Kuinka ollakaan, päivät ne vain vierivät kohden
lopullista tuntematonta päämääräänsä ajasta
toiseen, joilla ei sinällään ole todellista
tarkoitusta. Olemme vain olemassa ja elämme omaa
niin sanottua omaa elämäämme, mutta silti,
elämmekö me todella omaa elämäämme, kun
yhteiskunta monine ongelmineen painaa päälle ja
takertuu pienen ihmisen elämään kovalla
otteellaan puristaen mielivaltaisesti
yksittäisestä sielusta viimeisetkin elämänhalun
rippeet? Onko toivoa elää ahdingossa, toisten
armoilla avuttomana raataen yhteiskunnan
kourissa, kylpeä omassa liejussaan? Rypeä toisten
jaloissa. Onko ihmisen tehtävä vain orjallisesti
noudattaa toisten (ihmisten) ohjeita, kuin
ohjekirjaa, ylintä auktoriteettia?
Vetäydyn huoneeseeni, omaan yksinäisyyteeni.
Suljen oveni ja väännän stereoiden volumenapit
kaakkoon. Istahdan vuoteelleni ja katson alas
omaan synkkyyteeni. Nousen sängystäni ja otan
muutaman askelen, sitten istahdan
kirjoituspöytäni äären ja käynnistän
tietokoneeni. Tässä on päivittäinen kiertoni, jos
mukaan ei lasketa koulua. Mitä minä siis itse
asiassa teenkään? En toisinsanoin mitään, mistä
olisi konkreettista hyötyä. Mitä nytkin teen, en
mitään, vain kirjoitan, koska huvittaa ja koska
nautin siitä.
Vaikka yhteiskunta polkee päältä monine
murheineen ja tallaa alleen heikon ja
heiveröisen, pienen ihmisen, julmasti ja
pienintäkään sääliä tuntematta niin siitä
huolimatta osaan nauttia omasta
ainutlaatuisuudestani, siitä omasta
yksinäisyydestäni. Monet ovat väittäneet, että
olen sairas ihminen, kun en koskaan muutakaan
tee. Itsekin olen samaa miettinyt, miksi niin
teen? En ole kuitenkaan selitystä löytänyt
teoilleni ja sille mitä todella olen, olen vain
aatteen mies.
"Eräs kaverini kysyi kerran näin, kun olin
istuskelemassa syksyisellä puistonpenkillä
yksikseni ja katselin vain nurmella kiitäviä
kuivuneita, punertavia vaahteran lehtiä, jotka
lentelivät syystuulessa ilman pienintäkään
päämäärää, ilman minkäänlaista kiirettä
minnekään;
Hän kysyi: >>Mitä sinä teet?
Vastasin: >> Kunhan teen sitä muutkin, vietän
vain aikaani, mitäpä muutakaan tekisin, kun ei
ole aikaa muuhunkaan.
Hän ihmetteli asiaa hetken ja kysyi tavallaan
täsmentäen edellistä kysymystään: >>Mutta mitä
sinä siinä istut ja katselet, eikö olisi
mukavampaa lähteä vaikka kaupungille
seikkailemaan niin kuin muutkin tekevät?
Mietin hetken ja vastasin: >>Eikö ole aivan sama
miten elää ne vaivaiset hetket, jotka elämässään
voi vain ja ainoastaan pyhittää rauhoittumiselle
ja keskittymiselle, hetkelliselle unohtamiselle,
jolle jokaisella on oltava aikaa. Ei voi olla
niin, että aina on mentävä sinne minne muutkin
menevät vaan on oltava omaa persoonallisuutta. On
itse asiassa kohtuutonta tehdä aina kuten muut."
Hän ei enää vastannut ja seuraavaksi seurasi
pitkä hiljaisuus. Luulenpa kuitenkin, että hän
ymmärsi sen mitä tarkoitin.
Tarkoitus on kuitenkin se, että ei ole väljä mitä
muut tekevät, kunhan itse tietää sen mitä tekee.
