AA
A A A
Opastus ja palaute
liity jäseneksi!
 /   /  / Sijoitus lapsen parhaana

Sijoitus lapsen parhaana

31 Vastausta 231 Lukukertaa
Kuka selittä ja selventää, mikä on lapsen paras sijoituksessa? Onko se sitä, että lapsi itkee kotiin takaisin, että koko perhe tuntee olevansa riistetty, kun sisarukset kaipaavat toisiaan? Onko se sitä, että lastensuojelu pystyy uhkaamalla ja kiristämällä pakottamaan lapsen olemaan "kiltisti"?

Millä kriteereillä voi osoittaa kodin olevan laitossijoitusta parempi?
Oli kyseessä lapsi tai aikuinen, mutta jos joku jatkuvasti itkeskelee, on ahdistuneen ja onnettoman tuntuinen, niin silloin on kuunneltava henkilöä itseään. Vaikea siihen oikein muita mittareita on keksiä.

Meillä ainakin kävi niin, että koulussa vähintään keskitaoa (muutama aina kiitettävä) menestyneen lapsen koulumenestys alkoi pudota, koenumerot laskivat jyrkästi, kun huostaanottotapahtui. Vaikka meillä tarpeettoman sijoituksen seuraukset olivat kouluun näin selvät, niin ei sekään aina kerro kaikkien kohdalla kaikkea lapsen hyvästä tai huonosta olosta.

Jotkut kympin tytöt voivat olla hyvin ahdistuneita ja henkisesti huonovointisia, ja ainut asia, joka heidän elämässään on kohdalaan, ovat hyvät koulusuoritukset. Joskus ihan raivostuttaa, kun täälläkin koulumenestystä pidetään niin tärkeänä mittarina lapsen henkisen tasapainon mittarina.

Uhkaamalla ja pakottamalla ei ketään saa muuttamaan tapojaan. Lapsen voi tietysti pelkäämällä saada tottelemaan, mutta tuskin se olisi pysyvä muutos. Toki joillekin huostaanotto jo sinällään on sellainen järkytys, että tavat muuttuvat, mutta sieltähän ei enää niin vain lähdetäkään, vaikka totuuden nimissä useimmille paljon lyhyempikin sijoitusaika riittäisi, toisin kuin toisin on tapana.
Niinpä, hatkareissulta vapaaehtoisesti palannut haetaan poliisipartion toimesta suljettuun lastensuojelulaitokseen ja siitä alta vuorokauden sijoitus toiselle paikkakunnalle sadan kilometrin päähän. Shokkihoitoa, mutta auttaako muuten teini-iän angsteihin, enpä usko.
Mikä muuten on ap:n lasten huostaanoton syy? Aloituksesta käy ilmi, että lapsia on sijoiteltu eri laitoksiin, näinkö todella?

Mielestäni tunteet ja itku kuuluvat kaikkiin muutoksiin, en ainakaan itse olisi selvinnyt ilman sitä tässä elämässä.
Aloituksesta EI käy ilmi että lapsia olisi sijoitettu eri laitoksiin - on hyvin yleistä että vain yksi perheen lapsista on sijoitettu. Milloin minkin syyn nojalla. Kyllä meillä ainakin sisarukset kaipasivat toisiaan valtavasti. Toinen kotona - toinen laitoksessa. Nykyään kun melkein mitkä vain syyt, mutta hyvin usein murrosiän "ongelma käyttäytyminen" riittää sijoituksen syyksi, oli perhe millainen hyvänsä.
Olet täysin oikeasssa, oikeastaan tuohon ei ole mitään lisättävää.

Kysymyshän oli, että millä syyllä koti voisi olla parempi kuin laitos, ei siihen mitään seikkaperäistä tapausselostusta tarvita.
"Mielestäni tunteet ja itku kuuluvat kaikkiin muutoksiin, en ainakaan itse olisi selvinnyt ilman sitä tässä elämässä."

Totta kai itku ja tunteet kuuluvat elämään, mutta ei välttämättä myönteisenä koettuihin muutoksiin.

