoista. AKS hahmotteli keräävänsä Suur-Suomen rajojen sisälle suurimman osan suomensukuisista heimoista. Inkeri olisi luterilaisena ja suomenkielisenä kuulunut itseoikeutettuna Suur-Suomen alueeseen, mutta oli yksi merkittävä reaalipoliittinen este: miljoonakaupunki Pietari/Leningrad.

AKS:n emotionaalinen lataus puolestaan kasvoi venäläisvastaisuudesta. Jääkäriaktivisti ja konspiraattori Elmo E. Kaila allekirjoitti kirjoittamansa kirjeet ”veljesi ryssänvihassa”. AKS:n retoriikka on muutenkin huomionarvoista, tunnuslauseita olivat mm. ”pirua ja ryssää vastaan” sekä ”pirua ja ruotsalaisuutta vastaan”. Liekö sitten taistelu ”pirua” vastaan vai mikä kerännyt erityisesti teologian ylioppilaita sekä eri herätysliikkeisiin kuuluneita (erityisesti heränneitä) seuran jäseniksi.

Kaila edusti ryssänvihan äärilaitaa myös politiikassa. Mannerheimin valmistautuessa kesällä 1919 hyökkäämään Suomesta käsin Pietariin tukeakseen valkoisten kenraalien Judenitšin ja Koltašakin sotaa, Kaila suhtautui Mannerheimin sotaretkeen penseästi, koska valloituksen jälkeen Pietari olisi luovutettu valkoisille venäläisille kenraaleille. Leningrad/Pietarille Elmo Kailalla oli paljon parempi vaihtoehto, koko kaupunki oli tuhottava upottamalla se veden alle.

Jatkosodan alussa ei pelkästään AKS, vaan myös suomalainen poliittinen eliitti ja Mannerheim odottivat Hitlerin suunnitelman onnistumista, Leningrad olisi tuhottu, hengissä säilyneet venäläiset olisi ajettu itään ja tilalle olisi perustettu jonkinlainen vapaakaupunki.

Luettiin AKS:n parissa toki muutakin kuin Snellmania ja Raamattua. Monet nuoret intellektuellit kuuluivat ainakin jossakin vaiheessa seuraan, kuten esim. Martti Haavio, Urho Kekkonen ja AKS:n hovirunoilijana pidetty Matti Kuusi. Matti Kuusi kertoo muistelmissaan itse lukeneensa mm. Spengleriä.

Oswald Spenglerin kirja länsimaiden perikadosta oli tietenkin sopivaa luettavaa. Spenglerin ajatuksista AKS:n ajattelijat ammensivat pontta näkemyksilleen siitä, että Suomi, johon olisi liitetty Itä-Karjala, Aunus ja Muurmanni, nousisi Pohjolan johtavaksi valtioksi. Suur-Suomi edustaisi uutta pohjoista kulttuuria rappeutuvien eurooppalaisten valtioiden ja näiden edustamien sivilisaation rinnalla.

Ukko-Snellman olisi varmaan kääntynyt haudassa, jos olisi tiennyt mihin kaikkeen riekkumiseen hänen nimeään ja ajatuksiaan oikein käytetään.

Marski ratsastelee ja patsastelee edelleen, nyttemmin hieman nykytaiteen varjossa. Mannerheim olisi varmaan tyytyväinen, jos tietäisi että Pietari on tätä nykyä venäläisten valkoisten kenraalien hallinnassa. Karskisti sanottuna, ei siinä marskin sotaretkeä tarvittu, vaan aikaa ja kärsivällisyyttä.

Moni AKS:n jäsen (lähes 400 eli suurin piirtein 10 % koko AKS:n jäsenmäärästä) maksoi Suur-Suomi –projektista kovan hinnan kaatumalla sodassa, mutta sodasta hengissä palaneet tekivät usein näyttävän karriäärin. Unelmat Suur-Suomesta eivät toteutuneet, mutta henkilökohtaista urakehitystä se ei haitannut.

Konspiraattori Elmo Kailakin loukkaantui vaikeasti, ei kylläkään rintamalla, vaan lentonäytöksessä, jossa lentokoneen potkuri iski häntä päähän. Toivuttuaan syvästä tajuttomuustilasta Kaila oli kokenut uskonnollisen herätyksen. Aika pian näytti venäläisvihakin ainakin osittain lientyvän. Näkyvänä merkkinä voidaan pitää sitä, että Kaila ei enää lopettanut kirjeitään allekirjoitukseen "veljesi ryssänvihassa", ryssänviha sai jäädä pois, siitä lähtien Kailakin oli pelkkä veli.