Viekö kirjan kirjoittaminen uskottavuutta?

Trolli?

No älä pelkää. Se kirja ei ole hyvä, sen tietää siitä, että kysyt täällä tuollaisen kysymyksen. Kysymys on typerä, eikä sitä kysy kukaan sellainen joka oikeasti on kirjoittanut jotain hyvää. Jos on kirjoittanut jotain hyvää niin ei välitä muiden mielipiteistä. Mitä edes on tuo "uskottavuus". Lol, kuten lapset sanoo...

Pääasia, että et halua laulajaksi. Niitä kukaan ei ota tosissaan. Toki on poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Ja sitten toiset vahvistavat asian, kuten jokainen laulava missi. Onneksi niitä ei enää juurikaan ole.
Eli kirjoittaminen lähinnä nostaa statusta ja uskottavuutta, paitsi jos kirja on ihan huttua, mutta onneksi taviksilta ei sellaisia julkaista.

Olen itsekin joskus miettinyt samaa kysymystä. Onhan meillä esim. Ilkka Remes (tunnetusti salanimi), joka halusi pseudonyymillään turvata joko mahdollisuuksiaan muun kuin jännityskirjallisuuden kirjoittajana tai uskottavuuttaan siviilityönsä parissa.

Mitä poliittiseen uskottavuuteen tulee, voidaan mainita runoistaan tunnettu Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ("EU:n presidentti") Herman Van Rompuy tai Tšekin kirjalija-presidentti Václav Havel. Toisaalta kotimaisten ex-ministeriemme osalta Anni Sinnemäen uskottavuuteen sanoittaja-runoilijatausta löi mielestäni oman leimansa. Claes Anderssonin kohdalla taas kirjailijuus näyttäytyi käsittääkseni positiivisemmassa valossa.

Salanimeen turvautumalla henkilö ei tietenkään saa suoraan osakseen kirjalijan glooriaa (kukapa vain sen takia kirjoittaisi?), mutta myöskään kriitikkojen sivallukset eivät ehkä tunnu niin pahalta...

Jokainen kirjoittaja kai uskoo kirjoittaneensa "helkkarin hyvän kirjan jolle varmasti löytyy kustantaja" --- kunnes todellisuus iskee vastaan.

Eikö se ole enemmän niin päin, että kirjailijoita arvostetaan, poliitikkoja ei.

Ihan realistiset tavoitteet: julkaista helkkarin hyvä kirja ja päästä poliitiikkaan ja vielä niin korkealle että kansa tuntee nimesi ja osaa yhdistää sen helkkarin hyvään kirjaasi.

Yksi kirjailija riittää: Jörn Donner.

I rest my case.

Sama mietintä täällä. 75000-sanainen kässäri on valmis ja mietin uskaltaisinko julkaista omalla nimellä jos niin kävisi että kustantaja löytyisi. Jos olisin itse työhönottajana nykyisessä työpaikassani, voisi olla vaikea palkata henkilöä joka esiintyy julkisuudessa muusikkona\kuvataiteilijana\kirjailijana eli laittaa suuren osan paukuista johonkin ihan muuhun kuin varsinaiseen leipätyöhön. Ei koske kulttuurialalla olevia, valtion virkoihin hakevia tai työttömyystoimistossa asioivia. Ei tietenkään koske heitäkään jotka tienaavat kirjoittamisella niin hyvin että voivat jättää muut työt. Koskee tuottavaa ja vaativaa työtä tekeviä ei-kulttuurialalla olevia, jotka joutuvat laskemaan toimeentulonsa ns. oikeiden töiden varaan.

Oikeiden, lahjakkaiden ja vaativien töiden tekijoitä kehotan pysymään kaukana kirjallisuuden kaltaisesta pilipalihommasta.

