Olen alle neljäkymppinen nainen. Sinkku. Olen seurustellut monestikin, mutta suhteet ovat minulle kuin sairaus. Pelkään hylätyksi tulemista ja sitten se käy toteen. Joka kerta. Joka kerta käyn kuoleman porteilla.
Yksinkään en osaa elää. Ahdistaa. Tarvitisin turvallisen kainalon jaksaakseni.
Isäni ja veljeni ovat tehneet itsemurhan. Ymmärrän heidän valintansa.
Nyt olen kuoleman porteilla taas, kevät ja kesä ovat olleet todella raskasta aikaa.
Älkää sanoko, että mene terapiaan, koska käyn terapiassa. Tähän turvattomuuden tunteeseen ja hylätyksi tulemisen tunteeseen en ole löytänyt apua terapiassakaan, vaikka jo kolmatta vuotta siellä käyn.
En usko paranevani tästä, sama "tauti" on jatkunut lähes koko ikäni, 14 vuotiaasta alkaen se on oireillut eniten suhteessa miehiin.
Yksinkään en osaa elää. Ahdistaa. Tarvitisin turvallisen kainalon jaksaakseni.
Isäni ja veljeni ovat tehneet itsemurhan. Ymmärrän heidän valintansa.
Nyt olen kuoleman porteilla taas, kevät ja kesä ovat olleet todella raskasta aikaa.
Älkää sanoko, että mene terapiaan, koska käyn terapiassa. Tähän turvattomuuden tunteeseen ja hylätyksi tulemisen tunteeseen en ole löytänyt apua terapiassakaan, vaikka jo kolmatta vuotta siellä käyn.
En usko paranevani tästä, sama "tauti" on jatkunut lähes koko ikäni, 14 vuotiaasta alkaen se on oireillut eniten suhteessa miehiin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
tosiaan kamalaa, ja tuntuu kuin nykyään on trendikästä teeskennellä kuin se ei tuntuisikaan missään. :(
Älä kuitenkaan hyvä ihminen tee itsellesi mitään pahaa, vaan sure rauhassa ja salli itsellesi jotain mukavia asioita mistä pidät. Ystävyys-, kaveri-, ja sukulaissuhteisiin kannattaa panostaa mahdollisuuksien mukaan, ja lemmikkieläin myös voi auttaa, kun se tuo kotiin lämpöä ja viihtyisyyttä sekä pitää omistajansa aktiivisena.
Eroan useita kertoja vuodessa. Nyt tuntuu, että pää räjähtää, enkä jaksa. Silti en osaa lopettaa miessuhteitani, vaan haen nitä aktiivisesti koko ajan. Se on pakkotoimintaa. Minulla on koira, joka antaa elämän tarkoitusta, mutta sairauttani se ei paranna.
Ole huoleti, saat kyllä haluamasi; sinä tulet kuolemaan kyllä. Sinullekin on varattu oma kuolema, ihan fyysinen, henkisen lisäksi. Ihan turhaan mietit itsemurhaa, kuolema voi olla jo kolkuttamaisillaan ovellesi, päiväsi on luetut, vaikka yrittäisitkin elää ihan vaan päivän kerrallaan, vaikka miehiä niellen.
Saatat kuolla vaikka sillä hetkellä, kun lopetat sairaudessa ja itsesäälissä vellomisen, katsoessasi elämää rohkeasti eteenpäin kaikesta huolimatta.
Neljäkymppinen ystäväni pääsi talven itsemurha-aikeista ja alkoi iloitsemaan olemassaolevasta hetkestä. Suunnitteli pieniä mukavia asioita. --- kuinka ollakaan, se, miksi itsemurhayritykset ei onnistuneet johtui kai siitä, että hänelle oli varattuna ihan luonnollinen kuolema.
Olen kolmevitonen, perheetön sinkku, myös kokenut monta hylkäämistä elämässäni, sekä paljon turvattomuutta ja pelkoa yksinäisyydestä. Ja niin suurta epätoivoa tilanteestani, että olen halunnut vain kuolla. Joten ehkä ymmärrän vähän jotain siitä mitä puhut.
Jos tunteiden ongelmat ovat kehittyneet vuosikymmenien aikana, niin eivät kai ne ratkea 3 vuoden terapiassa, vaan tarvitaan paljon kärsivällisempi ja pidempi sitoutuminen ymmärtämään ja rakastamaan itseä.
Olet kokenut paljon raskaita hylkäämisiä, isäsi ja veljesikin hylkäsivät sinut hyvin julmalla tavalla, väkivallalla, tappamalla. Itsensä tappaminen on yhtä lailla murhaamista, jonka vaikutukset osuvat läheisiin kuin räjähtäneen käsikranaatin sirpaleet. Ne sirpaleet osuivat sitten sinuun. Miessuhteista voi yrittää hakea haavojen paikkaamista, mutta jos ei lähdetä alkuperäisistä syistä, ne eivät pääse koskaan parantumaan, joudut vain toistuvasti palaamaan samoihin hylätyksi tulemisen tunteisiin.
Ja jos perheessäsi ongelmien ratkaisemisen tapa on ollut kaiken lopettaminen tappamalla, niin sinulla on ymmärrettävästi sama vaikeiden tunteiden ratkaisemisen malli.
Mutta haluatko tehdä kaiken samalla tavalla? Etkö ansaitsisi jotain parempaa? Etkö voisi opetella pikku hiljaa, vähitellen rakastamaan itseäsi ja poistamaan sinuun pahasti osuneita sirpaleita?