Ja jos lapsi itkee jatkuvasti koti- ja sisarusikäväänsä tai mitä tahansa muuta asiaa, kyllä silloin asiat ovat sen verran pahasti, että aikuisten apua tarvitaan. Se huostaanotoissa niin surullista onkin, että lapset eivät usein sijaishuollossa saakaan tarvitsemaansa tukea. Ei teini-ikäisenkään ole tarkoitus selvitä vielä ahdistuksestaan yksin! Tulee mieleen epäillä koko sijoituksen tarpeellisuutta, kun lapsi siihen noin voimakkaasti reagoi.

Sekö huostaanoton tarkoitus on, että koska itku kuuluu elämään, niin hankitaanpas hänelle nyt reilusti itkun aiheita lisää? Mitä huonompi sijaishuollon paikka, sitä varmemmin asenne on just tuo ja lapsi jää pahimmillaan tunnetasolla täysin yksin.

Ei tarvitse ihmetellä Huostaan otto ei auta -tutkimustuloksia, näitä yksinään sijaishuollossa itkeviä lapsia on siellä enemmän kuin riittävästi.
Lapset karkailevat joskus kotoa uhman, seikkailunhalun ja jännityksen hakemisen takia. Joskus voi laitoksesta karkaamisenkin taustalla olla sama syy, mutta turhan usein ei. Monesti sijaishuollosta karkaamisen takana on lapsen mitätöintiä, yksin jäämistä, julman autoritääristä kasvatusasennetta, usein paljon pahempaakin kaltoinkohtelua.

"..poliisipartion toimesta suljettuun lastensuojelulaitokseen ja siitä alta vuorokauden sijoitus toiselle paikkakunnalle sadan kilometrin päähän. Shokkihoitoa, mutta auttaako muuten teini-iän angsteihin, enpä usko."

Ei auta. Angstit kuuluvat teinien elämään, joillakin enemmän, joillain vähemmän, riippuu temperamentista. Se on normaalia tuossa iässä ja sitä on ollut niin kauan kuin ihmiskuntaakin, mutta ikinä ennen siitä ei ole teinejä rangaistu, ennen kuin nyt suomalaisessa lastensuojelussa.

Karkaaminen huonosta sijaispaikasta ei ole rikos, hyväksyttävää se ei tietysti ole, koska se vaarantaa lasta. Mutta viranomaiset suhtautuvat siihen pelkkänä rikoksena ja lasta kohdellaan kuin rangaistusvankia siirtämällä hänet entistä tiukempaan rangaistuslaitokseen. Nähdään vain "rikos", eikä syitä, jotka sen taustalla ovat.
Hatkaaminen on poliiseillekin äärimmäisen tuttu ja turhauttava ilmiö. Liian moni hätääntynyt vanhempi luulee, että huostaanottoon suostumalla saadaan enemmin keinoja lapsen tavoittamiseksi. Oikeaastaan se on päinvastoin:poliisien mielestä hatkaaminen kuuluu huostaanotetun "rooliin", eikä herätä epäilystä, että lapsi olisi mitenkään erityisen vaarassa tai hunningolla.

Rangaistusvanki sentään saa oikeudenkäynnin, jossa lakiin perehtyneet henkilöt päättävät asiasta. Epäilty saa puolustusasianajajan, epäiltyä kuunnellaan, hän saa lausua oman lausumansa.
Sosiaalitoimen taholta "suojeltu" lapsi on täysin mielivallan armoilla. Säännöt muuttuu silmänräpäyksessä, lisää vedetään hihasta, ja aina, aina voidaan sanoa, että on toimittu lapsen parhaaksi. Mitä se sijoitettu lapsi kaukana vanhemmistaan ja perheestään pystyy todistamaan omasta puolestaan? Ei mitään, ainoastaan epäonnistumiset noteerataan, aina voi vetäistä pitkän punaisen miinusmerkin seurantalistaan.
Nuoruusiässä näitä karkaamisia tapahtuu. Mutta hiljattain tuli jonkinlainen selvitys, jonka mukaan nämä nuoret ovat riskissä (etenkin tytöt) joutua seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi yms.