"Ei koske kulttuurialalla olevia, valtion virkoihin hakevia tai työttömyystoimistossa asioivia." Oletko nyt ihan varma, ettet unohtanut jotakin ryhmää? Onhan niitä nyt muitakin ammatteja, jotka eivät ole ihan niin hienoja :D

Hmm, julkaisua ja salanimeä kannattaa miettiä vasta, kun kustantaja on valmiina. Ja vaikka joku kirjan painaisikin, harva kirjailija muuttuu julkkikseksi tuosta vain. Eli vaikka uusi alku- nimimerkki saisi kirjansa painettua, tuskinpa hänen asiakkaansa tunnistaisivat asioivansa ihan oikean kirjailijan kanssa.
Ja ainahan voi ottaa loparit ja siirtyä luovaksi neroksi.

Ennen vanhaan tunnettiin sellainen lause, jotta "kunnia meni mutta maine kasvoi".

Minusta siinä on jotain vilunkia, jos kuvitteellisen arvonsa kokee riippuvaksi siitä mitä tekee työelämän ulkopuolella, kun kyse on niinkin harmittomasta toiminnasta kuin kirjallisuudesta.

Myönnän indikoineeni toisaalla jotakin sen suuntaista kuin sotien syttyvän sanoilla, mutta rauhan tehtävän aseilla. Joo-o, kyllähän sanoissa on voimaa, niillä on merkitystä. Mutta jos uskottavuus pohjautuu piileskelyyn tai jos mielensä kellareihin ei voi näyttää valoa, niin onko sitten kyseessä jokin konsanaan toinen ongelma.

Sen verran pitäisi olla miestä ja naista, että nimensä takana seisoo julkaisuissaan (poikkeuksena ehkä nettiforumien nimimerkit). Kyllä ne töissä katsovat pitkään, naureskelevatkin kuka ties - tietävät kirjoittelupuuhista. Entä sitten. Ei tässä Kekkosia olla tai muutoin niin mahtihenkilöitä, joiden on täytynyt turvautua taiteilijanimiin.

Jos taasen kyseessä on todellinen mahtihenkilö, hänen tuskin tarvitsee näin triviaaliin ongelmaan hakea ratkaisua. Hän tietää ja toimii suoraan kuten on parhain päin. Muutoin ei mahtihenkilöiksi päästä.

Reippaasti vaan omalla nimellä omat kirjaset. Se joka niistä nillittää, on muutenkin kolho ihminen.

Aina niitä tärkeitä ihmisiä riittää, jotka tahtovat julkaista salanimellä ja miettivät jos jonkinlaista kommervenkkiä maailmanmaineen varalta jo etukäteen, se on omalla tavallaan koomista, mutta myös rasittavaa. Presidentillisissä kirjailijoissa ei muuten tarvitse mennä Sylviin ja Urhoon asti, Jenni ja Sauli ovat molemmat julkaisseet useamman kirjan.

Jos joku suostuu kässärini julkaisemaan, niin haluaisin julkaista sen kirjailijanimellä.

Syy on sama kuin "uusi alku" tuossa edellä sanoo, eli en halua, että vakituinen työnantajani kuvittelee, että minulla ei ole työmotivaatioa. Kyseessä on yritys, joka irtisanoo jatkuvasti suuria määriä ihmisiä.

Asiallinen huoli, kun se aktivoituu kohdalle. Minä olen jo pitkään ollut kirjailijana, luonnollisesti sivutoimisesti freelancer-verokortilla. Aluksi kukaan ei töissä reagoinut asiaan. Muutamia lehtijuttuja, kritiikkejä ja esiintymisiä messuilla. Ei niistä kukaan repinyt pelihousujaan eikä tullut kateelliseksi.

Mutta saatuani ensimmäiset apurahat, voitettuani ensimmäisen kirjallisuuspalkinnon, tilanne muuttui asteittain. Työnantaja alkoi kysellä vakavasti olenko sitoutunut työhöni vai houkutteleeko kirjailijuus enemmän. Ei tuntunut miellyttävältä ja yritin selittää, että kirjoittaminen on minulle harrastus. Työtovereitten piina rasitti: useimmat apurahat ovat julkisia, palkattomia virkavapaita katsottiin kateellisena ja koin olevani työpaikallani eräänlainen parasiitti. Minulta kyseltiin, mihin apurahani käytin. Yritin selittää, että kohdeapurahat menivät nimensä mukaisesti kohteen menojen kattamiseen palkattoman virkavapauden aikana.

