Kun mikään opiskelu ei tunnu innostavan...

Missä/mistä päin ja kauanko lääkkeillä?
Olennaista mielessä että kannattaako auttaa jos ei ole paikan päällä taluttamassa

Et todellakaan ole ainoa, jolla on tuollainen tilanne. Itsekään en oikein tiennyt mitä haluisin opiskella, mutta lähdin kuitenkin avoimin mielin kokeilemaan. Sunkin kannattaa lähteä vaan avoimin mielin kokeilemaan jotain mikä vaikuttaa susta edes vähän mielenkiintoiselta alalta. Jos se ei sovi sulle niin varmaan siinä herää ajatuksia mistä sitten tykkäisit. Kun saa jotain tekemistä elämään niin muutkin asiat alkaa vaikuttamaan kiinnostavilta.

Itselläni on hieman vastaavanlainen ongelma. Onnekseni olen vielä nuori, mutta valitettavasti minun pitäisi tässä seuraavan 2 - 3 vuoden aikana tehdä jonkinlainen päätös, koska työelämässä en tule vielä pärjäämään, enkä haluaisi jäädä valtion elätiksi. Saa nähdä keksinkö, mitä haluan opiskella.

PS Mielenkiintoinen aihe. Toivottavasti voisimme saada aikaiseksi keskustelua ja kunnolla.

On mennyt aikoihin, kun pääpohdinta ihmisillä opiskelussa on, "sopiiko tää ala mulle ja onko opinnoissa kivaa". Ketään ei näköjään näytä kiinnostavan, työllistääkö ala, saako siitä sellaista palkkaa, jolla kykenisi elämään ja elättämään perheensä, sekä pääsisikö alalle opiskelemaan.

Mielestäni on tärkeää että ala kiinnostaa, että sitä hommaa jaksaa sitten kanssa tehdä monta kymmentä vuotta. En ainakaan itse katso heti mitä palkkaa saa ja elääkö sillä tms.

Ompa tullut mukavasti ajatuksia. Hienoa nähdä. Mä en ruukaa väheksyä kenenkää omia henkilökohtaisia mielipiteitä vaikka ne ei minua henkilökohtasesti mielyttäisikään.

Mä ite mietin tota että sellane ihminen joka on ollut masentunut pitkään elämässä niin tuntuu että tarttisi tukea kun ei sitä tukea ole vanhemmilta saanut. On äärimmäisen vaikeaa lähteä hakemaan eri opiskeluihin(tai siis netissä on helppo osallistua mutta sitten se todellisuus on toista), mutta musta tuntuu että ei oo muuta vaihtoehtoa kuin kärsimyksen tie. Mun on pakko vaa ylittää mahdottomilta tuntuviakin esteitä. Kroppa pistää niin paljoo hanttiin ja mieli saa valtaan epätoivon. Jähmetyn. Tätä tarkotan sillä että pitäisi todella alottaa vaan kärsimyksen tie kun tälläistä lastia vastaan alkaa kamppailemaan. Näin varmaan on aina ihmiset joutuneet toimimaan.

Kun mietin lapsuutta niin mulla ei koskaan ollut mitään ammatti haaveita. Mun kiinnostukset tulivat kaikki vanhempien suusta. Se mitä he olisivat itse halunneet niin olisin jatkanut heidän haaveitaan.

Mun sosiaalisuus on pääasiassa netissä ja on tullut juuri ero niin sekin tuntuu varmasti tässä sopassa. Se on juurikin niin että nämä monet asiat nivoutuvat yhteen ja varmasti vaikuttavat.

Mut kyl mä aion selvitä. En mä aio jäädä tuleen makaamaan vaikka se välillä siltä tuntuukin. Olen tykännyt lukea hieman tietokirjallisuutta ja saa nähdä minne se mahdollisesti minua viekään.