Toinen asian on lapset, jotka karkaavat. Tiedän erään, joka karkasi yöksi talvella 8- ja 10 - vuotiaana. Tässä on mielestäni kyse jostain paljon, paljon vakavammasta eli itsemurhaeleestä.

Tuttuni on ollut ls- työntekijä ja hän kertoo useiden vanhempien pyytävän, että tehkää jotain tuolle meidän nuorelle, kun ei ole ollut kotona eikä koulussa viikkoon, emmekä oikein tiedä missä hän on.

Ehkäpä jonkinlainen pysäytys on tällaisessa tapauksessa nuorelle paikallaan. Ehkä on hyvä, että nuori käy kipeitä ja raskaita tunteitaan läpi turvallisessa paikassa. Hänellä on rajat ja hän saa oman "höyryämisensä" keskellä huomata, että hän välittää sisaruksestaan jne.

Omasta murkkuiästäni sanon sen, että vaikken ollut sijoitettuna, miniulla laski keskiarvo 2 numeroa seiskaluokan keväällä - kasin syksyllä, mutta noisti yli numeron takaisin päästötokkariin ja lähdin lukioon.
"Ehkäpä jonkinlainen pysäytys on tällaisessa tapauksessa nuorelle paikallaan."

Niin, se voi olla sitä joskus. Mutta kuten eräs nuori äitinsä kanssa Yksinhuoltajien liiton ls-illassa kertoi, että jos laitokseen mennään, niin se voi olla liian rankka kokemus monelle nuorelle. Tätä mieltä on erään Perhekuntoutuskeskuksenkin johtaja ollut useissa kirjoituksissaan HS:ssa. En tajua sitä, että huostaanottoa on niin mahdottoman vaikea saada puretuksi. Tuokin edellä mainittu tyttö sanoi, että hänelle siellä olo oli niin kamalaa, että varmasti olisi riittänyt pysäytykseen muutama kuukausi, mutta aika venyi kymmenkertaiseksi.

Ota huomioon, että osa lasten psykiatrisesta hoidosta on korvattu nykyään sijoituksella laitokseen eli paikalla voi olla hyvinkin häiriintyneitä ja aggressiivisia nuoria. Ei ls-laitos ole välttämättä mikään turvallinen paikka!

Voiton maksimointiin siellä yleensä vain pyritään ja siitä johtuen myös henkilöstömäärät ovat alimitoitettuja, vaikka siitä laissa onkin määräykset olemassa. Esim. HDL:n lastenkodissa ihmettelin henkilöstön vähyyttä, niin kiusaantuneena ja kiemurrellen selitettiin, että kun he eivät ole saaneet täytettyä psykiatrisen sairaanhoitajan virkaa. Se yksi virkako olisi henkilöstön puutteen paikannut. Hah!

Ja muistutan vielä ns. venäjäispojan tapausta, jossa lapsi kiireellisesti huostaanotettiin tukistusEPÄILYN takia, siis EPÄILYN, mitään tutkintaa asiasta ei oltu vielä edes aloitettu. Laitoksessa kuitenkin poika pahoinpideltiin lääkärissäkäyntikuntoon, tekijä oli toinen sijoitettu poika tässä tapauksessa.

Minun lapseni pahoinpitelyyn laitoksessa syyllistyi hänen omahoitajakseen nimetty mieshenkilö, eikä kyse ollut vain yksittäisestä pahoinpitelystä, vaan se oli jatkuvaa sekä henkisesti että fyysisesti.
Ei minullakaan olisi mitään vastaannakuttamista, jos lapsi ei viestisi pahaaoloaan tai siis, jos hänellä ei olisi pahaolla, jos ei itkisi vaisuna. Jos itse en valvoisi öitä miettien, miten tämä suojelu- asia vielä kääntyykään.

Jos tietäisin, että laitos on kotiamme turvallisempi ja parempi paikka kasvaa, antaisin loputkin lapsista huostaan; tokihan heistä jokainen ansaitsee pätevimmän mahdollisen kasvatuksen ja parhaan mahdollisen kasvupohjan elämälleen. TOKI!! Mutta kun tiedän, että yksi jää vaille sitä, mitä toisille on antaa, jää ilman sitä mitä minulla olisi hänelle antaa. Ilman sitä, mitä hän tarvitsee.