Vuosien, monien kirjojen jälkeen tilanne alkoi tulla esille yhä kireämmissä tunnelmissa joka syksyisissä kehityskeskusteluissa työnatajan kanssa; ehdotukset olivat muuttuneet suoraviivaiseksi tyrkytyksiksi sivutoimiseksi siirtymisestä ja kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymisestä. Ajatus ei kuitenkaan houkutellut. Kirjoittaminen onnistui virkavapaitten, lomien ja yökirjoittelun muodossa ilman, että se olisi sanottavammin häirinnyt parisuhdetta, perhe-elämää ja omaa kaventuvaa vapaa-aikaa.

Nyt olen uranssani risteystilanteessa: kirjallisuuden julkaiseminen ei ole samanlaista kuin aiemmin ja olen päättänyt pitää hetken taukoa kirjoittamisessa, vaikka kustantaja ei asiasta ole erityisen ihastunut. Haluan miettiä vakavasti haluanko vielä kokea elämässäni vapaan kirjailijan elämää vai jatkaa eläkeikään sivutoimisena kirjailijana.

Kuten huomaatte: monet kirjailijan huolet alkavat jo ennen kuin kirjailijan ura on suoraan startannut. Siksi komppaan aloittajan huolta. Kannattaa harkita. Salanimestä ei kustantaja hypi riemusta: ei messuille, lehtiin, telkkariin, radioon kasvoja ja nimeä, ei kirjailijahaastatteluja kulttuurilehdissä jne. Kirjailijan työ kun ei ole niin yksinäistä kuin monet luulevat. Toki kirjoittaminen on yksinäistä päiväpuurtamista liuska liuskalta teos teokselta, mutta julkaisutilaisuudet ja niiden laukaisema julkisuuden mahdollinen kiinnostuminen ovat hyvin paljon sosiaalisuutta vaativaa paljastelua. Ja minun tapauksessani, vaikka yritän pitää päätyöni sivussa, se on aiheuttanut työnantajalta tyytymättömyyttä.

Liikaa ei toki kannata spekuloida. Jokaisen kirjailijan kohtalo on omansa näköinen. Samanlaista ei ole, joten on vaikea sanoa kuka joutuu työnantajansa silmätikuksi, kuka saa kannustusta ja ylpeyttä.

Kiitos tästä viestistä. Toivottavasti sopiva malli löytyy itsellesi jatkoa ajatellen.

Jotain kuvatun kaltaista nimenomaan haluaisin välttää. Maallikoilla on epärealistisia luuloja kirjailijoiden suhteen; kuvitellaan, että keskiverron romaanin julkaissut olisi nyt lyönyt rahoiksi, vaikka todellisuus on täysin toista. Samaan aikaan työnantajani irtisanoo rutiininomaisesti väkeä, joten yhtälö on hiukan huolestuttava.

Olen (ehkä naivisti; en tunne alaa) kuvitellut, että voisin käyttää kirjailijanimeä (sama etunimi, eri sukunimi) ja tuolla nimellä mutta omalla naamalla esiintyä julkisuudessa sen verran kuin tarvitaan ja kysyntää on. Sillä tavalla tuon profiilin voisi pitää työpaikalla matalana ja parhaimmillaan näkymättömänä. Yksittäisistä lehtikuvista, joissa käyttäisi vaikka täysin erilaisia silmälaseja, kukaan muu kuin lähipiiri tuskin edes tunnistaisi. Muutenkin nuo photoshopatatut (vitsi vitsi) viralliset kirjailijakuvat on sellaisia, ettei niistä arki-ihmistä kovin hyvin tunnista.

