Olen nuori nainen jolla on 6 viikon ikäinen poika. Rakastan häntä enemmän kun mitään muuta tässä maailmassa (mieheni lisäksi tietysti) siksi on hyvin vaikeata kirjottaa tätä tekstiä, mutta totesin tänään että ei tää elämä voi jatkua näinkään eteenpäin vaan pakko on saada purkautua. Ajattelin kirjoittaa ajatukseni tänne, koska ääneen en edes uskalla sanoa mitä mielessäni pyörii.
Olimme yrittäneet lasta mieheni kanssa jo useamman vuoden ennenkuin raskaustesti näytti positiivista tulosta. Tämän jälkeen olimme onnemme kukkoloilla kun vihdoinkin unelmastamme tulisi totta. Odotusaikana olin alakuloinen ja syyllistin itseäni siitä, etten jaksanut olla töissä äitiyslomaan asti vaan jouduin jäämään sairauslomalle melko aikaisessa vaiheessa raskautta.
Työterveyslääkärit joilla kävin raskausaikana olivat todella tylyjä ja saivat mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ja valehtelijaksi, vaikka ihan oikeista syistä sairauslomaa jouduin hakemaankin. Sairauslomaa he kirjoittivat kerralla 2-3 päivää sillä menttaliteetilla että raskaus ei ole sairaus, jonka tiedän toki äärimmäisen hyvin. Lääkärit toitottivat kokoajan myös sitä että työnantajan pitäisi keventää työtehtäviäni raskauden edetessä, mutta työpaikassani se on mahdotonta. Tätä tietenkään he eivät uskoneet.
Tuo syyllistäminen kalvoi mieltäni ihan hirveästi, koska minun on muutenkin vaikea mennä lääkäriin ja myöntää etten kykene työhöni. Lääkäristä lähdinkin aina itkien ja manaten että olen töissä vaikka väkisin loppuun asti ettei tarvitsisi palata enää takasin tuonne, koska ajatus lääkäriin palaamisesta sai mut aina paniikinomaiseen tilaan.
Elämästäni tulikin iso oravanpyörä jossa kävin lääkärissä, sain lyhyen sairausloman, jonka jälkeen koitin väkisin mennä takaisin töihin. Joka kerta kun menin saikun jälkeen töihin sain esimieheltäni kuulla että minun pitäisi jäädä jo kokonaan pois töistä, koska en kykene hoitamaan töitäni niin kuin pitäisi. Tajusinhan sen itsekkin etten kykene enää samoihin hommiin, mutta minkäs teet.
Vihdoin tajusin puhua tilanteestani neuvolassa ja mulle varattiin aika heti neuvolan omalle lääkärille, joka tutki mut kunnolla ja oli välittömästi sitä mieltä että meille molemmille on parasta että jään kokonaan pois töistä. Tästäkin lääkäristä lähdin itkien, mutta itkin helpotuksesta. Saikku tuli vaan liian myöhään, olin saanut jo mielikuvan itsestäni valittavana ja epäonnistuneena ihmisenä. Vasta jälkikäteen olen tajunnut kuinka paljon nuo asiat on jäänyt kalvamaan mieltäni ja masentanut mua.
Olen luonteeltani hyvin suorituskeskeinen ja haen todella paljon hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän hyväksyntään kaipaan. Nyt synnytyksen jälkeen olen huomannut että olen ruennut suorittamaan äitiyttäkin.
Sanottakoon tähän väliin, että tiedän todellakin että äitiyttä EI pitäisi suorittaa. Tiedän mitä mun PITÄISI ajatella asioista, mutta näin ajattelen oikeasti.
Välillä musta tuntuu, että koko maailma on mua vastaan. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu ihan järjettömän isoilta ja suorastaan raivostun itselleni jos en saa tehtyä päivän aikana jotain tiettyjä asioita, jotka olen päättänyt etukäteen tekeväni.