Ei voi ymmärtää. Ei mitenkään.
Vielä tuosta itkusta. Varmasti on huono juttu, jos elämä on yhtä itkua, mutta jos ei kykene itkemään on se vielä pahampaa. Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin en osannut itkeä lainkaan ja jälkeenpäin ymmärsin, että se se vasta paha juttu oli.

Mutta varmasti on myös ala-arvoisia laitoksia ja sijaishuoltopaikkoja, jotka aiheuttavat monille turhaa itkua ja kärsimystä.
Huostassa, mutta heitteillä.

Äidin kertomus sossuista, hänen huostaanotetun tyttären hoidosta, karkaamisesta, piilottelusta, roskiksissa asumisesta.

Turun Sanomat 16.11.2008.

http://www.ts.fi/teemat/sunnuntai/1074318737/Huostassa+mutta+heitteilla
----------
lastensuojelun suossa kirjoittaa juuri minun ajatuksiani.
Noin minäkin suhtauduin kiristyksen ja painostuksen pakon edessä kun lapselleni tehtiin aiheeton huostaanotto. Ero on vain siinä, että edellisen kirjoittajan lapsi on vanhempi, kun minun lapseni oli alle 10-vuotias.

Tuin kaikin mahdollisin tavoin lapsen sopeutumista ja kannustin, vaikka lapselle oli jo etukäteen hirveän pelottava asia laitoksen vaatima kotiutumisjakso, koska sinä aikana emme saaneet pitää yhteyttä. Täysin järjetön se onkin, mutta se on toinen asia.

Vaikka omaa sydäntä särki, pakkasimme huolellisesti lapsen vaatteet, rakkaimmat lelut ja muut tärkeät esineet, isä tuli auttamaan laitokseen muutossa. Ja purimme kaikki laitoksessa lapsen huoneeseen ja sisustimme sen niin kodikkaaksi kuin suinkin mahdollista. Sain vielä erikoisluvan henkilökunnalta jäädä muuttoiltana piirtämään lapsen kanssa, josta saimme vielä yhden taulun hänen huoneensa seinälle. Silti oli hirveää irrottaa itkevän lapsen kädet väkisin ympäriltäni kun oli pakko lähteä.

Kun älyttömästä kotiuttamisjaksosta selvittiin, alkuun näytti lyhyen aikaa, että kaikki menisi hyvin ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mutta sitten lapsella alkoi olla yhä enemmän juuri "lastensuojelun suossa"-nimimerkin kuvaamaa käytöstä. Jos kuvaan sitä 2 kk:n aikajanalla, niin ensin oli yhä enemmän hiljaista apaattista itkua, ihan kuin lapsi ei olisi tarkkaan osannut kuvata, mistä kiikastaa. Koti-ikävää oli ainut, mitä hän osasi nimetä alkuun. Kunnes itkeminen nopeasti lisääntyi ja selkeitä selityksiä pahaan oloon alkoi tulla lapseltakin.

Korvissani hälytyskellot soivat jo senkin takia, kun lapen omahoitaja toisteli enenevässä määrin: "Älä sitten usko kaikkea, mitä lapsi sinulle täältä kertoo. Lapsilla on niin kumma taipumus valehdella ja manipuloida vanhempiaan." :/ Ei kuulostanut minun lapseni tekemiselle ollenkaan ja miksi tuota piti toistaa jatkuvasti.

Kun lapsi ensimmäisen kerran kertoi hoitajan huutamisesta, tönimisestä ja lyönneistä, olin varmaan ensin sanaton. En näyttänyt lapselle järkytystäni, vaan rauhallisella äänellä pyysin häntä kertomaan, missä tilanteissa näin oli tapahtunut ja pyysin häntä rohkeasti pitämään minua nyrkkeilysäkkinä eli näyttämään, miten lujaa hoitaja löi ja töni. Ei ollut kyse nostamisesta tai työntämisestä, vaan ihan reiluista läimäyksistä ja kovasta tuuppimisesta. Ulkopuolisille kielimisestä lapsia satutettiin aina tavalla tai toisella, lopulta niin tapahtui kerran jopa minun silmieni edessä ja hoitaja karjui myös minulle kurkku suorana.

