Mamuna Tukholmassa.

Olin maahanmuuttajana, mamuna, Tukholmassa 1980-luvun alkupuoliskon ajan. Nousin Helsingistä rinkka selässä laivaan, kävelin Tukholmassa työvoimatoimistoon ja hankin työpaikan, ja työpaikan kautta puolestani sain työsuhdeasunnon. Vuorokauden päästä saapumisestani aloin rakentaa ruotsalaista yhteiskuntaa ja maksaa veroja.

Siihen aikaan suomalaispojalle oli suuren ihmetyksen aihe, miten kansainvälinen kaupunki Tukholma oli. Kotipaikkakunnallani Suomessa oli 10 000 asukasta, ja ainoat vähän eksoottisemmat siellä olivat suomenruotsalaiset, mutta Tukholmassa oli 1,5 miljoonaa asukasta ja kaupunki täynnä eksoottista väkeä.

Ruotsin media ylpeili sillä, miten maa oli avoin ja suvaitsevainen ja veti väkeä eri puolilta maailmaa, mutta tavallinen työväestö ei ollut tyytyväistä. Puhuttiin ulkomaalaisten keskinäisistä joukkotappeluista, joista media ei kertonut. Muslimit järjestivät joukkotappeluita ajatollah Khomeinin kannattajien ja vastustajien välillä Sergelin torilla. Lisäksi erityisesti jugoslavialaisia paheksuttiin, koska heitä oli Ruotsissa paljon, ja jugot olivat ääriväkivaltaisessa maineessa.

Puhuttiin, että Ruotsi on menossa päin helvettiä, kun Lähi-idästä ja Afrikasta tulleet vaativat erityiskohtelua, ja yhteiskunta suostui heidän vaatimuksiinsa, mutta he itse eivät suostuneet noudattamaan mitään ruotsalaisia käyttäytymissääntöjä. Näistä mutistiin hiljaa tavallisen kansan keskuudessa, mutta media ja poliitikot eivät puhuneet ongelmista mitään.

Skiniliike alkoi nousta Ruotsissa tuohon aikaan, ja skinit hyökkäilivät mustien ja arabien kimppuun. Media uutisoi aina näyttävästi skinien hyökkäyksistä, mutta ei voinut ymmärtää, miksi he sellaista tekivät. Tiedotusvälineet psykologisoivat, puhuivat nuorisotyöttömyydestä ja nuorten kokoontumistilojen puutteesta ja ties mistä, kun hakivat syitä skinien käyttäytymiselle, mutta koskaan ne eivät löytäneet todellista syytä...

Kerran suomalainenkin pääsi rikosotsikkoihin; kerrottiin, että suomalaismies ampui kaksi muuta suomalaismiestä eräässä etelätukholmalaisessa lähiössä. Vuosia myöhemmin luin Alibista kertomuksen samasta tapauksesta. Kyseessä oli Suomen romanin suorittama verikosto.

Kun kerroin työkavereilleni, että Suomessa on vain vähän ulkomaalaisia, että maassamme ei ole heikäläisten kansoittamia lähiöitä ja että he eivät aiheuta ongelmia, eräs ruotsalainen sanoi: "Odota 30 vuotta, niin tekin olette samassa tilanteessa kuin me nyt". En uskonut häntä. Sanoin, että meillä on Eila Kännö ja niin tiukka maahanmuuttopolitiikka, että ongelmia ei päästetä syntymään. Niinpä niin... Vähänpä minä tiesin tulevaisuudesta!

Siihen aikaan Tukholma oli jo kansainvälinen kaupunki, ja ulkomaalaisten aiheuttamat ongelmat alkoivat vasta pikkuhiljaa näkyä. Suomalaispultsarit toki olivat tuttu ilmiö jo 1960-luvulta asti, mutta uuden sukupolven häiriköt näyttivät, että ilman alkoholiakin voi rähinöidä, ja että uskonnostakin voi humaltua.

Flemingsbergissä ja Rinkebyssä asui paljon mamuja, mutta silti niissä lähiöissä suomalainen ja ruotsalainen saattoi vielä kulkea viikonloppuiltaisin yksin turvallisesti ilman pelkoa ryöstetyksi tai hakatuksi tulemisesta, kuten itsekin tein. Nyt ei kuulemma enää voi.

Vasta myöhemmin tajusin, miten herkkäuskoinen olin ollut, kun kuvittelin, että mamuongelma ei koskaan kosketa lintukotoamme Suomea. En Tukholmassa asuessani vielä ymmärtänyt, että kurkistin siellä Suomen tulevaisuuteen