Mulla on ihan sairas tapa miettiä illalla mielessäni, että mitä kaikkea mun pitää tehdä seuraavana päivänä (esim. pestä pyykit, siivota koti, laittaa ruokaa jne..) ja auta armias jos en koko listaa saa tehtyä läpi. Jos mielessäni pyörii monta tekemätöntä asiaa, niin teen niistä ihan kirjaimellisesti listan, johon sitten vedän aina viivoja kun homma on saatu tehtyä. Yleensä kun laadin tälläisen listan niin siinä on paljon hommia, että tiedän jo aamulla etten kerkeä niitä tehdä mutta silti on pakko yrittää.
Kilpailen itseni kanssa kaikesta ja jos paikalla on joku muu ihminen niin kilpailen myös hänen kanssaan alitajuntaisesti. Saatan havahtua ajattelemaan että hitto teinpä tuon homman paljon nopeammin kuin tuo toinen ja sillä ei ole mitään väliä onko kyse porkkanan kuorimisesta vai marathon juoksusta. Riittää että mä olen parempi/nopeampi/tarkempi ja että mut hyväksyttäis koska oon (muka) parempi. En mä mollaa tätä toista ihmistä häviämisestä itsekseni, koska eihän hän edes tiedä että tässä on mistään kilpailtu. Enkä muutenkaan tahdo mitään pahaa ajatella tai saada muita ihmisiä tuntemaan, koska tiedän itse miltä tuntuu kun ei koskaan kelpaa.
Mulla on ollut onnellinen lapsuus ja ihan parhaat vanhemmat, joten mistä ihmeestä tälläinen käytös ja hyväksynnän hakeminen johtuu? Tosin toiset isovanhempani suosivat lapsuudessani veljeäni ja itse jäin aina varjoon oli sitten kyse huomiosta, lahjoista tai kiitoksesta. Tulisikohan tuo sairas pakkomielle sitten sieltä asti.
Äitiyden suorittaminen
7
418
Vastaukset
- Surettaa
Myönnän että haastan riitaa mieheni kanssa ihan tahallani, koska haluan testata kuinka kauan hän mua kestää. Olen huomannut että ajattelen välillä että jos hän jättäisi mut niin voisin ainakin ajatella, että en kelpaa kellekkään niinkuin olen koko elämäni ajan ajatellutkin, ettei kukaan ihan OIKEASTI halua olla tälläisen ihmisen kanssa jolla on kaikki vähän vinossa.
Mä rakastan miestäni ihan jumalattoman paljon, joten miks mun pitää tehdä noin ja ajaa väkisin toista pois. Mun pitäis olla onnellinen että se on jaksanut mua näinkin kauan sen sijaan että odotan et pääsen sanomaan et mähän sanoin että sä jätät mut vielä joku päivä.
Se mikä hajottaa mua tällä hetkellä eniten on se, että mä koen olevani epäonnistunut äiti. Musta tuntuu, ettei mun poika voi rakastaa mua kun oon tällänen ihmisraunio.
Imetys ei meinannut onnistua ja yöt oli alkuun ihan kamalia. Itkua vääntäen imetin ja imetin ja ajattelin että missä on paljon puhuttu yhteen kuuluvuuden ja autuuden tunne mikä imetyksestä pitäisi tulla. Nyt rupeaa jo vähän helpottamaan tuo kun on oppinut tekniikan niin satukaan enää niin paljon.
Imetyksessä ahdistaa edelleenkin sen sitovuus. Kauhulla lasken aina tunteja että millon mun pitää taas syöttää vauva. En osaa imettää kuin makuuasennossa, joten syöttäminen meinaa sitä että makaan kahdestaan vauvan kanssa makuuhuoneessa puolesta tunnista puoleentoista tuntiin ja taistelen kun toinen raivoaa vaan eikä suostu syömään. Kyllästyn jo tuossa ajassa edes yrittämään kunnolla ja syömisemme onkin sitä että katkeroidun vauvalle kun se ei suostu syömään (=en kelpaa hänelle) ja rupean taas ajattelemaan kuinka huono äiti olen kun en osaa edes ruokkia lastani. Tunti on mulle aivan liian pitkä aika maata paikallaan sängyssä kun en uskalla liikahtaa ettei vauva "suutu" siitä vielä enemmän ja lopeta kokonaan syömistä.