Laitos ei kyllä ollut mitenkään luottamusta rakentava. Sossujen läsnäollessa lapselle oli luvattu kotiuttamisjakson jälkeen ensimmäinen kotiloma, mutta äkkiä sitä oltiinkin perumassa. Yritin sanoa, että juuri kotiloman odotuksessa lapsi on kestänyt kotiuttamisjakson, mutta ei, se loma oli muka väärinkäsitys. Minun sanallani ei ollut mitään merkitystä, eikä sillä, miten selkeän lupauksen peruminen olisi lapseen vaikuttanut. Tarvittiin se, että sossu soitti osastonjohtajalle ja sanoi mielipiteenään "Lastensuojelullisista syistä ei ole mielekästä aiheuttaa lapselle heti hoidon alussa näin suurta pettymystä." Vain siten luvattu loma saatiin.

Lapsen vointi huononi rajusti lyhyessä ajassa ja sossu purki huostaanoton kun oli tavannut lapsen ja lapsi uskalsi tutuksi kokemalleen perhetyöntekijälle kertoa kohtelustaan. Laitos kyllä järjesti pari valtaisaa showta ja näytöstä lapsen kotiutumista vastustaessaan, mutta silti lapsi pääsi kotiin. Vointi vain ei ollut enää lähellekään niin hyvä kuin oli laitokseen mennessä.
Kerron tämän vain siksi, että kyllä lapsen pahaan oloon aina syyt löytyvät. Ei ylenmääräinen itkeminen ja jatkuva paha olo ole kenelläkään normaalia! Ja muistutan alun lyhyestä jaksosta, jolloin ehti jo näyttää sille, että lapsi sopeutuu.

Mitä huonompi paikka on kyseessä lapset leimataan väärin. Esim. Loikalan kartano jonka omistaja leimasi jo vuosia ennen eduskunnan oikeusasiamiehen asioihin puuttumista laitosnuoret näin tv-ohjelmassa: "Meille lähetetty lapsiaines on hyvin valehteluun taipuvaista." Niin meillekin omahoitaja leimasi lapsen valehtelijan väärällä leimalla jo siinä vaiheessa kun ei ollut vielä kertaakaan lyönyt lasta. Hän tunsi itsensä, sekä laitoksen toimintatavat.

Kehotankin vanhempia kiinnittämään huomiota kaikkiin tällaisiin viitteisiin, jos lapsesta väitetään jotain sellaista, mikä oudoksuttaa teitä ja tiedätte, että oma lapsenne ei sellaista tekisi, oli se mitä tahansa. Tietysti etenkin teinit tekevät joskus porukassa sellaista, mikä yllättää vanhemmatkin, mutta tässä ei ole kyse porukan mukana tekemisestä, vaan esim. hoitajan ja lapsen välisistä tapahtumista.

Tai siitä, saako lapsi riittävästi sijaishuollossa henkistä tukea, sen pystyy arvioimaan vain oma vanhempi, joka varmasti tuntee lapsensa kaikkein parhaiten. Ja tuskin kukaan järkevä vanhempi muodostaa kokonaiskäsitystä muutaman lapselta kuullun valituksen perusteella - kyllä lapset valittaakin osaavat - se muodostuu lukemattomista keskusteluista ja siitä, että saa tilaisuuden tarkailla lapsen yleistä vointia.

Voi myös arvioida, onko hoitajien puheissa selittelyn makua.
Ovatko lapsen ja hoitajien kuvaukset jatkuvassa ristiriidassa keskenään?
Nukkuuko lapsi sijaishuollossa yhtä hyvin kuin kotona?
Joskus nähty painajaisuni on normaalia, mutta jatkuvat painajaisunet on merkki liiallisesta stressistä ja ahdistuksesta.
Tapahtuuko lapsen painossa muutoksia? Lihomista/laihtumista?
Pysyykö ruokahalu kokolailla samanlaisena?
Pysyykö koulumenestys samanlaisena kuin ennen?
Mutta ongelma on siinä, että vaikka vanhempi on jo täysin vakuuttunut siitä, että lapsen olisi parempi olla kotona, niin miten todistat sen viranomaisille?

