Tätä palstaa kun lukee (mm. kirjoitusnäytteiden arvosteluja, niissä on välillä aika asiantuntevan kuuloisia kommentteja), niin usein kehotetaan välttämään adjektiiveja. Miksi näin ... Mikä niissä on vikana ? Miten kuvaat vaikkapa luontoa tai tunnelmoit ilman adjektiiveja, ihmettelee hän.
Onko tämä joku suomalaiskansallinen kirjailijamuotti, johon täytyisi ahtaa itsensä? Saako vaikkapa espanjalainen tai iranilainen käyttää adjektiiveja ?
Onko tämä joku suomalaiskansallinen kirjailijamuotti, johon täytyisi ahtaa itsensä? Saako vaikkapa espanjalainen tai iranilainen käyttää adjektiiveja ?
Vastaukset 62
Vanhimmat
Varmaankin siksi, että toteamalla tekstissä esimekriksi kuinka "hän oli kaunis" ei tule sanoneeksi oikein yhtään mitään, saati sitten että lukija saisi sitä käsitystä että toinen henkilö on kaunis.
Mutta jos saman tekee kuvailemalla, silloin lukija pystyy mahdollisesti näkemään hahmon silmissään ja toteamaan itsekin, että kyllä, kaunis on.
Ei adjektiiveissa mitään vikaa ole, mutta voivat ne olla vähän helppoja ratkaisuja paikoitellen. En kyllä henkilökohtaisesti kannata ylenmääräistä kuvailuakaan.
Jos sanotaan "hän oli kaunis", niin lukija saa itse kuvitella mielessään sen kauneuden. Jos selostetaan piirteet tarkemmin, mielikuvitukselle ei jää tilaa ja pahimmassa tapauksessa lukija tulee siihen tulokseen, ettei kauniiksi tarkoitettu henkilö olekaan hänen mielestään kaunis.
Lukiessa mielikuvituksella on aina tilaa.
Juuri sehän onkin idea: lukija saa itse päättää, pitäisikö hän hahmoa kauniina vai, ihan kuten oikeassakin elämässä. Ei yksikään ihminen tai myöskään kirjan henkilöhahmo voi olla kaunis ja sympaattinen kaikkien mielestä. Lukijalle täytyy nimenomaan jättää mahdollisuus päättää itse, mitä mieltä hän on henkilöhahmosta, aivan samoin kuin hän päättää oikeassa elämässä tapaamistaan ihmisistä.
Ei ole kirjailijan tehtävä arvottaa ja päättää lukijan puolesta: kirjailija kertoo ja jättää sekä tuomiot että tunnepohjaiset päätökset lukijalle. Kirjailija voi yrittää vaikuttaa lukijan mielipiteeseen samalla tavoin kuin elävässä elämässä yritämme vaikuttaa muiden meistä saamaan mielikuvaan, mutta päätös on aina viime kädessä lukijalla ja niin sen pitää ollakin.
Periaatteessa pitää siihen muutakin kirjoittaa kuin "Hän on/oli kaunis" joitain viitteitä mikä teki kauniiksi. Jokaista kohtaa ei tarvitse kertoa, jolloin menee helposti pari sivua.
Kirjan kertojalla saa ja pitää olla omat mielipiteet ilman tai adjektiivien kanssa. Lukija voi mennä itseensä ja miettiä uskooko.... tai siis miksi ihmeessä te edes puhutte tämmöisestä?
mitä pirua te oikein kuvittelette?
".....toteamalla tekstissä esimekriksi kuinka "hän oli kaunis" ei tule sanoneeksi oikein yhtään mitään, saati sitten että lukija saisi sitä käsitystä että toinen henkilö on kaunis.
Mitä sinä tällä lauseella yrität sanoa? : D : D
Varmaan sitä, että "hän on kaunis" on päätelmä, mielipide, näkemys. Jos kuvailet esim. henkilön kasvonpiirteitä, hiuksia, vaatetusta, voi lukija tehdä itse päätelmänsä ja saa samalla elävämmän kuvan henkilöstä. Kuvailuun ei tarvita paljoa adjektiiveja, ne tekevät liikaa käytettyinä tekstistä ummehtuneen.
Ei ole suomalainen "muotti" vaan ihan yleismaailmallisesti hyväksytty käsitys hyvän tekstin piirteistä. "Näytä, älä kerro" sanotaan draaman suhteen j a toimii proosassakin.
Kannattaa lukea muutakin kuin tätä palstaa niin saa vähän laajemman kuvan asioista. ;)
Minäkin suosittelen opiskelemaan kirjoittamista vaika ensin ihan teoriassa, ja sitten käytännössä, eli sekä lukemalla että kirjoittamalla itse. Jos et nimittäin ymmärtänyt heti, mitä Nico D. tällä lauseellaan halusi sanoa, niin kirjoittamisesi ei voi olla vielä kovin hyvissä kantimissa.
Nämä ovat ihan perusjuttuja, jotka käydään läpi millä tahansa luovan kirjoittamisen alkeiskurssilla tai aloittelijoille tarkoitetuissa manuaaleissa.
Adjektiivien käyttö ei ole suinkaan kiellettyä, mutta pitää välttää epämääräisten, yleisten adjektiivien käyttöä. Annan konkreettisen esimerkin. Vertaapa kahta eri kuvausta keskenään:
Nätti nainen käveli vanhojen talojen välissä. Maassa oli paljon värikkäitä kukkia. Kuului kaunista linnulaulua, nainen hyräili iloisena.