Kornia ja tyhmää. Miksi haluan kirjoittaa, jos jo nyt pelkään onnistumisen tuottavan ongelmia ? Toisaalta, harvapa pääsee niin pitkälle kuin "Out of Sight" tässä harrastuksessa/työssä.

Nimimerkki "Uusi alku" viitannee itsellekin puolentoista vuosikymmenen ajalta tuttuun työkontekstiin.

Kokeilin sitä leikkiä ne vuodet, kunnes fysiikka petti. Sitten ymmärsin, että en ollut laisinkaan ymmärtänyt mistä elämässä on kyse. Oli tehtävä muutamia radikaaleja siirtoja, joiden tuloksena minulle kirkastui mikä on tärkeää ja mikä taasen ei. Työ ei ollut yksi niistä, vaikka sen verran kannattaa olla pragmaattinen, että saa elatuksensa hoidettua.

Siihen ylikierrosmaailmaan, jatkuvaan tavoitettavuuteen, lentokenttäkohkaamiseen ja stressaavaan elämäntapaan on lopuksi vain yksi, joka sen hyväksyy. Asianomainen itse.

Asiaan. Kuviot ovat vialla, jos harrastetta vailla todellista näyttöä yritetään käyttää vipuna, kampeamaan ulos työtehtävistä tai sivuraiteelle uran kannalta. Ei tätä kannata kierrellä tai kaarrella. Jostain pitää tässä elämässä tinkiä, ja sen valinnan tekee jokainen ja myös elää valintansa seurausten kanssa.

Kirjoittaminen on yksi niistä harrastuksista joista voi murto-osalle syntyä toimeentulo. Onhan niitä sivutoimisia yrittäjiäkin, urheilijoita, jne. Kaikki joutuvat tasapainottelemaan nykyisen näennäistehokkuuden aikana työelämän epävarmuustekijöiden parissa.

Kun saan potkut, saan ne yksinomaan sen takia että työtehtävieni hoitoon ei olla tyytyväisiä (best case) tai kvarttaalikohkaamisen takia (typical case). Samantekevää onko filatelia, kuvataide vai kirjoittaminen vienyt huomioni työnantajan kannalta olennaisista asioista.

Minusta olisi näinä aikoina epärealistista kuvitella, etteikö potkuja tulisi. Kyllä ne tulevat, niihin on syytä varautua. Ahneus ajaa ilman jarruja...

Mikä on tärkeää elämässä: se, että tietää mikä on tärkeää. Siitä on seurauksia, joista yksi liittyy valintoihin ja niiden kanssa elämiseen. Pikkunilkkejä on työelämä täynnä, on sitten jokaisen oma valinta miten paljon antaa heidän vaikuttaa omaan elämäänsä.

Ymmärrän toki huolet aihepiirin ympärillä, mutta jossain kohdin tulee jokaisen tehdä päätöksiä ja seistä niiden takana, syteen tai saveen. Muutoin sallii toisten vedättävän itseään. Kakun säilyttäminen sitä syöden on tunnetusti vaikeaa.

"Out of sight" selostaa kokemuksiaan rikastavalla tavalla niille, joille kysymys on lähinnä akateeminen. Totta toinen puoli, on sanottava. En voi kuitenkaan olla rohkaisematta havaitsemaan, miten paljon ihminen voikaan vaikuttaa elämäänsä. Moni antaisi varmaan puolet valtakunnastaan, jos pääsisi jaolle dilemmasta.

Kyllä minä ainakin koen että omalla nimellä kirjoittaminen on liki mahdotonta, jos tahtoo säilyttää uskottavuutensa. Kirjailija-tittelistä on tullut niin monen downshiftaajan ammattinimeke, että jo pelkkä kirjoittamisharrastuksen mainitseminen väärässä kohtaa saattaa sulkea ovia.

Jos kirjoittaa kirjan, kannatan ehdottomasti salanimeä, matalan profiilin ylläpitämistä ja jos kirjoittaa vakavaa kirjallisuutta, kannattaa ehdottomasti tehdä se miehen nimellä, vain siten voi saavuttaa laajan lukijakunnan.