Toisten tapoihin orjallisesti sitoutuminen ei ole
tervettä. Siksipä ihmettelen, miksi monet
väittävät minua sairaaksi, kun en koskaan tee
mitään muuta kuin vain olen siellä missä
milloinkin satun olemaan. Heillä on ilmeisestikin
käsitys, että rauhoittuminen ja tekemättömyys on
pahasta. Miksi siis näin? Eiköhän tämä asia ole
sama uskonnoissakin. On jokaisen oma asia mihin
uskoo. Jokaisen ihmisen ei tarvitse orjallisesti
sitoutua toisen ihmisen uskontoon, jos ei niin
itse halua. Siispä kenenkään ei ole syytä
pahoittaa mieltään, jos oma uskonto ei mene
joillekin läpi taikka toisinpäin.
lopullista tuntematonta päämääräänsä ajasta
toiseen, joilla ei sinällään ole todellista
tarkoitusta. Olemme vain olemassa ja elämme omaa
niin sanottua omaa elämäämme, mutta silti,
elämmekö me todella omaa elämäämme, kun
yhteiskunta monine ongelmineen painaa päälle ja
takertuu pienen ihmisen elämään kovalla
otteellaan puristaen mielivaltaisesti
yksittäisestä sielusta viimeisetkin elämänhalun
rippeet? Onko toivoa elää ahdingossa, toisten
armoilla avuttomana raataen yhteiskunnan
kourissa, kylpeä omassa liejussaan? Rypeä toisten
jaloissa. Onko ihmisen tehtävä vain orjallisesti
noudattaa toisten (ihmisten) ohjeita, kuin
ohjekirjaa, ylintä auktoriteettia?
Vetäydyn huoneeseeni, omaan yksinäisyyteeni.
Suljen oveni ja väännän stereoiden volumenapit
kaakkoon. Istahdan vuoteelleni ja katson alas
omaan synkkyyteeni. Nousen sängystäni ja otan
muutaman askelen, sitten istahdan
kirjoituspöytäni äären ja käynnistän
tietokoneeni. Tässä on päivittäinen kiertoni, jos
mukaan ei lasketa koulua. Mitä minä siis itse
asiassa teenkään? En toisinsanoin mitään, mistä
olisi konkreettista hyötyä. Mitä nytkin teen, en
mitään, vain kirjoitan, koska huvittaa ja koska
nautin siitä.
Vaikka yhteiskunta polkee päältä monine
murheineen ja tallaa alleen heikon ja
heiveröisen, pienen ihmisen, julmasti ja
pienintäkään sääliä tuntematta niin siitä
huolimatta osaan nauttia omasta
ainutlaatuisuudestani, siitä omasta
yksinäisyydestäni. Monet ovat väittäneet, että
olen sairas ihminen, kun en koskaan muutakaan
tee. Itsekin olen samaa miettinyt, miksi niin
teen? En ole kuitenkaan selitystä löytänyt
teoilleni ja sille mitä todella olen, olen vain
aatteen mies.
"Eräs kaverini kysyi kerran näin, kun olin
istuskelemassa syksyisellä puistonpenkillä
yksikseni ja katselin vain nurmella kiitäviä
kuivuneita, punertavia vaahteran lehtiä, jotka
lentelivät syystuulessa ilman pienintäkään
päämäärää, ilman minkäänlaista kiirettä
minnekään;
Hän kysyi: >>Mitä sinä teet?
Vastasin: >> Kunhan teen sitä muutkin, vietän
vain aikaani, mitäpä muutakaan tekisin, kun ei
ole aikaa muuhunkaan.
Hän ihmetteli asiaa hetken ja kysyi tavallaan
täsmentäen edellistä kysymystään: >>Mutta mitä
sinä siinä istut ja katselet, eikö olisi
mukavampaa lähteä vaikka kaupungille
seikkailemaan niin kuin muutkin tekevät?
Mietin hetken ja vastasin: >>Eikö ole aivan sama
miten elää ne vaivaiset hetket, jotka elämässään
voi vain ja ainoastaan pyhittää rauhoittumiselle
ja keskittymiselle, hetkelliselle unohtamiselle,
jolle jokaisella on oltava aikaa. Ei voi olla
niin, että aina on mentävä sinne minne muutkin
menevät vaan on oltava omaa persoonallisuutta. On
itse asiassa kohtuutonta tehdä aina kuten muut."
Hän ei enää vastannut ja seuraavaksi seurasi
pitkä hiljaisuus. Luulenpa kuitenkin, että hän
ymmärsi sen mitä tarkoitin.
Tarkoitus on kuitenkin se, että ei ole väljä mitä
muut tekevät, kunhan itse tietää sen mitä tekee.
