Olen tullut siihen tulokseen, että joskus on parasta vaan olla yksin, jos ystävän seurassa tulee ahdistava olo.
Nimittäin vaikka onkin yksinäinen, ei voi oikeasti olla ystävä ihan kenen kanssa vaan. Täytyisi löytyä samat aallonpituudet. Jos ei löydy, alkaa ahdistaa koko ystävyys. Silloin voi olla parasta ottaa etäisyyttä.
Nimittäin vaikka onkin yksinäinen, ei voi oikeasti olla ystävä ihan kenen kanssa vaan. Täytyisi löytyä samat aallonpituudet. Jos ei löydy, alkaa ahdistaa koko ystävyys. Silloin voi olla parasta ottaa etäisyyttä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Joskus on otettava etäisyyttä. Näin tein kun olo kävi tukalaksi. Tai pitäisikö sanoa, että 'teimme'. Kummallakaan ei enää ollut hyvä olla ja ns. ystävyydestä tuli vain pahaa mieltä kun aloimme nähdä toisissamme vain huonoja puolia tai ärsyttäviä asioita. Emme ole ystäviä enää, mutta emme oikeastaan riidoissakaan. Kyllästyimme toisiimme.
Niin että sen puolesta kyllä ymmärrän sen, ettei joku viihdy seurassani, kun en minäkään viihdy kaikkien seurassa.
Toisaalta ystäviä on myös vaikea saada, jos aina alkaa ahdistaa se, kun toinen ihminen tulee liian lähelle. Työpaikallakin voisi tutustua moniin ihmisiin ja saada heistä ystäviä, mutta ahdistaa se, jos joku tulee liian lähelle.
Minustakin tuntuu että yksin viihtyy paremmin kuin ahdistavassa seurassa. En juurikaan tykkää sosiaalisista piireistä joissa eniten vietän aikaa tällä hetkellä.Tuntuu siltä kuin muut olisivat eri planeetalta kuin minä. Ja ehkä olen oikeassa. Ihme porukkaa.
En tosin ole varma että sopeutuisin mihinkään muuhunkaan porukkaan paljoa paremmin. Tai sitten tarvitsisin vain lisää sosiaalisten tilanteiden harjoitusta sopivassa porukassa.
Ota suihin työkavereilta.
vedä händyyn hintsari.
Yksinäisyyden ongelma varmaan onkin siinä, että lähtee karkuun ahdistavia ihmisiä ja sitten joutuu tulemaan toimeen omillaan, lopulta jää yksin ja täältä onkin sitten vaikea ponnistaa ulos, koska yksin tottuu olemaan.
Eli siis harjoittelua, harjoittelua ja taas harjoittelua. Mutta mistä ihmeestä näin outo lintu löytäisi sopivaa seuraa? En ole rahakas, mutta en myöskään moniongelmainen (nykyään arvostetaan uraa, rahaa, perhettä). Olen siis boheemi ja vanha sellainen. Mutten kuitenkaan ryyppää ankarasti ja polta pilveä. Se erikoisuus on, että poltan tupakkaa (harvinaista nykyään). Olen epäsovinnainen, mutten renttu-nainen. Olen pöyristys useimmille naisihmisille, joten en luonnollisestikaan saa heistä ystäviäni. Sinkku. Ei muksuja. Ei kerrottavaa lapsista ja lapsenlapsista. Ei kätevä kaikessa missä naisen pitää olla. Ihan oma persoonani, mutta vähän liikaakin. Miestä taas on turha etsiä, koska ikää jo on ja eivät miehet minusta nyt enää välitä, vaikka nuorena kaunis olinkin. Onneksi on edes yksi sisko, jolle voin kertoa kaiken. En luonut uraa, vaikka olisi ollut lahjakkuutta (boheemiuden ansiota). Mihinkään sopimaton, mihinkään kuulumaton. Liian itsenäinen. Liikaa kulkenut omia polkujaan.
Mikäli tottuu olemaan yksin ja on onnellinen, mitä muuta sitä ihminen enää kaipaa. Silloinhan on saavuttanut melkein täydellisen haavoittumattomuuden.
Toisaalta on huvittavaa, että maapallolla on niin paljon ihmisiä, muistaakseni jo lähemmäs 6-7 mrd, eikä täältä sitten löydy itselle ketään ystäviä ja aviomiestä. Ei voi muuta kuin ihmetellä.
Lisäksi lapsena minulla oli sisaruksia, joten olen seurallinen pohjimmiltani, tilanne on siis itse asiassa outo. Mitä varten täällä sitten elää, jos ei kovinkaan paljon ihmissuhteita ole? Eikö luulisi, että ollaan tarkoitettu olemaan toistemme kanssa?
Toki myönnän, että itsenäiseksi ja omillaan toimeen tulevaksi tässä oppii.