Toki meillä on Sofi, mutta onko meillä ketään muuta naiskirjailijaa, joka olisi arvostettu myös miehisissä piireissä ja yritysten johtoportaassa?

Peruskoulun opettajanvirka ja kirjailijan ura, erityisesti lastenkirjailijan ura, katsotaan plussaksi.

Läänintaiteilijoiksi mielellään valitaan taiteensa edustaja, kirjallisuuden läänintaiteilijaksi kirjailija. Mutta nekin toimet ovat muuttumassa enenevässä määrin tuottajapohjaisiksi maailmoiksi, joita tulevaisuudessa vetää taiteen keskustoimikunta eikä paikallinen läänin taidetoimikunta.

Taideopettajan ja taiteilijan ammatti ovat toimivaksi katsottuja yhdistelmiä. Jotenkin luonnolinen kombinaatio, jossa kumpikin ala ruokkii toistaan. Symbioosi.

Tieteen alalla taiteen tekeminen katsotaan negatiiviseksi ilmiöksi. Että voisi sekä tutkia että luoda samaa alaa, ei ole erityisen hyväksyttävää. Ehkä jos tutkija on ensin pitkälle ansioitunut ja sitten kirjoittaa läpimurtoteoksen, joka on taiteellisesti korkea ja mahdollisesti ulkomaita kiinnostava, ainakin palkintoja haaliva ilmiä. Tästä paras ja tunnetuin nykyesimerkki Euroopassa lienee Umberto Eco.

Valinnat eivät ole helppoja. Tilanne on kuin epätyydyttävässä tilassa olevassa liitossa: jatkaako, katsoako korjautuuko tilanne omalla aktiivisuudella vai siirtyäkö seuraavaan vaiheeseen ja päästää irti. Mahdottomia vaihtoehtoja ei ole, on vain rohkeutta ja epäilyä valinnan seurausten johdosta. Minä olen päättänyt kohdallani miettiä kirjoittamisen kanssa, pieni lepo ei ole koskaan huono asia luovalla alalla, vaan saattaa avata uusia mahdollisuuksia oman tilanteen ymmärtämiseen.

Ei kirjallisuus tarvitse uhriutumista, eikä hyvä teksti sukupuolista kategorisointia.

Joku menneisyyden taideihminen kerran loihe tokaisemaan, jotta yhdistys joka hänet hyväksyisi jäsenekseen, ei tulisi missään tapauksessa kyseeseen hänen kohdallaan.

Kolme-seiskalle toteaisin kirjastoni sisältävän runsaasti naiskirjailijoiden teoksia. Niitä on Canthista lähtien aivan näihin tuoreisiin, ajassamme oleviin. Minusta on absurdia edes väittää jotakin sellaista, että pitäisi genderiverhoutua voidakseen menestyä. Ja mitä on tämä "vakava kirjallisuus"? Onko se tosikkomaista?

Hyvä teksti elää ja luo paikkansa lukijoiden sydämessä.

Minä en häpeä omia tekstejäni, enkä sitä että laadulliset haaveeni ovat niin kaukana todellisuudesta. On se toki nöyryyttävääkin huomata, että kirjoittaminen - kelvollinen sellainen - ei olekaan tuosta-vaan-juttu... kyllä epäonnistumisenkin voi tehdä omalla nimellä, suoraselkäisesti.

Keskinkertaisuuden olemukseen kuuluu, että tarvitaan joko huono tai hyvä kirjailija mitätöimään proosani. Molempia on nähty. Pitääkö tässä nyt ruveta salanimellä huseeraamaan, piittaako joku puolen puupennin vertaa.

Sellaiset ovet annan sulkeutua kernaasti joiden takaa löytyisi kirjoittamiseen nuivasti suhtautuvia. Ei taidetta voi omistaa, ei sitä voi kahlita. Viime kädessä kirjoittaja on yksin tekstinsä kanssa, ei siellä toimikunnat kohottele maljoja.

