Voiko tätä elämänmenoa

Yhteiskunta synnyttää ristiriitaisia ihanteita, jotka näyttävät mahdottomilta toteuttaa. Perheelliselle sanotaan, että hänen täytyy olla paljon lastensa kanssa. Samalla kertaa kunnon työntekijältä odotetaan suurempaa tehoa. Talouden kasvu on jo pitkään ollut elämän kivijalka.

Tutkimukset vakuuttavat, että nykyihmisellä on entistä enemmän vapaa-aikaa. Tämän luulisi näkyvän yhteisöllisyyden lisääntymisenä. Toisin on käynyt. Vapaa-ajastakin on tullut oma tiukan aikataulun alue. Samalla kyllä ihmettelen, mistä ihmisiä riittää ravintoloihin, jos kaikilla on niin kiire.

Elämään on tarjottu vanhastaan erilaisia hidastuksen paikkoja, kuten kesälomat ja juhlavapaat tai viikonloput. Lepopäivähän pitäisi pyhittää. Liike-elämä ei halua jarruttaa rahan kiertoa edes sunnuntaisin.

Amerikoissa on syntynyt aatesuuntaus, jonka tarkoituksena on saada aikaan pienemmällä toimeentulolla parempi laatu elämään. Aatteelle on annettu hieno nimi ”downshifting”. Sitä pidetään vastaiskuna nykyajan materialistiselle oravanpyörälle.

Keskeisenä ajatuksena on heikentää rahan palvontaa. Äärimmilleen vietyä stressiä ja jatkuvia ylitöitä pyritään välttämään. Työn tai uran tilalle tarjotaan perhettä, ystäviä, terveyttä ja tasapainoa. Downshiftaaja etsii elämäänsä menestyksen sijaan tarkoitusta ja mielenrauhaa.

Yhteiskunnallisesti kovin epäamerikkalaiselta kuulostava aatesuuntaus saattaa romuttaa läntisen maailman aineellisen menestystarinan. Jos leppoisa elämäntyyli otetaan liian tosissaan, niin peruspalvelut voivat rapistua ja työttömyys kasvaa.

Tämän vuosituhannen aikuistuva sukupolvi pitää yleistä hyvinvointia itsestään selvänä. Tulipa mikä tuska tahansa, niin yhteiskunta auttaa. Luotto runsaudensarveen on ehdoton. Tältä pohjalta on hyvä kapinoida työhulluutta vastaan.

Leppoisan menon aatteelle uskallan ennustaa vahvistuvaa kannatusta. Toisaalta entistä komeammat talot ja autot kertovat, ettei kiihkeä meno ainakaan vielä ole joutunut alakynteen.

Vauhdin ja hitauden ristiriita tulee näkyviin yksittäisissä ihmiskohtaloissa. Olen haikealla mielellä seurannut hiihtäjä Mika Myllylän kamppailua. Maailman nopeimman hiihtäjän vauhti pysähtyi kertaheitolla. Ensin piti hiihtää nopeammin kuin kukaan muu, mutta sitten kahteen vuoteen ei ollut lupaa kilpailla lainkaan.

Tätä ristiriitaa kaikki eivät kestä. Jotain samaa tapahtuu, kun eläkkeellä entinen vauhti otetaan pois.

Yllättävää on, ettei vauhdin ja pysähdyksen ristiriitaan ole tarjolla riittävästi sopuratkaisuita. On vain mentävä täysillä tai pysähdyttävä kokonaan. Hiljaa meneminen on kielletty.

Huippu-urheilijan traaginen kuolema antaa muistutuksen katsomon puolella oleville. Huudot voivat olla julmia. Hienotunteisuudelle ei jää juuri tilaa. Suu täynnä kahvia ja grillimakkaraa tarjotaan totuuksia urheilijalle, joka panee koko elämänsä peliin.

Myllylä palauttaa mieleen sen, ettei ihmisen arvo saisi perustua suorittamiseen. Olipa vauhtia tai ei, niin ihmisestä on välitettävä. Ketään ei saa jättää yksin.

Toinen suru-uutinen puolestaan toi tuulahduksen hitauden maailmasta. Juuri ennen juhannusta kuoli amerikkalainen näyttelijä Peter Falk eli tv-etsivä Columbo 83-vuotiaana. Alzheimerin tauti väsytti tv-sarjassa niin leppoisan sankarin.

Suuret ikäluokat ainakin ovat seuranneet vanhassa poplarissaan työskentelevää salapoliisia, joka pikkutarkoilla huomioillaan uuvutti terävimmänkin rikollisen.

Kaikessa arkisuudessaan Columbo näytti, että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä. Menestyneiden ihmisten maailmaan hän saapui paikalle vanhalla autollaan kuin alemman kastin edustajana. Ilman kiireen häivää hän paljasti hienostuneiden ihmisten raadollisuuden.

Columbo antoi uskoa, että hitaus voi olla nopeutta. Kiireellä ei elämää voiteta.

http://www.satakunnankansa.fi/Kolumnit/1194686467363/artikkeli/voiko tata elamanmenoa hidastaa .html