Tiedän ettei vauva ole tahallaan ilkeä tai syömättä, mutta siinä tilanteessa kun mieleeni tulevat ikävät ajatukset en vaan osaa ajatella järkevästi.
Ahdistaa ihan suunnattomasti. Olen kateellinen miehelleni joka saa mennä ja tulla miten haluaa. Tunnen itse välillä että oon kahlittuna vauvaan. Tiedän että mies voi syöttää vauvaa pullosta, mutta se tuntuu jotenkin luovuttamiselta/ epäonnistumiselta.
Tänään syötin vauvan pullosta (korviketta), koska en enää jaksanut imettää. Operaatioon ei mennyt kuin 10min ja vauva oli tyytyväinen. Itse itkin onnesta enkä voinut uskoa että ruokailu voi sujua näin helposti meidän molempien kannalta. Salaa haaveilen siitä että lopettaisin imettämisen kokonaan ja siirtyisin pulloruokintaan ihan vaan oman mielenterveyteni kannalta, mutta se tuntuu kovin itsekkäältä ajatukselta siirtyä korvikkeisiin, kun joka paikassa puhutaan että oman äidin maito on vauvalle parasta ruokaa. En vain ole uskaltanut puhua miehelleni tästä asiasta vielä.
Vauvan itkua myös on ihan hirveetä kuunnella. En kestä yhtään sitä että toinen itkee kun en osaa auttaa. Varsinkin tässä asiassa koen epäonnituneisuutta ja syyllisyytä ihan järkyttävän paljon. Panikoin jo muutamaa minuutia aikaisemmin kun tiedän milloin vauva rupeaa itkemään. Ja iltaa pelkään, koska sillon vauva on itkuisimmillaan.
Eihän vauva siitä mene rikki vaikka se itkisikin, mutta musta tuntuu että minä menen rikki joka kerta kun en saa lasta hiljennettyä. Siksi ajatus kyläilystä ahdistaa aivan jumalattomasti. Olen varma jo etukäteen että vauva itkee koko kyläreissun enkä pysty tekemään asialle mitään ja minä saan kaikki tuomitsevat katseet niskaani, koska eihän miehen tarvitse osata lasta hoitaa, mutta naisen kyllä tarvitsee! (Näin siis kuvittelen että ihmiset ajattelet, vaikka tiedän ettei se ole totta..ainakaan kaikkien kohdalla).
Joskus oon havahtunut siihen että vauva itkee (ja on saattanut itkeä jo pitkäänkin) ja itse tuijotan vaan kattoa tai seinää enkä reagoi mitenkään. Joskus ärähdän vauvalle että ole hiljaa kun se itkee. Tajuanhan mä ettei niin saa sanoa vauvalle, mutta se vaan kerkeää livahtamaan ennenkuin kerkeen ajatella. Yleensä tuon jälkeen puhkeankin itkemään ja ihmettelen että mikä h*lvetti mua vaivaa kun ärähdän noin vauvalle.
Useimmiten itkussa on ollu kyse ilmavaivoista ,joita lapsellamme on paljon. Vaikka tajuaisinkin tuon itkun syyn jälkikäteen niin silti tuntuu tosi pahalta etten ole tajunnut asiaa aiemmin(vaikken ilmavaivoille juuri mitään voi tehdäkkään). Riittämättömyys ja avuttomuus on asioita jotka saa mut hulluuden partaalle.- Surettaa
Mulle on ollu tosi kova paikka se että en oo oppinu tätä vauvanhoitoa nopeammin, ajattelin aina että oppiihan sen parissa viikossa. Todellisuus olikin sitten vähän toinen.
