Hyvänkin perheen lapsi kasvaa kadulla

Alkaa ikää kertyä ja oma perhe kasvaa. Pysähdyin tänään hetkeksi pohtimaan omaa elämääni ja kivistä mutta monin tavoin onnellista tietä tähän päivään. Joku asia painaa mieltä mutta sitä ei ole koskaan halunnut kohdata ettei menestyjän tie katkea tunteilun takia.

Pohdin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani oman vanhemmuuteni kautta erityisesti siten, että mihin asioihin minä vanhempana kiinnitän huomiota. Millaisia asioita korostan ja mitkä asiat ovat minun mielestäni omille lapsilleni tärkeitä.

Tajusin ettei minulla ole yhtään muistoa siitä että olisin ollut vanhempieni sylissä tai että minua olisi koskaan halattu. Minulla oli oma huone, vaatteita, tavaroita ja keittiöstä löytyi aina ruokaa. Minua kasvatettiin tavoille. Vaikeiden asioiden edessä noudatettiin vapaan kasvatuksen metodeita.

Ei ole ihme että välillä on vähän vaikeaa sopeutua joihinkin tilanteisiin jos tunteiden käsittely opetellaan kirjaimellisesti kadulla. Juuri nyt vihaan vanhempiani. En tee sitä enää huomenna koska kivisempi on ollut heidän polkunsa. Ovat hoitaneet minua kuitenkin paremmin kuin ovat itse tulleet hoidetuiksi – ja se on varmasti parasta mitä ovat osanneet tarjota toivottavasti puhtaasta rakkaudesta. Kuka sitä nyt halia tarttee kun on ruokaakin kaapissa.

Samalla tavalla vanhempani ovat varmaan tässä iässä vihanneet yhden päivän ajan omia vanhempiaan. Toivottavasti itse onnistun paremmin :-)

Tämä on tasa-arvo osastolla sen vuoksi että sukupoleni voisi olla kumpi tahansa.