Onko tuo mielestäsi taidokkaasti kuvailevaa? Siinä on käytetty yleisiä, epämääräisiä adjektiiveja, kuten "nätti, vanha, värikäs, kaunis"
Eikö ole parempi seuraava:
Nainen oli pitkä ja hoikka. Suuret, siniset silmät hallitsivat siropiirteisiä kasvoja, täyteläisessä suussa näkyi hymynkare. Hän käveli kevyin askelin sinivuokkojen ja leskenlehtien täplittämällä nurmikolla. Säänpieksemät talot hänen ympärillään olisivat kaivanneet uutta maalipintaa. Romahtamaisillaan olevan tönön ikkunoista puolet oli hajalla, vieressä olevan rakennuksen katto ei taatusti antaisi suojaa sateella. Ilman täytti mustarastaan liverrys, ilotteleva sointi sai myös naisen hyräilemään vanhaa, lapsuudesta tuttua rallatusta.
Huomaatko eron? Nytkin on adjektiiveja, mutta ne ovat konkreettisia, muodostavat kuvan sen sijaan että vain antaisivat viitteitä.
Käyttämäsi adjektiivit ovat kliseisiä, mutta sopivat ehkä viihteeseen.
Kun mietitte adjektiiviasiaa, tutkikaa sen genren kirjallisuutta, johon pyritte, älkääkä kyselkö täältä toisiltanne, koska neuvot eivät välttämättä ole täysin pitäviä. Kustannetusta kirjallisuudesta saatte viitteitä adjektiivien käytöstä.
Miksi itse roikut tällä palstalla, jos se ei mielestäsi ole sovelias paikka neuvojen pyytämiseen tai niiden antamiseen? Vai oletko sinä se AINOA ja VALITTU, joka voi täällä antaa kenellekään neuvoja? ;)
Ei kai täällä tarkoitus olekaan antaa eväitä Finlandia-voittoa suunnittelevalle mestarikirjailijalle, vaan nimenomaan kirjailijanaluille, jotka ovat siis urallaaan aivan alussa. Jolloin kelpaavat oikeastaan mitkä tahansa kirjoittamista eteenpäin vievät neuvot.
Kuten jo alempana totesin, tässä ei ollut tarkoitus vetäistä hatusta mitään Finlandia-voittajaa, vaan osoittaa ero epämääräisten ja yleisten sekä konkreettisten adjektiivien välillä. Jos olisin tiennyt, että pätkää ruvetaan arvostelemaan kuin julkaistun kirjan tekstiä, olisin toki käyttänyt sen hiomiseen kauemman kuin sen 2 minuuttia, joka esimerkin kirjoittamiseen kului. ;)
Kyllä viihteeseen pätevät ihan samat kirjoitussäännöt kuin muuhunkin kirjallisuuteen, mitä kuvailuun ja adjektiivien käyttöön tulee. Ja suurin osa kustannettavasta kirjallisuudesta on viihdettä, joten en lähtisi sitä muutenkaan kommentoimaan halveksivin sävyin.
Yksi maailman arvostetuimmista kirjoitusoppaiden kirjoittajista on VIIHDEkirjailija Stephen King, ihan vain pieni lisäys kirjallisuutta koskevaa yleisssivistysä ajatellen.
Turha tästä riitaa on rakentaa, vaikka asiasta olemme eri mieltä. Kirjailijan urasi edetessä on syytä karaista itseäsi sietämään mielipide-eroja. En millään tavalla loukannut sinua, vaan kerroin oman mielipiteeni ammattikirjoittajana.
Palstalla kyselemisen välttämisellä tarkoitin nimenomaan tätä adjektiiviasiaa, koska neuvot ovat olleet hieman puolivillaisia, ja asian saa parhaiten selvitettyä itselleen tutkimalla kustannettua kirjallisuutta.
Stephen King nimenomaan kehottaa välttämään adjektiiveja, enkä usko että hän edes viihdettä kirjoittaessaan tarttuisi noihin sinun kliseisiin esimerkkeihin. Muutoin olet kyllä oikeassa kuvauksen konkreettisuuden vaatimuksessa.
Huomiot ja arviot käyttämieni adjektiivien kliseisyydestä voisivat olla paikallaan, jos kysymys olisi ollut kliseisten adjektiivien käyttämisestä kuvailussa. Mutta kun kyse oli epämääräisten ja konkreettisten adjektiivien välisestä erosta, niin silloin huomautukset JONKUN kuvauksen kliseisyydestä (turha väittää, että esim. säänpieksemä olisi kliseinen synonyymi vanhalle) oli täysin irrallaan keskusteluyhteydestä ja siten tulkittavissa nimenomaan riidanhaastamiseksi.
Mutta jos halutaan välttämättä viilata pilkkua, niin kirjoittamassani pätkässä eivät suinkaan adjektiivit olleet kliseisiä, koska yksittäinen adjektivi ei ole koskaan kliseinen.
Kliseisiä voivat olla useampien adjektiivien yhdistelmät kuten vaikkapa pitkä ja hoikka tai suuret, siniset silmät. Yksikään adjektiivi yksinään ei ole itsessään kliseinen, vaan kliseisyys syntyy silloin, kun adjektiivejä yhdistellään liian kuluneella tavalla toisiinsa tai yksittäistä adjektiivia käytetään kuluneessa yhteydessä. Kuten vaikka pitkä ja hontelo mies. Tai pelkästään hontelo silmälasipäinen mies. Jäntevä ja sulavaliikkeinen rillipää on jo omintakeisempi yhdistelmä ihmistä kuvaillessa.