Jo pelkästään kaikkien huostaanottojen dilemma on se, miten todistaa ilman lasta, että lapsen on kotona hyvä olla.

Ja oikeastaan jo ennen tuota tulevat ne huostaanotot, että vaikka ei ole kyse lain tarkoittamasta tapaamisrajoituksesta, niin vanhemmat saavat tavata lasta vain muutaman tunnin kuukaudessa. Se ei välttämättä riitä vanhemmille riitävän kattavien huomioiden tekoon ehkä viranomaisten silmissä. Jatkokysymyksenä voi esittää, että riittääkö se sitten ihmissuhteen ylläpitoon, jos on kyse pienestä lapsesta.

Minä sain tavata lasta kerran viikossa ja sossujen myötävaikutuksella lapsi sai olla kaikki viikonloput kotona. Tämä on harvinaisempaa, mutta ainakin oli mahdollista paljon keskustella lapsen kanssa ja seurata hänen vointiaan. Ja lopulta vointi oli niin huono, että ei siihen seurantaa tarvittu, sossu uskoi sen kertanäkemisellä. Tai siis sossulle peloteltu lapsi ei uskaltanut puhua, hän oli vieraampi lapselle, mutta lapsi puhui mukana olleelle perhetyöntekijälle, kun sossu poistui huoneesta.

Mutta miten saat sossut uskomaan, että lapsen olisi parempi olla kotona, jos tilanne ei ole niin selkeä kuten meillä, vaan lapsi vain itkee apaattisena? Hyvä suhde sosiaalityöntekijöihin olisi tuossa tilanteessa kullanarvoista, mutta entä jos sossut ovat vähän sieltä ammattikunnan kehnommasta ääripäästä, eikä vanhempi ole onnistunut hyvän suhteen luomisessa yrityksistään huolimatta? Kyllä sellaistakin on, vaikka julkisuudessa on joskus annettu muuta ymmärtää.
Ihanne olisi tietysti, että sossut olisivat työnsä vaatimusten tasolla ja olisivat yhteydessä vanhempiin huostaanoton aikana, mutta niinhän ei yleensä tapahdu. Sossuilla on liikaa asiakkaita yhtä työntekijää kohden.

Meillä sossut lupasivat kaiken mahdollisen tuen, mitä pystyvät antamaan. Kun aikaa kului ja sossutkin olivat jo saaneet ihmettelyn aihetta laitoksen käytännöistä, nuorempi sossuparista lupasi vastata puheluuni vaikka kesken toisen asiakkaan palaverin, koska hän tiesi, että soittaisin vain todellisessa kriisitilanteessa, mikä on syntynyt laitoksen kanssa. Ja kyllähän niitä syntyi. Joskus päästiin eteenpäin sillä, että sossu soitti laitokseen, koska minun puheillani siellä ei ollut siellä mitään arvovaltaa.

Meillä oli siis asetelma se, että laitos oli todella huono, mutta sossut toimivat oikeasti lapsen edun mukaisella tavalla. Monilla on silti niin, että sossut vetävät latoksen kanssa samaa linjaa, oli kyse miten huonosta paikasta tahansa. Ei tuosta meidänkään kokemasta laitoksesta moni ole pois päässyt kesken sovitun "hoito"kauden.

Jos sossuilta ei saa tukea, ei jää oikein muuta kuin sosiaaliasiamies ja johtava sossu, mutta yleensä hän on samoilla linjoilla alaistensa kanssa, yrittää kuitenkin kannattaa ehdottomasti.

Jos lapsen laitoksessa ollessa vanhemmat tekevät valituksen esim. eduskunnan oikeusasiamiehelle, siitä menee tieto sijaispaikkaan, ja sijaishoitajat kostavat sen yleensä perheelle. Esim. tuossa laitoksessa, jossa lapseni oli, valitusviranomaisiin yhteydenotto kostettiin julistamalla tapaamiset valvotuiksi. Virkapukuinen vartija oli paikalla kaikissa lapsen ja vanhemman välisissä tapaamisissa.