Tiedänhän mä ettei asiat (varsinkaan lasten kanssa) mee niinkun on suunnitellut, mutta mun on ihan järjettömän vaikeeta hyväksyä se. On niin eri asia tietää se, kun kokea se itse että kaikki valuukin sormien välistä eikä mistään tuu mitään.
Monta kertaa oon miettinyt, että miksi mä halusin tän lapsen ja että oliko tää sitä mistä mä oon aina unelmoinut? Joskun aattelen että jos joku tarjoutuis ottamaan niin antaisin lapseni pois. Miten noin voi kukaan ajatella? Tunnen itteni hirviöksi, joka ei ansaitse lastaan.
Ja nyt 6 viikon äitiyden jälkeen oon miettinyt jo puolitosissani, että olisko helpompaa jos hyppäis järveen eikä nousis pintaan enää ollenkaan. Mutta enhän mä niin voi tehdä mun pojalleni, en halua että hän joutuu kasvamaan ilman äitiä vaan siks että äiti väsyi =(
On ihan hullua tuntea näin, koska mieheni on maailman ihanin joka antaa mulle omaa aikaa ilman vauvaa, auttaa kotitöissä jne. Mutta silti näitä ajatuksia en vaan saa pois mielestäni vaikka oon yrittänytkin.
Poden ihan järjetöntä syyllisyyttä, että mieheni haluaisi seksiä mutta mä en pysty ajattelemaan sitä tällä hetkellä. Tunnen itseni todella huonoksi ja epäonnistuneeksi vaimoksi ja pelkään että mieheni pettää mua koska en halua/kykene antamaan hänelle sitä mitä hän kaipaa. Toisinaan toivonkin, että hän pettäisi minua jotta saisin rypeä oikein kunnolla itsesyytöksissä. Haluaisin kyllä olla lähellä ja pitää kädestä kiinni ja halailla, mutta pelkään lähestyä miestäni, koska ajattelen että hän käsittää asian väärin. Ja tällöin etäännyn hänestä vaan entistä enemmän.
Olen menettänyt kykyni kommunikoida mieheni kanssa. Hän kyselee kokoajan että mikä minulla on hätänä ja miks itken, mutta en vaan osaa vastata. Välillä hän tenttaa mua ja ärähtää että mun pitäis puhua hänelle. Tiedänhän mä sen että niin pitäisikin, mutta kun en tiedä miten ja mistä aloittaa.
Välillä mieheni pahentaa vaan syyllisyyden tunnettani jankuttamalla siitä että mun pitäisi avautua jotta me saataisiin asiat korjattua. Tulee sellainen olo, että tää on pelkästään musta kiinni, että parisuhdekin rupeaa murenemaan käsiin.
Tiedän ettei hän syyllistä mua tahallaan, mutta silti se tuntuu todella pahalta. Toivon että hän osaisi ymmärtää mua paremmin. Tappelumme on todella rajuja (siis sanallisesti) ja loukkaamme toisiamme todella paljon riidellessämme. En osaa muuta riitelyn kaavaa kun tähän on jo niin pinttynyt. Olemme tästäkin aikanaan puhuneet, että täytyisi opetella riitelemään rakentavasti, mutta emme näemmä ole opetelleet tai halunneet opetella.
Oon puhunut näistä vauvaan liittyvistä asioista yhdelle tutulle jolla on ollut vähän saman tyyppisiä asioita käsiteltävänään. Ahdistukseni on helpottanut hetkeksi juttelun jälkeen, mutta palannut sitten taas takaisin. Välillä on päiviä kun tunnen oloni ihan normaaliksi, mutta sitte tuntuu että vajoaa taas jonnekin pimeään. Silloin on kokoajan sellainen tunne että on pala kurkussa ja itku tulee ihan mitättömän pienistä asioista.