Toistan, jos kysymys olisi koskenut adjektiivien kliseitä välttelevää kä'yttöä, olisin todennäköisesti kuvaillut naisen tyyliin "pyöreydestään huolimatta ketterä" tai "sinisiä silmiä ympäröivät naurunrypyt kertoivat naisen luonteesta enemmän kuin huolimattomasti punatussa suussa viipyilevä hymynkare."
Tulikohan nyt selväksi sekä kliseisten adjektiivijyhdistelmien ja vähemmän kliseisten ero siinä missä konkreettisten ja abstraktien adjektiivien käytön ero?
En voi kuin pyytää, että et ottais täysin neutraalia toteamustani riidanhaastamisena, koska sellaista en tod tarkoittanut. En kertisesti jaksa paneutua vuodatukseesi, mutta toistan pointtini kuin papukaija. Eli adjektiiveja kannattaa proosassa välttää. Se, että käytetään mahdollisimman kuvaavia adjektiiveja on tietenkin perusolettamus myös viihteessä, ei sitä tarvinne erikseen määritellä sillä tavalla kuin teet, mutta määrittelysi on ihan ok aloittelijoille, kuten jossain mainitsitkin. Mutta toivon aloittelijoidenkin ottavan huomioon myös sen, että adjektiiveja tosiaan kannattaa välttää.
Ja en muuten myöskään halveksinut viihdettä. Totesin vain, että siinä genressä riittävät kliseisemmätkin adjektiivit. Se on fakta, kuten myös viihdegenren olemassaolo, eikä ko. asioiden toteaminen ole halveksuntaa. Lada ei ole Mersu, mutta auto kuitenkin, ja jopa joidenkin lempimerkki.
Ihan pakko kommentoida, että en yhtään ihmettele, ettei kkkkkirjjailija saa tekstejään kaupaksi, kun pieneenkin kritiikkiin suhtaudutaan noin vihaisesti.
Olen samaa mieltä kuin edellinen kommentoija: esimerkkitekstissä käytetyt adjektiivit ovat kliseisiä.
Vielä yksi kysymys kaikille palstalaisille. Eikö kukaan näe ristiriitaa: Neuvotaan vähentämään adjektiiveja ja lisäämään kuvailua. Näyttäkääs minulle esimerkki kuvailusta ilman adjektiiveja! "Naisen pituus on 159 senttimetriä. Hän suutelee miestä, jonka pituus on 199 senttimetriä." ei minusta ole yhtä viehättävää luettavaa kuin "Nainen on paljon lyhyempi kuin mies jota hän suutelee."
Ei tässä asiassa voi yleistää. Riippuu ihan tilanteesta. Vai onko jokin Andersenin satu muka huonoa kirjallisuutta, jos siinä vain todetaan että prinsessa oli kaunis?
Ota mikä tahansa laadukas suomeksi käännetty espanjalainen tai iranilainen romaani ja laske yhden sivun adjektiivit.
Kiitos ja kumarrus, kkkkkirjailija.
"....Onko tuo mielestäsi taidokkaasti kuvailevaa? Siinä on käytetty yleisiä, epämääräisiä adjektiiveja, kuten "nätti, vanha, värikäs, kaunis"
Eikö ole parempi seuraava:
Nainen oli pitkä ja hoikka. Suuret, siniset silmät hallitsivat siropiirteisiä kasvoja, täyteläisessä suussa näkyi hymynkare. Hän käveli kevyin askelin sinivuokkojen ja leskenlehtien täplittämällä nurmikolla. Säänpieksemät talot hänen ympärillään olisivat kaivanneet uutta maalipintaa. Romahtamaisillaan olevan tönön ikkunoista puolet oli hajalla, vieressä olevan rakennuksen katto ei taatusti antaisi suojaa sateella. Ilman täytti mustarastaan liverrys, ilotteleva sointi sai myös naisen hyräilemään vanhaa, lapsuudesta tuttua rallatusta.
Huomaatko eron? Nytkin on adjektiiveja, mutta ne ovat konkreettisia, muodostavat kuvan sen sijaan että vain antaisivat viitteitä."
Huh, huh!
Onko kirjoituskurssien ohjeet tuollaisia?
Kyllä kamalata on!
Siis mikä on kamalata? Ettet huomaa eroa erilaisten adjektiivien välillä? Tässä ei ollut tarkoitus kirjoittaa mitään Finladia-voittajaa, vaan osoittaa ero yleisten ja epämääräisten ja konkreettisten adjektiivien välillä. Jos et oikeasti ymmärrä tuonkaan jälkeen eroa, niin voi olla, että sinun kannattaisi harkitan pitsinnypläystä tai piirustusta uutena harrastuksena kirjoittamisen sijaan.
Jos ei tajua, niin ei tajua tai ei halua tajuta, paraskaan selitys ja selvennys ei silloin auta.
Saa adjektiiveja toki käyttää, jos ne eivät ole täysin turhia.