Toisten tapoihin orjallisesti sitoutuminen ei ole
tervettä. Siksipä ihmettelen, miksi monet
väittävät minua sairaaksi, kun en koskaan tee
mitään muuta kuin vain olen siellä missä
milloinkin satun olemaan. Heillä on ilmeisestikin
käsitys, että rauhoittuminen ja tekemättömyys on
pahasta. Miksi siis näin? Eiköhän tämä asia ole
sama uskonnoissakin. On jokaisen oma asia mihin
uskoo. Jokaisen ihmisen ei tarvitse orjallisesti
sitoutua toisen ihmisen uskontoon, jos ei niin
itse halua. Siispä kenenkään ei ole syytä
pahoittaa mieltään, jos oma uskonto ei mene
joillekin läpi taikka toisinpäin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
=)
Kovin oli lohduttoman tuntuista tekstiä. Koita
nyt pärjätä, mitä puuhaatkin elämässsäsi.
Nyt ei ole kysymys kenenkään uskonnoista.
Uskonnot ovat ihmisten yrityksiä tavoittaa
Jumalaa. Jumala yrittää tavoittaa sinut NYT.
Toisin sanoen, pyytämällä Jeesuksen Herraksesi ja
sydämeesi, saat vapautuksen kaikkien ihmisten
syytöksiltä.
> Kovin oli lohduttoman tuntuista tekstiä. Koita
nyt pärjätä, mitä puuhaatkin elämässäsi.
Miksi nyt niin? Tarkoituksenani ei ole luoda
lohdutonta tekstiä vaan tekstiä, joka antaa
ihmisille mieluisan lukukokemuksen.
> Nyt ei ole kysymys kenenkään uskonnoista.
Uskonnot ovat ihmisten yrityksiä tavoittaa
Jumalaa. Jumala yrittää tavoittaa sinut NYT.
Onhan tuokin näkemys asiasta. En kerta kaikkiaan
osaa vastata siihen mitä mieltä olen siitä, että
koittaako Jumala tavoittaa minua tai ylipäätään
ketään muutakaan. Jos Jumala on todellinen niin
eikö asian pitäisi olla tällöin toisinpäin,
ihmisen pitää tavoitella Jumalaa eikä Jumalan
ihmistä.
> Toisin sanoen, pyytämällä Jeesuksen Herraksesi
ja
sydämeesi, saat vapautuksen kaikkien ihmisten
syytöksiltä.
Siihen en pysty. En tunne oloani sen
ihmeellisemmäksi vaikka rukoilisin yötä päivää.
En siis tiedä miten kyseinen toimenpide tapahtuu.
Mitä noista ihmisten syytöksistä sanoit niin voin
todeta, että ne eivät minua häiritse. Minua on
joskus varhaislapsuudessa kiusattu mielin määrin,
että kestän kyllä lähes minkälaista pommitusta
vain. Oma itsetuntoni on kohdallaan.
Olen minäkin joutunut itseni kovettamaan ja
paaduttamaan lapsesta asti.
Luulin ensiksi, että itse olen itseni pystyssä
pitänyt, mutta Jeesuksen johdatuksessa olen koko
ikäni kulkenut itseni tietämättä.
Kyllä se asia niin menee, että omaa rohkeutta
Jumalan suhteen tarvitaan ainoastaan avaamalla
Hänelle ovi. Itse et voi Jumalaa etsiä ja
muodostaa. Uskalla pyytää Jeesusta elämääsi, niin
huomaat jossain vaiheessa muutoksen.
Olet samana vuonna syntynyt kuin oma poikani,
vastahan opettelit sinäkin ilman apupyöriä
ajamaan ja perunoita kuorimaan (toivottavasti
ainakin jälkimmäisen hallitset; armeijassa pitää
se osata).
Omaan tahtiinsa eläminen ei ole tullut tavaksi
monelle sinua vanhemmallekaan. Teitä kasivitosia
on moneksi: omani viettää viikonlopun
pitkänpitkät päivät mölyisessä ja pölyisessä
käsipalloturnauksessa karjuvana kapteenina ja
tulee takaisin rystyset verillä ja polvet
mustelmilla. Jonkinlainen filosofia
sellaisessakin elämässä on. Hänellä: mikä ei
tapa, se vahvistaa.
Jos häneltä kysyttäisiin, minkä värisiä lehtiä
vaahteroista tippuu syksyllä, hän kysyisi, miksi
se on tärkeää.
Kirjoittelehan joskus, täällä sinulle ei
naureta.