Olen menettäyt äitini ollessani 6 vuotias ja äiti oli kuollessaan 25 vuotias ja isäni ollessani 8 vuotias ja isäni oli kuollessaan 30 vuotias. Nyt olen itse 25 vuotias enkä ole vieläkään saanut surutyötä loppuun.
Tuntuu vaan päivä päivältä pahemmalta kun itselle tulee ikää lisää että meneeköhän sitä samanikäisenä kuin vanhemmat, toivottavasti ei. Vanhempani ovat päivittäin ajatuksissani ja haudoillakin käyn vähintään kerran kuukaudessa joka auttaa hetken verran. Mutta kavereiden kanssa en pysty edelleenkään puhumaan asiasta ja mua raivostuttaa toisten käytös miten he kohtelevat vanhempiaan eikä arvosta heitä ollenkaan.
Mikäköhän voisi auttaa siihen että pystyisi edes puhumaan kuolemasta muillekkin kun sukulaisille?
Tuntuu vaan päivä päivältä pahemmalta kun itselle tulee ikää lisää että meneeköhän sitä samanikäisenä kuin vanhemmat, toivottavasti ei. Vanhempani ovat päivittäin ajatuksissani ja haudoillakin käyn vähintään kerran kuukaudessa joka auttaa hetken verran. Mutta kavereiden kanssa en pysty edelleenkään puhumaan asiasta ja mua raivostuttaa toisten käytös miten he kohtelevat vanhempiaan eikä arvosta heitä ollenkaan.
Mikäköhän voisi auttaa siihen että pystyisi edes puhumaan kuolemasta muillekkin kun sukulaisille?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen menettänyt molemmat vanhempani 6vuoden sisällä. Edellinen suru ei ehdi kadota kun jo toinen tulee... Olen itse kolmekymppinen mies.
Surun purkaminen itsekseen on minulle jo käsite sinänsä. Toisaalta en halua jakaa asiaa sellastenkaan kanssa, joilla ei ole konkreettista kokemusta. Silti kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että olen ehjä ja yhtenäinen kokonaisuus vaikka salaa joskus itkenkin heidän poismenoaan... silloin kun haluaisi sanoa jotain kaunista ja vaikka halata.
Todella paha juttu tuo vanhempien menettäminen. Omani ovat kuitenkin yhä elossa, mutta pelkään sitä päivää jolloin he kuolevat. Miten sitten pärjään? Aikuinenhan olen numeroiden mukaan, mutta ei se tarkoita sitä että kuolemaa pitäisi kestää ja hyväksyä osana elämää kuitenkaan. Muakin ärsyttää ihmisten käytös miten he kohtelevat vanhempiaan. Esim. eräs bodaajakaveri asuu yhä kotosalla, mutta ei suostu auttamaan ruuanlaitossa tai missäkään muualla kotona! Kerran vanhemmat olivat suuttuneet kun ei poika voinut auttaa ruuanlaitossa että he olisivat itse voineet käydä ulkona ystävien luona tai jotakin. Kaverille se bodaus on niin hemmetin tärkeätä ettei aikaa jää ainakaan vanhempien auttamiseen, saati sitten ruuanlaittoon. Käsittämätöntä kuitenkin että kaveri syö kuitenkin heidän tekemäänsä ruokaa, mutta ei auta heitä kuitenkaan. Perustelee käytöstään vain sillä että hän bodaa ja he ovat kotona joka päivä. Ei se kuitenkaan ole mikään syy olla tekemättä kotitöitä jos ei itse ole aikaa semmoiseen. Kai vanhemmatkin joskus haluavat tehdä muuta kuin hoitaa aikuista lastaan?
tiedän tunteesi.Minullakaan ei ole enää vanhempia,isäni kuoli työtapaturmassa 5 vuotta sitten,äiti taas syöpään kohta vuosi sitten.Olen itse 22-vuotias.Minäkin katselen raivoa tuntien ikäisiäni nuoria,jotka kohtelevat vanhempiaan kuin pohjasakkaa.Tekisi mieli huutaa!
Itse en alussa halunnut enkä kyennyt puhumaan kenellekään;olin lisäksi ainoa lapsi.Sitten katselin vaihtoehtoja,kun möykky rinnassa kasvoi ja kasvoi,ja esti normaalin elämän täysin.
Oli kriisikeskusta,seurakunnan sururyhmää etc.
Loppujen lopuksi minä löysin avun alkuun seurakunnan sururyhmästä.En ole erityisen uskonnollinen,mutta ei siellä tarvinnut ollakaan.Siellä oli muitakin läheisiään menettäneitä,ja heidän kanssaan pääsin samalle aaltopituudelle,iästä riippumatta.Silloin,kun sururyhmä lopetti,tuntui,että nyt pitää jatkaa matkaa yksin hiljalleen eteenpäin,surusta huolimatta.Välillä menee paremmin,välillä huonommin,mutta pahin tuska jäi pois.
Surutyö jatkuu koko elämän.Voi,kun voisin loihtia sinulle valoa,mutta toivon,että löydät apua ja löydät sen valon sitten itsekin...