"Nainen oli pitkä ja hoikka. Suuret, siniset silmät hallitsivat siropiirteisiä kasvoja, täyteläisessä suussa näkyi hymynkare. Hän käveli kevyin askelin sinivuokkojen ja leskenlehtien täplittämällä nurmikolla. Säänpieksemät talot hänen ympärillään olisivat kaivanneet uutta maalipintaa. Romahtamaisillaan olevan tönön ikkunoista puolet oli hajalla, vieressä olevan rakennuksen katto ei taatusti antaisi suojaa sateella. Ilman täytti mustarastaan liverrys, ilotteleva sointi sai myös naisen hyräilemään vanhaa, lapsuudesta tuttua rallatusta."
Pitkä, hoikka, suuret ja siniset silmät, siropiirteiset kasvot, täyteläinen suu – käy esimerkistä, mutta etten vain olisi lukenut litaniaa joskus aikaisemmin? Toinen ongelma on kuvailun irtonaisuus: naisen ruumiinosia ja röttelötaloja käsitellään erikseen, vaikka kerronnasta käy ilmi, että näillä on yhteinen historia. Kenties kuvailua voisi yhdistää juonen kuljetukseen entistä vahvemmin? Pelkkä naisen ja ympäristön kuvaaminen ei vielä riitä – tarvitaan myös tunnelman kuvailua.
Hän asteli lautaseinän viertä nilkat sinivuokkoja viistäen kuin maitotyttö silloin aikoinaan. Hän ei tarvinnut korkoja kurottuakseen sipaisemaan säänpieksemän ikkunan pölyistä karmia, joka kaipasi uutta maalipintaa. Tönön rosoreunaisesta ikkunasta häntä tervehti siropiirteiset kasvot, joita hallitsi pysäyttävän suuret silmät. Hänen katseensa siirtyi ikkunalasin takana ammottavaan, navetan tuoksuiseen pimeyteen, jonka synkkyyden rikkoi romahtaneesta katosta siroutuvat auringon säteet. Seisahtunut ilma oli tulvillaan muistoja menneestä, niin kultaisia ne jo olivat. Hymy karehti huulilla, kun hän puhalsi pölyn sormestaan. Taivaan täytti mustarastaan liverrys, mikä sai nilkat kärsimättömästi nitkahtamaan liikkeelle ja suun hyräilemään lapsuudesta tuttua sävelmää. Siellä tuo punalautainen maalaistalo jo seisoi kuusikon rajassa. Vuosia hän oli Ruotsissa asunut, mutta tupruavan savupiipun ja pihavaahteran oksilla roikkuvat matot nähdessään hän tunsi jälleen saapuneensa kotiin.
kannattaisi varmaan lukea koko ketju kommetteineen, ennen kuin alkaa höpöttämään asian vierestä...?
Internetissä kaikkea ei tarvitse lukea kuin kirjaa. Voit hypätä eteenpäin jos jokin ei kiinnosta. Toisekseen etkö ole huolestunut, että sinun metakommenttisi menee täysin ohi aiheen?
Halusin osoittaa kuinka helposti adjektiivit ja kuvailu vievät kirjoittajan huomiota tarinasta. Kenties kkkkkirjailija ei kirjoittanut esimerkkiään tarinamielessä, mutta olen lukenut monesta painetusta kirjasta vastaavia kuvailuja. Mikä adjektiivien käytössä on sitten ongelmana? Se selviää, kun karsii adjektiivit ja lukijan ajatustyötä haastamattomat kuvailut ja vertailee kerrontoja keskenään.
kkkkkirjailijan karsittu esimerkki:
Naisen hymy kareili. Hän asteli nurmikolla. Ympäröivät talot kaipasivat maalipintaa. Puolet ikkunoista oli hajalla, viereinen katto ei antaisi suojaa. Mustarastas liversi, sointi sai naisen hyräilemään.
Ensimmäisenä moni huomaa, että tekstistä putosi yli puolet pois. Adjektiivien ja itsensä selittävän kuvailun runsaus on vienyt tilaa tarinan tapahtumilta. Toisekseen kerrotut asiat eivät liity vahvasti toisiinsa. Teksti ei pyri haastamaan lukijaa päättelemään, vaikka tyydyttävä päättelykokemus on tunneperäisen kokemuksen lisäksi tärkein seikka miksi lukija lukee fiktiota. Miksi nainen hymyilee? Tuntuuko nurmikko hyvältä jalkojen alla? Vai onnitteleeko hän itseään ettei asu röttelötaloissa? Minulle jää auki, mikä on naisen suhde ränsistyneisiin taloihin. Jos kerronta jatkuisi ja talot eivät liittyisi myöhemmin tarinaan, talojen kuvailu tuntuu turhalta.
Karsittu esimerkkini:
Hän asteli nilkat sinivuokkoja viistäen kuin maitotyttö aikoinaan. Hän ei tarvinnut korkoja kurottuakseen sipaisemaan ikkunan karmia, joka kaipasi maalipintaa. Ikkunasta häntä tervehti kasvot. Katse siirtyi takana ammottavaan pimeyteen, jonka rikkoi auringon säteet. Ilma oli tulvillaan muistoja menneestä. Hymy karehti, kun hän puhalsi pölyn sormestaan. Mustarastas liversi, mikä sai nilkat liikkeelle ja suun hyräilemään. Siellä maalaistalo seisoi kuusikon rajassa. Vuosia hän oli Ruotsissa asunut, mutta savupiipun ja matot nähdessään hän tunsi saapuneensa kotiin.