joo tuttu tunne! ite olen koittanut hampain kynsin käyvä ammattikoulua tässä 3 vuotta. Mutta taas tuntuu siltä että en tiiä! Perkele ku stressaan koulunkäynnistä ja sit ku stressaan niin en saa nukuttua ja koulunkäynnistä ei tule mitään. Olen tässä 3 vuotta kohta käynyt ammattikoulua ja nyt viimeisen vuoden aikana tullu semmonen olotila että mitä vittua minä täällä teen?! ja hupaisaa tässä on se että tää ala ei olekaan mulle tarkoitettu! mutta olen lopettanut kerran jo ammattikoulun. mutta opettajatki sanoi että tulee aika kiirus jos meinaan valmistua kevääseen mennessä. Ja toisaalta haluaisin keskeyttää koulun ja alkaa miettimään vakavasti mitä haluan elämältä ja toisaalta en halua, sen takia en haluaisi koska vanhimmat sisarukseni päkättäisi minulle asiasta :''Oisit nyt käynyt koulun loppuun! Mikset käyny?! Et sinä voi loppuelämää olla tekemättä mitään?! Loppusuoralla oli jo!''
Mut heei! ku oikeesti en oo halunnu keskustella kouluasioista kenenkään kanssa kun perkele alkaa ahistamaan ihan sairaasti. Ja enkä minä aio loppuelämääni olla mitään tekemättä! kunhan löytäisi sen alan mikä kiinnostaisi. Ja olen huomannu sen että oon enemmän käytännön ihminen kuin tunnilla istuja. Eli oisi pitäny aikoinaan oppisopimuksella kouluttautua. Huh tekipä hyvää avautua! :D

Oletko käynyt työkkärissä ammattinvalinnan ohjauksessa? Itse kävin ja kohdalleni sattui mukava ja ymmärtäväinen henkilö, joka jaksoi kuunnella ja neuvoa eteenpäin. Jonot voivat olla pitkiä, mutta soita ainakin ja kysy. Oletko tehnyt netissä ammatinvalinnan testejä? Niistä voi saada ideoita, jos mikään ei tunnu kiinnostavan.

Oletko kysynyt Kelasta tai työkkäristä onko sinulla mahdollisuutta päästä johonkin kuntoutukseen tai työharjoitteluun?

Olin itse kymmenen vuotta koulutustani vastaavassa työssä. Sitten sairastuin masennukseen ja olin pari vuotta sairaslomalla. Paluu vanhaan työhön oli mahdotonta. Pääsin Kelan tukemaan kuntoutukseen, jonka tarkoituksena oli palata takaisin työelämään. Siihen kuului työharjoittelu ja sain harjoittelupaikasta myöhemmin osa-aikaisen työn. Lopulta hain opiskelemaan täysin uutta ammattia ja ensi keväänä olisi tarkoitus valmistua.

Tsemppiä sinulle! Asioilla on taipumus järjestyä, vaikka se kliseeltä kuulostaakin. Itse kävin pohjalla, sairaalassakin masennuksen takia, mutta kaikki alkoi kuitenkin vähitellen järjestyä. Hitaasti, mutta varmasti. Ole rohkea!

Tuttua on. Mulla oli syömishäiriö johon liittyi masennus. Kävin ammattikoulua mutta ala ei kiinnostanut ollenkaan. Jouduin keskeyttämään sairastelun takia ja sitten tuli sellanen fiilis etten mene enää takasin.

Vähän yli vuoden olin oikeestaan tekemättä mitään, pelko oli kova että sairaus uusii ja tiesin olevani tosi huono kestämään stressiä. Sit kun tunsin olevani jo paremmassa kunnossa päätin mennä iltalukioon. Se oli oikeestaan hetken päähänpisto, mutta nyt oon käyny sitä vuoden ja ihan hyvin on menny vaikka en oo mikään huippuoppilas ja joudun välillä uusimaankin kokeita. Mutta seinä ei ole vielä tullut vastaan. Aion käydä lukion neljässä vuodessa, niin ei tule liian tiukkaa ja saan miettiä rauhassa mitä haluan tän jälkeen tehdä.

Elämänlaatu on parantunut hirveästi kun on jotain mielekästä tekemistä, tuntui suoraan sanoen hirveältä olla täysin yhteiskunnan ulkopuolella... Mutta toisaalta luulen että tuo täydellinen lepo oli toipumisen kannalta välttämätöntä.

Ja tämä on tärkeää: älä missään nimessä ala syyttelemään itseäsi, vaikka tulisi takaiskuja.

Täysin sama ongelma. Todella vaikea uskoa, että löytäisin sen "oman ammatin". Mitäs jos selllaista ei olekaan? Ei ole oikeasti mitään hajua mitä sitä lähtis opiskelmaan. Ahdistaa suunnattomasti ja tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään mieltä.