Ei siihen sen kummempaa "rikosta" tarvita vanhempien taholta, vaikka täälläkin on joskus muuta väitetty. Ja samaten väärin olettamuksiin kuuluu se, että sossut on varustettu ihan kuin jollain maagisella taikavoimalla, joilla on yliluonnollinen kyky arvioida aina lapsen etu oikeudenmukaisesti. Sekään väite ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Hyvät sossut tietävät tämän ja ovat siksi hyvin varovaisia arvioinneissaan. Huonot kolleegat hutkivat kyllä päätöksiä helposti vain omien oletustensa ja ennakkoluulojensa varassa, eikä heidän silti tarvitse perustella päätöstään edes oikeuteen muuta kuin olettamallaan lapsen edulla.
Kun nuoren itkuun ei sijaishuollossa vastata, on skaala seuraava:

1) Voimaton, väärästä kohtelusta johtuva viha, jonka lapsi suuntaa temperamenttinsa mukaisesti joko:
a) ympäristöön (sijaishuolto saa syyn eristämiseen), tai
b) omaan itseen ja alkaa ilmetä esim. viiltelyä, eri asteista masennusta, itsemurhalla uhkaamista, sen yrityksiä jne.

Hoitamattomana masennus syvenee, kunnes johtaa täydelliseen apaattisuuteen ympäristöä kohtaan.

Ei noihin oireisiin usein sijaishuollossa vastata mitenkään, ei lapsen auttamiseen haluta tuhlata rahaa, koska niitä on niin helppo pitää vain vaikeista kotioloista johtuvana oireiluna, vaikka

TODELLISUUDESSA ne voivat olla protestia pelkkää huostaanottoa tai/ja sijaishuollossa tapahtuvaa huonoa kohtelua kohtaan.
Vielä tuosta itkusta. Varmasti on huono juttu, jos elämä on yhtä itkua, mutta jos ei kykene itkemään on se vielä pahampaa. Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin en osannut itkeä lainkaan ja jälkeenpäin ymmärsin, että se se vasta paha juttu oli.

Mutta varmasti on myös ala-arvoisia laitoksia ja sijaishuoltopaikkoja, jotka aiheuttavat monille turhaa itkua ja kärsimystä.

Joskus itku saattaa liittyä myös sopeutumisvaiheeseen luonnollisena asiana.
Niin sitä itkua tulkitaan monesta näkökulmasta ja monesta tarpeesta käsin.
Sijaishuollon tarpeesta käsin tulkittuna se on just ja VAIN näin:

"Joskus itku saattaa liittyä myös sopeutumisvaiheeseen luonnollisena asiana."

Niinpä niin. Myönnetään huostaanoton järkyttävyys tasan siihen asti, että SOPEUTUMISVAIHEESEEN se liittyy LUONNOLLISENA ASIANA. Entä sitten kun lapsen jatkuvaan itkuun hermostutaan? Lapsi pakotetaan sopeutumaan, enää ei uskalla itkeä, että hoitaja ei itkusta hermostu.

Sijaishoitajat puhuvat lapsen kuherruskuukaudesta (eikö ole ällöttävä sana), jolloin lapsi tekee kaikkensa hurmatakseen hoitajat. Ja vasta ajan kanssa kun hän on sopeutunut, hän alkaa kiukutella ja käyttäytyä huonosti, kuten kotonakin.

Entä jos sijaishoitajalla onkin se kuherruskuukausi? Ensin lasta ihastellaan, hoitaja viettää paljon aikaa hänen seurassaan tutustumisen merkeissä ja sitten kun on tutustuttu, hoitajan mielenkiinto laimenee ja lapsi jää paljon tunnetasolla yksin, kun hoitajan kiinnostus häntä kohtaan laimenee?
Täysin ammattitaidoton hoitaja. Mutta jos sijoitettuja lapsia on sijaisperheessä esim. 7 ja omia 4 ja sitten vielä tuki- ja kriisilapsia, veikkaan, että kaikki lapset ovat tunnetasolla yksin. Paitsi omat, joille annetaan huomiota ja muut suosikit.
Monessa sijaishuollon paikassa koti-ikävä itku on täysin kielletty itkun aihe.