Joku voisi huomauttaa, että karsin vähemmän kuin ylemmästä tekstistä. Kyllä, niin tein. Syy on siinä, että kuvailut, joita en karsinut, vaativat päättelytyötä ja ovat siten lukukokemuksen kannalta oleellisia seikkoja.
Ensimmäisessä lauseessa lukija voi päättellä, että 'hän' on vanhempi nainen, kenties asunut maalla. Seuraavaksi lukija voi päätellä, että nainen on pitkä ja että hän on kiinnostunut vanhasta rakennuksesta. Kolmannesta lauseesta on rampautettu henkilön kuvailu, mutta silti lukija voi päätellä, että rakennus on hänelle tuttu (hänen omat kasvonsa tervehtivät ikkunasta). Ammottava pimeys kertoo lukijalle, että talo on autio, mutta auringon säteet vihjaavat, että se ei ole naisesta vastenmielistä. Seuraava lause kertoo miksi. Hymy on vastaus muistoista, ja pölyn puhaltaminen viittaa siihen, ettei naista haittaa rakennuksen rappio. Tuo kaikki yhdistettynä mustarastaan lauluun saa hänet tuntemaan olonsa jälleen lapseksi (siksi uudelleen maininta nilkoista, jotka viittaavat maitotyttöön). Maalaistalon ilmestyminen vihjaa viimein, miksi nainen astelee talon viertä. Viimeinen lause täydentää tunneperäisen kokemuksen. Ahaa, kappale siis kertoo mitä nainen tuntee saapuessaan lapsuudenkotiinsa.
Mielestäni adjektiiveja voi käyttää huoletta tekstissä, kunhan muistaa myös kuvata ajatuksia herättävästi.
Joskus adjektiivien ja kuvailujen tarkoitus on nimenomaan viedä huomio pois tarinasta ja juonesta. Adjektiiveja voi käyttää myös parodisesti ja satiirisesti, jollaisesta ketjussa olevat tekstit latteudessaan hyvin kävisivät. Tätä en siis tarkoita moitteeksi, vaan esimerkiksi siitä, että kirjoitusopetuksen tai käsikirjoitusoppaiden rautalankamallit on tarkoitettu aloitteleville kirjoittajille. Ne ovat kuin aapisia, joita ei enää anneta teini-ikäisen käteen.
Juuri näin: parodia ja satiiri eivät ole itsestään selittäviä tyylikeinoja, vaan vaativat lukijalta ajatustyötä. Satiirisessa kertomuksessa juoni ei välttämättä ole oleellisessa asemassa, vaan ajatuksia herättävä kritiikki. Adjektiivien käytössä täytyy silloin olla erittäin tarkkana, jotta ne saavat esitettyä asiat satiirimaisesti päinvastoin.
Parodia ja satiiri ovat toisaalta hyvin haastavia tyylikeinoja kirjailijanalulle, joka pähkäilee miten adjektiiveja tulisi käyttää.
" Hän asteli nilkat sinivuokkoja viistäen kuin maitotyttö aikoinaan."
selasin tätä ketjua ja lueskelin näitä juttuja, ja tässä pisti nyt aika hapokkaasti se, että
mikä merkitys tekstissä on symboleilla ja sensellaisilla. En siis kyllä käyttäisi ylläolevaa lausetta, sillä minulle
sinivuokot = poliisit
siis ainakin ovat jossain stadin slangissa jossain vaiheessa olleet. Mitä ne nykyisin ovatkaan,
tietoa onko Teillä ?
En ymmärrä tätä adjektiivien käyttämisen välttämisohjeistusta ylipäänsäkään. Minusta siitä on täysin tyhmää tehdä jonkunlaista oppia, että adjektiiveja pitäisi välttää. Olen kyllä lukenut vähäeleisiä, adjektiiviköyhiä kirjoituksia, mutta teksti alkaa niissä olla niin niukkaa ja murahtelevaa, että en sellaista pitkiä pätkiä jaksa lukea. Asiateksti on yleensä aika adjektiivitonta, mutta että kaunokirjallisuus?
Valkoiseksi värjätyt hiukset näyttivät Kimmosta jotenkin epäluonnollisilta, kuin sumuisen unen haihtuvalta kuvalta.
vertaa:
Kimmosta valkoiset hiukset eivät ole aidot.
Tai:
Kimmon mielestä hiuksia ei kannata värjätä.
Lukekaa Pulizer-palkittu The Road (Tie) ja laskekaa, montako adjektiivia siinä on per sivu. Niitä on aika paljon, ehkä joku suomalainen kirjoituskouluttaja voi antaa McCormacille vähän kirjoitusohjeita: "Hehheh kaveri, käytät liikaa adjektiiveja, muuten hyvä, jatka vaan, mutta karsi nyt aluksi puoleen noi turhat adjektiivit..."
Onneksi tosiaan täällä kuten myös missä tahansa kirjoittajakoulutuksessa annetut ohjeet voi itse arvioida, ovatko ne tarkoituksenmukaisia ja sopivatko ne ohjeet omaan kirjoitustyyliin. Minä kannatan adjektiivien runsastakin käyttöä ja olen huomannut, että ainakin jotkut kirjailijat ja tuomarit, jotka tekstejä arvioivat ovat kovasti tykänneet tyylistäni....
Ehkä ohjeessa on jotain vikaa. "Välttäkää adjektiivien käyttöä" on huono ohje. Paremmin: "Välttäkää lyhyitä ja yksinkertaisia toteamuslauseita, jotka päättyvät adjektiiviin." voisi olla parempi ohje.
