Onko julistamisessa tolkkua?

”Onko julistamisessa tolkkua?”
”Mitä siis on julistaminen,…”

Niin. Julistaminen kai on jonkin asian tiettäväksi tuomista yleisölle. Uskonnollisessa mielessä siten oman uskomuksen levittämistä siinä toivossa, että tulisi käännynnäisiä.

Tässä mielessä tuntuu varsin kummalliselta, että eräät niin innokkaasti julistavat nimenomaan tällä foorumilla. Kuitenkin jokaisella uskolla on ”harhaoppisia,” ”eksyneitä lampaita” ja ”vääräuskoisia” joiden luulisi olevan otollisempi kohderyhmä, kuin ateistit, joilta koko jumalusko puuttuu.

Luulisi olevan paljon helpompi käännyttää henkilö, jolle tarvitsee vain sanoa: ”Sinä olet nyt tässä ja tässä pikku yksityiskohdassa hieman erehtynyt, mutta… jne.”

Paljon vaikeampi tapaus on henkilö, jolle koko uskon käsitteet täytyy ensin perustella.

Jospa he hakevat haasteita elämäänsä :)

"Mitä on julistaminen? Tarkoittaako se ylhäältä alaspäin menevää informaatiota? Muistuttaako se aivopesua, propagandaa siinä mielessä, että tarpeeksi kauan kun jotain jauhaa, se alkaa kuulostamaan todelta..."
- - Tuo on varmaan eräs osa julistamista. Tosin, se näyttää olevan pelkkää ulkokultaisuutta - näytetään muille, että ollaan 'tosiuskossa'. Olen tullut tähän johtopäätökseen, koska uskovia ei näytä kiinnostavan meneekö sanoma perille vai ei.

Loistavana esimerkkinä Jaakob - hänen julistustapansa on kääntynyt häntä vastaan jo aikoja sitten ja nykyisin hän tekee enemmän hallaa kuin hyvää uskollensa, mutta häntä ei kiinnosta kristinuskon vahingoittaminen.

Jos uskovia oikeasti kiinnostaisi sanomansa julistaminen, niin he pyrkisivät julistamaan mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Heitä kiinnostaisi uppoaako julistus kohdeyleisöönsä ja miten he voisivat parantaa julistusmenetelmiään tehostaakseen sanomansa levittämistä.

"Miten [julistaminen] poikkeaa opetuksesta? Opetuksessa kai jollakin tavalla ollaan kiinnostuneita oppilaan ajattelutavasta, tämä julistaminen ei näytä siltä."
- - Keskeisin ero opettamisen ja julistamisen välillä on, että opetuksessa aihe avataan kriittiselle tarkastelulle. Ajatusmallien ja käsitteiden ongelmat tuodaan esille kaikkien tarkasteltaviksi sekä kannustetaan yleisöä löytämään lisäongelmia opetusaiheesta sekä arvioimaan kuinka hyvin esitetyt asiat 'toimivat'. Julistuksessa halutaan yleisön uskovan sanoma ilman kritiikkiä. Yleensä julistamisessa kritiikin esittäminen demonisoidaan.

"Mitä siis on julistaminen, ja onko sillä muuta tarkoitusta, kun jonkin aatteen käskyn muodollinen noudattaminen, totteleminen?"
- - Siltä se valitettavasti vaikuttaa.

Omat kokemukseni kristinuskosta -

1. Jauhat jotain asiaa tarpeeksi kauan, niin aina joku uskoo.

2. Lue osa yksi. Näin esim. Jaakobin tapauksessa.

Kun tarkastelee julistajia itsejään ja heidän taustojaan voi varmaan päätellä monenmoista, mitä kenestäkin. Julistus on tosiaan sitä, että keskustelu ja toisen on tarpeetonta, koska itse ollaan aina oikeassa. Saarnamiehen kuva muodostuu itselleni seuraavasti:

Voin olla nyt ilkeä, mutta olen huomannut että kovaäänisemmin omia mantrojaan toistavat näyttävät ja omasta oikeassa olemisestaan suurimmin vakuuttuneet olevan elämässään jollain lailla pettyneitä, epäonnistuneita, traumatisoituneita ja alemmuudentuntoisia ja häiriintyneitä (varsinkin suuruudenhulluja ja narsistisisia) ihmisiä, entisiä rikollisia, päihdeongelmaisia jne. Aivot on liuotettu viinalla ja huumeilla, moraali kyseenalainen - eivätkä ne uskoontulosta parane. Suuri osa hurmosliikkeiden saarnaajista omien kertomustensa perusteella ovat juuri edellä mainittuja.

Oma ego saa nostetta, jos koulutus, ura ja asema ja menestys yhteiskunnassa on vaatimattomalla tasolla. Voi ottaa henkisen johtajuuden ja halveksia kaikkea sitä, minkä on itse menettänyt tai ei ole koskaan saavuttanutkaan. Oma paikka löytyy jostain yhteisöstä ja saadaan jotain valtaa sitä kautta - myös vastuu kaikista siirtyy pelastusautomaatti Jeesukselle. Löydetään joku omalle egolle sopiva oppijärjestelmä, jonka puitteissa voi toimia "laillisesti", käyttää henkistä väki- ja mielivaltaa ja kohota tavallisten pulliaisten yläpuolelle. Mieleen tulee eräs suomalainen kaikki uskonlahkot ja poliittiset puolueet käynyt entinen KGB-agentti ja käännynnäisislamisti.

Minusta yksipuolisessa saarnaamisessa on kyse vain perin inhimillisestä tarpeesta olla aina oikeassa, ja missäs muussa voi olla aina oikeassa, kun voi olla itse Jumala, joka on aina oikeassa ja ajattelee samalla tavalla. Tarvii mainita vain Jumala, niin argumentointi päättyy siihen. Oma tahto = Jumalan tahto. Vähän sama kuin Hitler-kortti tai Holokaust-kortti. Kun omat argumentointi- ja päättelytaidot ei enää riitä, vedetään Jumala-ässä hihasta, omat premissit tajutaan kestämättömiksi, niin Jumala pelastaa liialta ajattelulta, uudelta näkökulmalta ja kyseenalaistamisen hankaluudelta.

Olenpa tavannut sellaisia totaalihurahtaneita saarnamiehiä, joilla on takanaan hyvä asema, johtajan rooli jne. Sitten on tullut suuria taloudellisia menetyksiä, konkurssit ja Rillumarei-elämä saa lopun. Keino siihen löytyy, kun perustetaan joku lahko tai nettiseurakunta, jonka pomoksi tietty itse aletaan. Jos on hyvä puhumaan, niin menestys on epätoivoisten mummojen parissa taattu, kun mummot panevat eläkesenttinsä "herran työhön" ja välillä rouvankin. Jos ei ole kovin röyhkeä ja ahne, on tyytyminen vain pönkittämään omaa egoa vaikka nettipalstoilla ja häiriimään ihmisiä kadunkulmissa. Sama persoona jatkaa uusilla urilla, hedelmät ovat ihan samoja, kuin siitä entisestäkin puusta. Kyse on riippuvuudesta, joka vaihtaa muotoaan.