Lasten kasvatuksesta !

Kuten tiedätte niin ihmisen (lapsen) ajattelu ja
kielentaidot kehittyvät tiiviissä yhteistyössä
keskenään. Minäkuva kehittyy ja muokkautuu,
ajattelu monipuolistuu ja symbolifunktio viriää.
Lapsi kokee itsensä subjektina ja erillisenä
olentona. Abstrakteja asioita ja syvempää
ajattelua lapsi kuitenkiin hahmottaa vasta 11-13
vuotiaana (Piaget, Mahler). Ihmiset ajattelevat
usein sanojen, väläyksien ja kuvien sekamelskana,
mutta entä jos niistä asioista ei ole kokemusta.

Jos lapsi on kuuromykkä ja kenties sokeakin,
miten luulette hänen ajattelun kehittyvän? Miten
tällainen ihminen ajattelee, kun virikkeitä on
ollut huomattavasti vähemmän? Entäpä miten hän
kokee uskon tällä erilaisella ajattelutyylillään?

Edelleen...miten vammaiset ihmiset kokevat uskon?
Kuinka selittää heille, miksi Jumala on tehnyt
heistä erilaisia? Vai lähestyäkö asiaa biologian
kannalta?

Kun nyt kerran vauhtiin pääsin, niin onko oikein
kasvattaa lasta (ymmärtämätöntä) uskoon jo
lapsesta pitäen. Eikö tämä ole tiettyyn
perspektiiviin pakottamista? Kuten totesin, vasta
11-13 vuotiaana ihminen kykenee käsittelemään
kunnolla abstraktioita, kuten Jumalaa. Sitä ennen
käsite menee yli ja opetus on tiettyyn kaavaan
ohjaamista. Olisiko parempi vain
elämänkatsomustiedollisesti kasvattaa
maailmankuvaa, jolloin ihminen voi itse muodostaa
oman mielipiteensä Jumalasta, kun on siihen kypsä
ja valmis itsenäiseen ratkaisuun. (vrt.
tunnustuksellisuus uskonnonopetuksessa kouluissa)