Itse on tekstiinsä uskottava. Päinvastainen olisi jotenkin murheellista.

Riippuu täysin siitä, mitä kirjoitat.

Eiköhän meidän ns. oikeita (???) töitä tekevien eli jonkun mielestä oravanpyörässä olevien suurin huoli ole kirjoittamisen suhteen se, milloin on aikaa kirjoittaa. Jos työ matkoineen vie vähintään 12 tuntia viitenä päivänä viikossa, joskus viikonlopullakin ja nukkuakin pitäisi, niin mistä ihmeestä siihen kirjoittamiseen löytyy aikaa.

Olipa työpaikka mikä hyvänsä, niin ihmisen itsensä on luotava itsestään omannäköisensä kuva. Ei kaikkien tarvitse käyttää vapaa-aikaa teeveenkatseluun taikka siihen, että laukataan pitkin kaupunkia laumana pimppejä ja vielä maksetaan siitä (= naisten kymppi), muita vapaa-ajan aktiviteetteja on maailma pullollaan. Jos ihminen hoitaa hommansa niin että työsuorituksen arvioinnissa tulee täydet pointsit, niin kyllä siinä pitäisi olla munaa tai muskeleita uskaltaa julkaista (jos niin hyvin käy, että julkaisupäätös tulee).

Eikö se ole yksi tapa nostaa edes vähän kirjallisuuden arvostusta edes jonkun silmissä, jos hoitaa ne duunit viimeisen päälle ja sitten vielä julkaisee? Saattaa hämmentää jonkun kirjakammoisen arvomaailmaa, pistää ajattelemaan, että ihan hyväkin tyyppi ja tehokas työntekijä voi kirjoittaa.

Yksittäisen kirjailijan merkitystä hänen elinaikanaan en menisi liioittelemaan. Jos tavoitteeksi asetetaan laatukirjallisuuden preesens, se on ehkä 50 vuotta, jolloin tekstin todellinen arvo voidaan mitata. Elantoa, myntimenestystä, arvostusta tavoitellessaan kirjailija ei tietenkään tee muuta kuin elää omaa elämäänsä, johon ulkopuolisen on paha mennä mitään sanomaan. Kollegiaalisuus (toisten kirjailijoiden työn arvostaminen) ja korkeat laatukriteerit olisivat kuitenkin kirja-alan etu pitkällä tähtäimellä. Jos kirjalija ei itse arvosta työtään, sitä ei voi odottaa muiltakaan.

Viestistä ei nyt kyllä käy selkeästi ilmi, mitä yrität sanoa.

Otsikko oli viekö kirjan kirjoittaminen uskottavuutta. Kyllä se voi viedä, se on riski vaikkapa työelämässä eikä kirjailijana mahdollisesti muutenkaan onnistu. Näitä pohtii moni kirjailija, jokaisella on omat kokemuksensa, johtopäätöksensä ja ratkaisunsa. Kustantamoilla on omat bisnesstrategiansa, jotka muuttuvat ja menevät välillä päin honkia. Mutta jos kirja-ala itsekin alkaa nähdä itsensä pelkkänä bisneksenä, kirjailijat jaetaan menestyjiin ja epäonnistujiin, kirjallisuudesta tosiaankin tulee pilipalihommaa. Vielä kirjalijoita ja kirjallisuutta pääsääntöisesti arvostetaan. Myös Wahlroos kirjoitti kirjan. Viestini siis ei ollut suunnattu kenellekään tässä ketjussa kirjoittaneelle, vaan yleistä pohdintaa siitä miltä yhteiskkuva nyt peilistä näyttääkään, kun itsekin olen kirja-alalla.

" Myös Wahlroos kirjoitti kirjan. "
juu.
Ja Kalle Jälkiviisas ja Mato Valtonen ovat kuulemma julkaisseet jotakin

huussilukemista

kesän ratoksi.

Näin se menee.