The Road on huono kirja eikä McCormac ole kummoinen kirjoittaja - ainakaan kyseisen teoksen perusteella. Pulitzer ei ole naatutakuu.
Laatutakuu, myöskään.
Näkemyksesi McCormacista kertoo sen, miten täysin eri lailla me näemme asiat. Hyvä näin. En väitä, että minun ja niiden, jotka arvioivat maailman kaikkien aikojen parhaat kirjat (McCormacin Blood Meridian on siellä listalla) näkemys olisi parempi kuin sinun. Se on vain niin...erilainen. Kerro minulle mistä kirjoista sinä tykkäät, niin minä tiedän, etten vahingossa lue niitä :)
Niin, hyvin erilainen on maku ja saa ollakin. Minulle McCormac ei tarjonnut mitään, mutta tiedän lukuisia muita joihin se on iskenyt hyvinkin kovaa.
Selvimmin olen mieltynyt amerikkalaiseen realismiin: Fordia, Cheeveria, Yatesia ym. Joten vältä näitä kuin ruttoa.
terve
Okei. Minä en tunne kirjallisuuden historiaa enkä tyylisuuntia teoreettisella tasolla. Onko amerikkalainen realismi tiytyntyylistä kielellisesti vai tehdäänkö tyypittely sisällön perusteella? Onko esim. tyyliltään karua vai sisällöltään? Miten sitten tuossa tuo realismi nähdään, nähdäänkö siinä elämän nurjien puolien lisäksi positiivisia vai liittyykö siihen enemmänkin kyynisyys?
Olen aivan samaa mieltä sittä, että maut saavat olla hyvin erilaisia, tietenkin vielä lisäisi ymmärtämystäni maustasi, jos perustelisit vähän tuota näkemystäsi McCormacista.. Minä tykkään hänen tekstistään, koska se on kaunista, mutta samaan aikaan aika karua. Vähäeleistä ja pelkistettyä, mutta silti siinä on kovasti sisältöä. Ja erityisesti siitä, ettei McCormac puuduta lukijaa tietosanakirjafaktoilla, kuten jotkut tunnetut kirjailijat (esim. Remes, Ian McEwan)
Amerikkailainen realismi on enemmän ns. synkistelyä, mikä taas vähän ihmisestä riippuen on joko pessimismiä tai realismia. Minulle se on realismia: ihmiset ovat raadollisia, tekevät valtavia virheitä ymmärtämättä mitä tekevät ja ihmettelevät sitten, miksi elämä menee päin seiniä. Kyynistä kyllä, mutta tarkkanäköistä - eniten minua miellyttää siinä se, että se ei alleviivaile tai selittele tai puolustele henkilöitään sen enempää kuin syyttelekään heitä: näyttää vain mitä nämä tekevät jotain saadakseen ja miten näiden sitten käy. Positiivisia puolia ei juuri näytetä muuten kuin henkilöiden tavoitteina ja unelmina, joita kohti nämä sitten ponnistelevat ja loppuratkaisut eivät yleensäkään ole yltiöonnellsia: henkilö voi saada sen mitä on tavoitellut, mutta millä hinnalla?
Kielellisesti se on jotakuinkin normikirjallisuutta, joskin kerrontatapa - joka on
pitkälti subjektiivinen eli päähenkilön/-henkilöiden nahoista kerrottu - määrittelee kielenkäyttöä ja tekee siitä ehkä peruskirjallisuutta värikkäämpää kun kertojana voi olla millainen tyyppi tahansa. Esimerkkinä vaikka vanhempi Sieppari ruispellossa. Tai Yatesin Revolutionary Road. Ehkä kyse ei ole niinkään kielestä kuin tavasta jolla sitä käytetään henkilöiden kuvaamiseen. Henkilöt ovat kaikki kaikessa.
Eniten minua miellyttää (amerikkalaisessa) realismissa se, miten paljon se jättää minun tulkinnan ja luennan varaan haluamatta syöttää minulle puoliakaan ajatuksista valmiina ja käsiteltyinä, kuten kotimaisen kirjallisuuden koen liian usein tekevän. Ja lisäksi se tarjoaa huikean hyvän samaistumispinnan: jos kirjailija saa minut samaistumaan henkilöhahmoon, joka on joko paskiainen tai luuseri, minusta se osoittaa kirjailijalta ammattitaitoa. Mutta se olen vain minä.
The Roadin lukemista on aikaa toista vuotta, mutta se, mitä siitä muistan oli se, ettei McCarthyn kieli miellyttänyt minua lainkaan. Nyt en ole varma, mutta olivatkohan sen lauseet jotenkin töhsähtävän toteavia, eräänlaista sähkösanomakieltä. Varma en ole, saattaa olla että sekoitan sen johonkin toisenkiin kirjaan. Joka tapauksessa The Road ei saanut minua samaistumaan tilanteeseen tai henkilöihin juuri laiinkaan, kun minusta henkilöiden suhde ei tuntunut isän ja pojan oikealta suhteelta. Lisäksi siitä puuttui kiireen tai paineen tuntu: kyllä, henkilöillä oli nälkä ja halu päästä jonnekin, mutta minusta ei oikein missään vaiheessa tuntunut siltä että heillä olisi kiire tai että minulla oli pelko siitä, että pääsevätkö vai eivät, löytävätkö ruokaa vai nälkiintyvätkö. Etenkin kun ruokaa tupsahti sattuman sallimana eteen jostain maakellarista, jonka löytyminen oli taivaan lahja - ja vihaan sattumaa kirjallisuudessa, se on kirjailijan laiskuutta. Ehkä se olisi tarvinnut jonkinlaisen uskonnollisen aspektin ollakseen uskottava, niin älytöntä kuin se onkin.