"Etkö voisi opetella pikku hiljaa, vähitellen rakastamaan itseäsi ja poistamaan sinuun pahasti osuneita sirpaleita? "
Miten?
On monenlaisia asioita mitä voi kaikesta huolimatta tehdä. Itse olet kyennyt ainakin nyt ilmaisemaan, että sinulla on paha olo ja että sinulla on itsemurha-ajatuksia. Se on yksi lähtökohta, ja siitä voi lähteä vähän kerrassaan eteenpäin.
Itselleen voi yrittää opetella olemaan hyvä eri tavoilla, ihan arjessa. Eli miettiä eri tapoja, jotka tuovat sinulle iloa ja mielihyvää, ja yrittää tehdä sellaisia asioita, vaikka aluksi vain yksi pieni asia joka päivä. En tiedä mitä sinun hyvät asiat ovat, mutta varmasti sinulla on sellaisiakin.
Onko sinulla ystäviä, joille voisit puhua? He voivat olla paljon pysyvämpiä kontakteja kuin nopeat ja haavoittavat mieskuviot. Jos hyviä ystäviä ei juuri nyt ole, voisit saada ehkä ystävän tai tukihenkilön SPR:n ystäväpalvelusta tms. paikasta.
Jos koet, että terapeutti ei ymmärrä riittävästi kokemuksiasi, niin on myös yhteisöjä, joissa myös toiset ovat kokeneet saman kuin sinä, eli joiden läheiset ovat tappaneet itsensä. Lisätietoa vertaistuesta löydät netistä esim.
http://www.surunauha.net/
http://www.mielenterveysseura.fi/vertaistukiryhmat/itsemurhan_tehneiden_laheiset
Jos juuri nyt on erityisen paha vaihe menossa, on olemassa erilaisia kriisipalveluita, joihin voi yrittää saada aikaa (kesällä kaikki eivät ole auki). Myös kunnissa on kriisipalveluita. Jos johonkin palveluun voi olla vaikea päästä läpi, on kuitenkin useita vaihtoehtoja.
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/valtakunnallinen_kriisipuhelin
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset/
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?OpenDocument&lang=FI
https://www.tukinet.net/
Tässä joitakin pieniä askelia, joiden kautta voisi esimerkiksi päästä alkuun. Toivon, että jokin näistä voisi tuoda sinulle vähän lisää valoa tilanteeseesi.
Tunnen itseni mitättömäksi. Keski-ikäinen mies.
Lapsuus muokkautui jo tunne-elämältään kieroon vanhempien tekojen ja käytöksen vuoksi. Aikuisiällä kuulin isäni taustasta asioita, jotka romahduttivat luottamukseni vanhempiin.
Opiskeluala oli kiinnostamaton, ja täytin korkeakouluopiskelulla ainoastaan äitini toivetta, äitini joka itse oli käynyt vain kansakoulua. Opiskelin siis mitättömyyttä.
Valmistuin mitättömyyteen, eli sain sitten erilaisia itseäni tyydyttämättömiä pätkätöitä, joista sitten muodostui 2000-luvulla tyydyttämättömälle alalle vakinainen työpaikka. Olen nyt yksi mitätön muurahainen mitättömien lauman keskellä, ja esimiehet vieläpä ovat tehneet minusta johtopäätöksen; mitättömistä mitättömin mikä näkyy täysin epäoikeudenmukaisena palkkasyrjintänä.
Ihmissuhteeni kariutuivat aikoinaan päihteiden käytön takia, koin ajelehtivani mitättömänä tarkoituksettomassa elämässä. Kun sain ajastaan elämän syrjästä paremmin kiinni eli päihdekoukusta ulos, vakiinnuin. Nyt kuitenkin vuosien mittaa tuntuu, että olen puolisollenikin riittämätön mitättömyys. Suhde on viilentynyt.
Käydessäni vertaistukiryhmissä, huomaan sielläkin mitättömyyteni. Jos alan ennen varsinaisen ryhmän alkua jutella ryhmäkaverien kanssa, he alkavat puhua päälle eli olen heillekin ilmaa eli mitättömyys.
Mitättömyyttä koetin vuosikausia paikkailla mm. tavaroilla, ostamisella. Turhaan.
Elämän jatkolle en löydä enää selkeitä suuntaviittoja. Navigaattori on sammunut. Tarkoituksettomuus on samaa kuin mitättömyys.
Tästä syystä itsemurha vapauttavana keinona on tullut mieleeni yhä vahvemmin. En tiedä miten tässä käy.
Ihmisen on luvallista olla mitätön. Mitättömänä voi olla mukavaa. Elää rauhassa taviselämää. Tehdä mitä miellyttää tai olla tekemättä. Innostua tai olla innostumatta. Me kaikki ollaan mitättömiä. Jotkut vaan luulee itsensä tärkeiksi. Narsisti tekee kaikkensa, että muut ihailisivat, tulisivat kateellisiksi ja tuntisivat mitättömyyttä, ei siis mitenkään hyvää elämän tarkoituksellisuutta. On reilumpaa muita kohtaan olla mitätön kuin olla narsisti. Elämänsä tarkoituksellisuudeksi voi ottaa elämän tarkoituksellisuuden etsimisen.
Meillä on yksi elämä etsimiseen, se kannattanee käyttää loppuun asti, vain eläen voi tietää mitä elämänjanan toisessa päässä on ja mitä silloin ajattelee.
Mitä pahaa on itsemurhassa, jos et jätä ketään tälle puolelle suremaan?
Mieti ihmisiä jotka haluaisivat elää mutta vakava sairaus vie hautaan parikymppisenä! Elä elämäsi kun vielä voit.