perusturvallisuuden puute ja syy

Nemesis,

kertomasi perusteella uskoisin, ettei kyse ole geeneistä, vaan jostain lapsuutesi aikaisista tapahtumista ja varhaisista vuorovaikutussuhteista, erityisesti äidistäsi.

Voi olla, että et ole saanut äidiltäsi sitä mitä olisit tarvinnut. Tästä kertoo kai jo pelkkä anorektinen oireilu. Itsensä vahingoittaminen liittyy yleensä ahdistuksen hallintaan ja kerroitkin, että sinulla on ollut ahdistushäiriötä.

Jos et muista omaa lapsuuttasi, sinulla voi olla jonkinasteinen amnesia lapuudestasi. Aikuisen naisenkin äidinkaipuureaktio voi nousta silti ihan muistoista, jopa torjutuista muistoista.

Kertomasi mukaan sinä voisit hyötyä psykoterapiasta. Terapia on paras ahdistushäiriöiden hoitomenetelmä ja esim. kognitiivinen psykoterapia auttaa esim. myös mahdolliseen lapsuuden aikaiseen amnesiaan. Erityisen tärkeänä pidän sitä, että sinulla on omia lapsia. Monet häiriöt periytyvät suvuissa aina sukupolvelta toiselle, kunnes joku katkaisee ketjun omalla terapiallaan.

Kehottaisin sinua joka tapauksessa hakeutumaan psykiatrille tai psykologille tuon ahdistuksen kanssa. Voit päästä siitä eroon, jos autat itseäsi hakemalla siihen apua.

Kiitos vastauksesta!

Olenkin ajatellut hakea apua. Varsinkin nyt lasten kanssa kun tunnen tällaista epävarmuutta, mietin koko ajan onko heillä turvallinen olo ja olenko tarpeeksi läsnä, se on jotenkin vaikeaa.

Lapsuudesta muistan oloja että olin yksin ja yksinäinen. muutama muisto on jossa olen äidille kertonut kivuistani ja hän ei uskonut kertomaani. se tuntuu uskomattomalta että äiti ei uskonut miltä minusta tuntui. jos omat lapseni kertovat pelkäävänsä ja kipuillevansa, en ikinä tule kuittaamaan sitä "sellaista se välillä on"-tyylillä. pelkäsin joskus että isä tulee huoneeseeni ja tappaa minut. onko tuollainen normaalia lapsen johonkin kehitysvaiheeseen kuuluvaa pelkoa? Pelkäsin myös että joku tulee meille kotiin yöllä ja tappaa meidät ja kerjäsin että ulko-ovi laitettaisiin lukkoon. minua ei kuunneltu, ja usein hiivin yöllä muiden mentyä nukkumaan, laittamaan ulko-oven lukkoon. olin kai turvaton. tällaisia pieniä juttuja on paljon mutta en tiedä onko se lapselle normaalia ikään kuuluvaa kehitystä-pelkoa ja -yksinäisyyttä vai ei.

mutta nämä paniikit, kivut ja ahdistusoireilut ehkä sitten kertoisivat lapsuudesta. Äitini kun viimeksi kävi täällä, paheksui montaa asiaa mitä arjessani teen. Kun näen äidin, valahdan voimattomaksi ja uuvun henkisesti välittömästi. Korvaan on alkanut särähdellä yksityiskohdat kuten se kun hän pienelleni (2 vee) sanoi: osaatkos laittaa talviasun päällesi -ai et osaa (pettyneenä). Voi tietty olla että äitiyteeni kuuluu herkistyminen, mutta on tämä normaalin puitteissa, että oman äidin tapaaminen saa aikaan uupumusta ja jopa raivoa, nieleskelen niitä paheksuvia kommentteja ja vihaani. Tunnen nykykään myös paljon raivoa, ja sitä myös olen ihmetellyt, mistä niin voimakkaat ja yllättävät raivokohtaukset kumpuavat.

Vittuile mutsilles takaisin. Tai sano että et muuten kaipaa hänen neuvojaan. Yleensä neuvotaan ihmisiä ainostaan kun ihminen pyytää neuvoja.

Usein en kehtaa, siitä tulee vaan älytöntä inttämistä jos alan vängätä äidille vastaan. Siis se ei usein johda mihinkään, niin en jaksa laittaa siihen energiaa =/

Ajattelin lukea tuon alkuajatus kirjan...

Vähän myöhässä vastaan, mutta tuli noista mieleen epävakaa persoonallisuushäiriö. Kannattaa lukea asiasta, esimerkiksi alla olevista toinen linkki on todella hyvä. Jos tunnistat itsesi, se hyvä puoli tuossa on, että se on hoidettavissa psykoterapian avulla ja sinun on mahdollista kasvattaa lapsesi toisella tavalla kuin mitä sinut kasvatettiin.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi

Kiitos viestistä! tosiaan tuo toka linkki oli hyvä. Tutulta tuntui. Ehkä kaikki oireeni kulminoituvat lopulta tuohon epävakaaseen. Pääsisipä vielä psykoterapiaan, toivoisin tästä ulospääsyä. Vihakin vain kasvaa, ja olen hukassa ja epätoivoissani sen alla! Tunnen olevani jatkuvasti tunnevankilassa, jossa hakkaan kaltereita raivoissani. Toisaalta yritän pitää itseni sisällä, että "se hullu" ei pääse irti =/ Se kuluttaa niin paljon energiaa.

Edelleen olen miettinyt, miten lapsuudenkodissamme mistään ei keskusteltu. Jokaisella oli oma elämä johon ei puututtu. Jos joku pyysi apua, se kuitattiin pikimmiten pinnallisesti pois. Olikohan minulla lapsena sellaisia asioita kuin tunteet edes olemassa?! Ei meillä ainakaan fyysisesti halattu ikinä. Omilleni olen sanonut että saa olla vihainen... iloinen, surullinen, onnellinen. Saa nauraa ja itkeä ... Saisinpa omatkin tunteeni esille tasapainoisesti.

Tosi ristiriitainen on tämä olo, että tavallaan on minulla ollut hyvä lapsuus, kun ei ole fyysisesti hakattu, eikä henkisestikään manipuloitu kai, mutta silti on lytätty olo. Onko minulla tähän oikeus, en tiedä. Jokatapauksessa, perimmiltään paska mikä paska. Ihmisenä, lapsena, vaimona ja äitinä.

Kokeile noita e-epa kalaöljy pillereitä. Niillä on vaikutusta masennukseen,ahdistukseen. Niitä saa Ihan normaaleista kaupoista,apteekeista. Mua on ainakin auttanut.

Syön omegaa ja hyvälaatuista monivitamiinia. Deetä ja magnesiumia myös, ne on kyllä auttaneet.

Olen nyt uskaltanut myöntää, että lapsuuteni on vajaa jostain hyvin tärkeästä.

Hain apua, vaikka tuntui että en ole avun arvoinen. Lasten takia hain -ja sain ja saan kaiketi jatkossa! olen tosi huojentunut.