Loppu ärsytti myös, kun poika lähti ihmisten matkaan ilman ongelmia isäänsä juurikaan kaipaamatta. Siitä puuttui tunnetta. Maailma oli kyllä mielenkiintoinen, mutta vaikka en juurikaan kaipaa selityksiä kirjallisuudessa, The Roadin tapauksessa maailma jäi mielestäni jotenkin vajaaksi kun en saanut tietää oikein mitään sen lainalaisuuksista tai historiasta, maailman tai henkilöiden historiasta. Isän muistelu vaimostaankin oli lähinnä kiusantekoa.
Mutta kuten sanottu, hirveän hyvin en enää muista.
Amerikkalainen realismi ei ole mikään kirjallinen tyylisuunta vaan aivan yhtä kattava termi kuin vaikkapa suomalainen realismi: ei tarkoita yhtään mitään.
Ei se tyylisuunta ole, vaan enemmänkni ajallinen määre vaikkapa verrattuna postmoderniin. Sitä paitsi se, että jokin ei ole yleisesti hyväksytty termi ei tarkoita sitä, etteikö termillä tarkoitettaisi jotain tiettyä tyylisuuntaa. Tässä tapauksessa varmaan Raymond Carveria ja muita.
Koska kyllähän realismi on jo ei-eksistentialista, ei-groteskia, ei-romanttista, jolloin se väistämättäkin tarkoittaa jotain.
Eipä kai jos lukijan mielikuvitukselle jätetään sijaa eikä sitä ohjailla tarkoitushakuisesti. Hankalaa kun adjektiiveillekin on jokaisella lukijalla oma tunnelatauksensa. Käyttökielto koskee kliseistä lörpöttelyä jonka takaa voi epäillä paljastuvan pinnallisuutta ja lahjattomuutta. Vaikka synkkä syksyinen yö oliskin livenä ihqu.
ai täälhän on oikein aggressiivista
pöhinää,
olkaapa ystävällisiä ja laittakaa muutama suomalainen kaunokirja, jossa on niitä
parodia ja satiiria,
minä kun en nyt oikein ota
juonesta kiinni............
Tää realismi voisi olla silti realistisempaa jos kuvattaisiin hyvää ja onnistumistakin. Eihän kaikkien elämä oikeasti ole vain paskaa ja kurjaa. Yhtä hyvin hyvää elämää voi opetella ja elää kuin paskaakin.
No se ei taida olla tässä aiheena. Mua ei haittaa jos kirjailija onnistuu luomaan maailman joka ei ole täysin realistinen, mutta tempaa silti syövereihinsä. Mä näen että teoksessa on oma tunnelmansa, oma maailmansa ja kielensä, itselleni ei ole väliä onko kirjan maailma realistinen. Musta tärkeää on se onko asiat, sanat, henkilöiden teot, tunteet ja motiivit uskottavia suhteessa tarinaan ja kehyksiin.
...adjektiiveilla kuvaaminen lisää pitkäpiimäisen jaarittelun tuntua. Parempi olisi luonnon kuvauksessakin keskittyä verbeihin ja kielikuviin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki adjektiivit olisi karsittava pois, mutta kerronnan perustan pitäisi olla muuhun keskittyvää.
Ei adjektiiveissa ole mitään sen enempää vikaa kuin muissakaan sanaluokissa. Jos jossain on vikaa, niin niiden väärässä käytössä.
Juuri näin. Vika on jossain muussa kuin sanoissa. Miten kuvaillaan jotain ilman adjektiiveja? Kuvaile miljöötä, henkilöä, tavaraa, tunnelmaa, säätä ilman adjektiiveja, niin se se vasta pöljän tekstiltä alkaa näyttää. Tai kyllähän sitä pystyy mutta kuka sellaista tekstiä oikeasti kirjoittaa saatika sitten lukee?
Iäkäs vanhu, kostea sumu jne.. Tarvitaanko tuollaisissa kohdissa adjektiiveja?
"Iäkäs vanhus" on pleonasmi eli toistava ilmaisu: vanhus on iäkäs ja siksi tuollainen adjektiivi on tuossa yhteydessä tarpeeton. Sumu sen sijaan ei aina ole tai ei aina tunnu kostealta, joten sitä voi ihan hyvin käyttää - etenkin jos sillä on jokin funktio esimerkiksi päähenkilön/fokusoijan mielentilaa kuvattaessa.
No herttinen.
Vanhus voi olla kuka tahansa yli kuusikymppinen! Joku ero on tehtävä siihen, onko kysymys herttaisesti harmaantuvasta, viriilistä herrasta vai pää tutisten sosetta syövästä satavuotiaasta.
Ihme nipottamista.
Yrititpä sanoa mitä tahansa tai vaan besserwisseröidä, niin vanhus on aina iäkäs eikä se "iäkäs" viittaa edelleenkään mihinkään edes noista sinun määreistäsi, kuten ei mainitsematta jääneisiinkään. "Iäkkäällä" sitä eroa ei tehdä.