Sen voisin vielä tähän sanoa, että vaikka välillä väsyn ja ärsyynnyn vauvaani niin missään nimessä en voisi koskaan kuvitellakaan satuttavani lastani fyysisesti.
En tiedä onko näiden ajatusteni takana väsymys, masennus vai mikä, mutta jos jollain on samoja fiiliksiä niin ois kiva kuulla ettei oo ajatustensa kanssa yksin..
-Kiitos jos jaksoit lukea avautumiseni-
"Vääryyttä perkele, ei tehty niin kuin tahdon
Itkettiin, raivottiin, tuomittiin kuolemaan.
Vääryyttä perkele, minähän olen uhri tässä.
Anteeksi en antaa voi koskaan, enkä tahdokkaan.
Sydän kammion seinämät pumppaa voimaa ja
oikeuden sanomaa. Sitä säteilen janoisten
sielujen ylle.
Minä suorastaan hehkun ja loistan, olen kompassi,
lyhty ja vapaus. Pieneltä sun elämäsi näyttää,
kun täältä katsoo.
Pyhimys ja marttyyri, yli-ihminen joka suhteessa,
puoliksi jumala."
-Apulanta-
- suuri haaste
Mistä sulla riitti energiaa kirjoittaa noin paljon? Itse en ole ehtinyt kirjoittaa tai edes käydä paljoakaan näillä sivuilla vauvan hoidon lomassa.
Parasta vaan hyväksyä että vauvan hoito on todella raskasta ja suurimmaks osaks perseestä, mutta että niitä ihaniakin hetkiä on vaikkakin ne on usein vain nopeita häivähdyksiä kun vauva on vielä niin pieni. Mieti kuinka ihanaa on kun on lapsia, sitten kun on vanhempi. Miltä tuntuisi elää koko elämänsä lapsettomana? Aika kurjalta sanon minä ainakin. Lapsien hoito ottaa paljon mutta kyllä se jotain antaakin, mitä ei voi sinkkueläjä millään korvata.
Kannattaa kokeilla rintapumppua jos maito ei erity kunnolla. Pumppaat sillä aina imetysten jälkeen rinnan tyhjäksi. Ja kannattaa imettää molemmista tisseistä joka imetyskerta. Jos antaa vastiketta pitäisi ainakin sen vastikkeen verran saada omasta rinnasta ulos maitoa pumpulla jotta maitomäärät rinnasta kasvaisi vauvan vaatimalle tasolle.
Eikö sulla ole ketään kelle voisit antaa vauvan hoitoon pariksi tunniksi kun itse käyt kaupungilla tai harrastuksissa? Itse teen niin että imetän vauvan ja sitten mies hoitaa sitä kaksi tuntia jonka jälkeen tulen kotiin ja imetän vauvan heti. Mies pystyy aivan hyvin hoitamaan vauvaa sen pari tuntia vaikkei annakaan korviketta pullosta. Ekat pari kuukautta voi hyvinkin mennä siinä että vauva ja sinä opettelette imetystä.
Vauvan saaminen on ehkä suurin koetuskivi parisuhteelle. Mieti että jos siitä selviätte yhdessä niin selviätte koko loppuelämänkin lasten kasvettua jo isoksi. Monet eroaa, jotkut onnistuu ratkomaan ongelmansa ja jatkaa yhdessä. Haaste on suuri, mutta niin on palkintokin. Periksi antamisesta seuraa vaan lisää surua. Itse en aijo antaa periksi. Huonoja puolia mustakin löytyy, mutta sitkeä olen piru vie. Joku voisi sanoa senkin olevan yksi huonoista puolistani. Sellaiset vaihtavatkin kumppania useammin kuin kerran elämässään.- ...---,,m
"Miltä tuntuisi elää koko elämänsä lapsettomana? Aika kurjalta sanon minä ainakin. Lapsien hoito ottaa paljon mutta kyllä se jotain antaakin, mitä ei voi sinkkueläjä millään korvata."