Yritähän käyttäytyä - ihmisen, joka tänne kirjoittaa luulisi ymmärtävän mitä kirjoittaa ja jos ymmärtää, silloin yrittää soittaa suutaan tarkoituksella.
Vanhuksen ja sumun kanssa ei tarvita adjektiiveja. Adjektiiveja tarvitaan tekemään sopiva miksaus missä mikään sanaluokka ei ole itsetarkoitus, vaan tyyli, tarina ja sisäinen yhtenäisyys sekä kirjoittajan kielitaju määrittävät sen mikä sana seuraa mitäkin sanaa ja tuleeko pilkku vai ei ja piste.
Voiherttinensentään !
Mähän meen iha sekasin näistä jutuista, miten se on nyt sitten parasta tarkistaa näillä loppumetreillä ettei mun dekkarikässärissäni ole
pleonasmia ?
Vai korjaako Like sitte sotkut? Siis kyse siitä dekkarikisasta, johon yritän yltää saavani lähetettyä
ajoissa.
Vanhus sinällään on epätarkka ilmaisu. Se voi olla mies tai nainen.
Riippuu. Satavuotias pää tutisten sosetta syövä iäkäs ei ole merkitsevästi enää mitään sukupuolta. Vain tilastoissa.
Ei adjektiiveissa ole mitään vikaa. Niitä täytyy vain osata käyttää oikein. Tietysti aina parempi jos kirjoittaja keksii uusia itse. Vai mitä pidätte kuvauksena esim. ilmaisusta "ahvennaamainen mies"? K. Röyhkä käyttää sitä laulussaan Paha maa. Jää takuulla mieleen ja toimii kuvauksena paremmin kuin "perusadjektiivit", joita kuulee vähän väliä.:) Jotkut kirjoittajat tosin kirjoittavat adjektiivit auki substantiiveilla, mutta se on vähän makuasia mikä kenellekin toimii.
Tänne lähetettyjen tekstinäytteiden perusteella tämä ketju olisi monelle hyödyllinen lukea. Ellei tajua mitä väliä sanojen merkitysten erittelyllä on tai ymmärrä mikä on klisee niin tuskin käsikirjoituksia kannattaa mihinkään lähetellä.
Ja monelle olisi hyödyllistä käväistä erinäisillä blogeilla lukaisemassa vaikkapa sitä
että mitä kirjallisuusihmiset kaunokirjoilta odottavat. Hyvänä esimerkkinä on käväisy
Luutii
Parnasso
ja sitten näitä älykkökirjailijoiden omia blogeja, jotka taitavat pikkuhiljaa sulkeutua yksi toisensa perään.
Onko se nyt jokin trendi, että
blogit ei ole
se juttu
?
oli synkkä ja myrskyinen yö
Synonyymeilla saa aikaan paljon. Aina vain tarkemmin, yksityiskohtaisemmin. Kaunishan voi merkitä sanana vaikka mitä, siitä saa irti aivan poskettomasti uusia ilmauksia. Lukekaahan vaikka nykyrunoutta niin hoksaatte aivan uuden tavan käsitellä proosaa. Tai sitten nykyproosaa runouteen, miten vain. Ellei sopivaa sanaa ole, keksikää sellainen. Mikään ei kiellä.
kkkkkirjailijan esimerkkitekstit havainnollistavat hyvin, kuinka nurjaan suuntaan kirjoittamistyyli voi kehittyä jos luovan kirjoittamisen oppikirjoista omaksuttuja luovan kirjoittamisen nyrkkisääntöjä lähtee soveltamaan liian orjallisesti.
Esimerkkinä epäonnistuneesta adjektiivien käytöstä rustattu tekstinpätkä
"Nätti nainen käveli vanhojen talojen välissä. Maassa oli paljon värikkäitä kukkia. Kuului kaunista linnulaulua, nainen hyräili iloisena."
on tosiasiassa onnistuneempi kokonaisuus kuin alla oleva muunnelma, jonka oli tarkoitus ilmentää adjektiivien tarkoituksenmukaista käyttöä.
"Nainen oli pitkä ja hoikka. Suuret, siniset silmät hallitsivat siropiirteisiä kasvoja, täyteläisessä suussa näkyi hymynkare. Hän käveli kevyin askelin sinivuokkojen ja leskenlehtien täplittämällä nurmikolla. Säänpieksemät talot hänen ympärillään olisivat kaivanneet uutta maalipintaa. Romahtamaisillaan olevan tönön ikkunoista puolet oli hajalla, vieressä olevan rakennuksen katto ei taatusti antaisi suojaa sateella. Ilman täytti mustarastaan liverrys, ilotteleva sointi sai myös naisen hyräilemään vanhaa, lapsuudesta tuttua rallatusta."
Syy siihen, miksi adjektiivien käyttöä suositellaan välttämään, on nimenomaan liiallisen kuvailun ummehduttava vaikutus tekstiin. Kysymys adjektiivin epämääräisyydestä tai täsmällisyydestä ei tässä mielessä ole lainkaan oleellinen. Päinvastoin yhden epämääräisen adjektiivin ("nätti") käyttö on jopa suotavaa, mikäli vaihtoehtona olisi että se lähdetään korvaamaan kuudella täsmällisemmällä adjektiivilla ("pitkä", "hoikka", "suuri", "sininen", "siropiirteinen", "täyteläinen").
Näin on!