No, sinun on varmaan ihan hyvä elää tuollaisessa uskossa eli, että se onni koittaa sitten kun olet vanhempi. Voisi olla liian rankkaa nähdä sinne asti kun lapset on murrosiässä jne...
- -ap-
Tuosta avautumisestani on jo hetki aikaa. Arki on tasoittunut ja hormonit ei heittele enää niin paljon. Tukea sain ystävältäni joka osasi sanoa mulle ne oikeat sanat, halata ja pyytää miestäni hoitamaan vauvaa kun kävimme kaupungilla syömässä. Vihdoin tajuan että elämä on tässä ja nyt. Mä en oo täydellinen äiti enkä vaimo eikä mun pidäkkään niitä olla. Riittää että mun vauva on hyvin hoidettu ja mä ite voin hyvin. Vihdoinkin oon lopettanut itseni syyllistämisen joka asiasta ja hyväksyn itteni kaikkine vikoineni :) Vihdoinkin oon kokenut miltä se onni tuntuu kun saa oman vauvan ja kyyneleet silmissä oon tuijottanut vauvaa ja ihmetellyt mistä kaikki tuo alakuloisuus johtui. Mutta nyt päivä kerrallaan mennään.
TSEMPPIÄ KAIKILLE VAUVA-ARKEEN! :)
Ai että miten kerkesin kirjottamaan ton tekstin? Oon melko nopea konekirjoittaja, joten kun vauva nukkuu päikkäreitä, niin kyllä mä jo tunnissa kerkeän avautumaan ;)
Ps. Tuosta oon ihan samaamieltä että vauvan saaminen on isoin koetinkivi parisuhteelle, mutta vaikka läpi harmaankiven näiden omien rakkaiden puolesta! :) - suuri haaste
Ihanaa ap että asiasi lähtivät parempaan suuntaan!
Ja pyydän anteeksi niiltä jotka ovat eronneet tmv tai loukkaantuivat ehkä asenteellisesta kirjoituksestani. Tuolla asenteella MINÄ jaksan eteenpäin heikkoina hetkinä. Joku muu voi valita jonkun muun asenteen ihan vapaasti.
Teinit ovat mielestäni hauskoja ja olenkin jo miettinyt mitä mahtaa oma lapseni keksiä valittaa musta. Mutta sitä ennen tuleekin monta vaihetta ja mukavaa hetkeä. - Kohtalotoveri
Todella ihanaa,että ap:n asiat ovat parempaan päin.
Sinun kirjoituksesi oli kuin minun tarinani. Taistelin äitiysloman alkuun asti töissä, vaikka olisi ollut parempi ja turvallisinta sikiölle että olisin jäänyt sairaslomalle. Mutta töissä olivat sitä mieltä ettei raskaus ole sairaus eikä se estä työskentelyäni.Että muutkin raskaana olevat ovat töissä. Työnantajani ei myöskään pystynyt järjestämään muita töitä. MInulle lääkäri tosin olisi kirjoittanut sairaslomaa, kyseisen lääkärin mielestä raskaana oleville kirjoitetaan mielellään sairaslomaa.
Imetys ei meilläkään onnistunut. Taistelin jonkun aikaan lähinnä mieheni painostuksesta, kunnes luovutin ja siirryimme kokonaan korvikkeeseen. Vauva vain ei oppinut imemään, oli aina jo liian nälkäinen jaksaakseen imeä kunnolla. Vauva on kasvanut kuitenkin hyvin.
Mutta meilläkin aurinko alkoi paistaa elämään, vaikka elämä alkuun oli ilmeisesti synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi hankalaa.
Laita sähköpostiosoite, jos haluat jutella enemmän privaatisti.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)906286Haistoin ensin tuoksusi
Käännyin katsomaan oletko se todellakin sinä , otin askeleen taakse ja jähmetyin. Moikattiin naamat peruslukemilla. Tu252594- 302130
- 631837
- 121641
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais51428- 91347
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa141341"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla71269- 141223