Perhehoitoliiton sisällä on puhuttu jo vuosia sitten, miten lapsi ahdistuu vanhempien tapaamisesta ja joutuu tukemaan heitä, joten siksi lapsen ei ole hyvä tavata vanhempiaan. Siis järkyttävää!

Ja tuollainen soopa sitten yleistetään kaikkiin, ihan kaikkiin huostaanottoihin. Muistakaa se Keminmaalla tehty LAITON kehitysvammaisen lapsen huostaanotto esimerkiksi. Siinähän sijaisäiti anoi tapaamisia valvotuiksi lapsen koti-ikävän takia, mitä tämä poti vanhempien tapaamisen jälkeen.

Jos lapsi todella, ihan oikeasti joutuu tukemaan vanhempiaan, niin sitä varten on kyllä olemassa valvotut tapaamiset. Mutta ei nyt kaikkea lasten normaalia koti-ikävää pitäisi yleistää pahoista vanhemmista johtuvaksi lapsen huonoksi kohteluksi, kuten niin helposti tehdään. Kyllä jotain on pahasti pielessä, jos normaalit tunteet ovat kiellettyjä lapsilta sijaishuollossa.
"Joskus itku saattaa liittyä myös sopeutumisvaiheeseen luonnollisena asiana."

Totta ihmeessä se liittyy siihen! Kyllä me sen täällä tiedämme, että varmaan liittyy.

Tässä ketjussa kuitenkin käsitellään pitempään jatkunutta itkeskelyä, joten tuo jatkuva saman asian jankkaaminen antaa vaikutelman, kuin toistaja haluaisi vähätellä aloittajan tilannetta.

Sanoisin jopa, että jos lapsi ei yhtään itke sopeutumisvaiheessa, on hän jo masennuksen apaattisessa vaiheessa (eikö lastenkodin kautta tulla monesti sijaisperheeseenkin) tai hänellä on jonkinasteisia autistisia piirteitä, jolloin lapsi ei ihan tavanomaisesti reagoi ympäristöönsä. Eikä se silti tarkoita, että hänellä ei olisi tunteita joka tapauksessa.

Otsikkona on + ja - sen takia, kun on niin huvittavaa, että täällä joku sijaishuoltomyönteinen kyttää kirjoituksia ja plussaa ja miinustaa sen mukaan, mikä kirjoitus häntä sattuu miellyttämään. Itse en käytä plussaa ja miinusta mihinkään kirjoituksiin.
Ottakaa huomioon, että sijaishuollossa on yleinen asenne se, että huostaanottovanhemmat eivät tajua lapsen kasvatuksesta mitään ja siksi esim. kerrankin joku huonosta kodista huostattu, hyvin huostaanotto myönteinen ja sijaishuollossa lisäksi SIELLÄ vallalla oleviin ennakkoluuloihin aivopesty neiti tuli selittämään tänne lasten kasvatuksen, ihmisen kehityksen ja yleensä tunne-elämän alkeita. :D
Se kirjoittaja, jolle hän rautalangan väännön aloitti, ei varmasti ollut ainut, joka turhautui keskusteluun täysin.

Ja onhan se loukkaavaakin, että aikuiselle puhutaan kuin ala-asteikäiselle lapselle.
Ap kirjoittaa:
"Sosiaalitoimen taholta "suojeltu" lapsi on täysin mielivallan armoilla. Säännöt muuttuu silmänräpäyksessä, lisää vedetään hihasta, ja aina, aina voidaan sanoa, että on toimittu lapsen parhaaksi. Mitä se sijoitettu lapsi kaukana vanhemmistaan ja perheestään pystyy todistamaan omasta puolestaan? Ei mitään, ainoastaan epäonnistumiset noteerataan, aina voi vetäistä pitkän punaisen miinusmerkin seurantalistaan."

Tuo on 100-prosenttisesti totta. Tässä on monta asiaa, jotka mielestäni liikaa muistuttaa meidän tilannetta aikanaan.

Ts. kaikki se, mitä olet kertonut lapsesta, lisäksi se, että sinulla yleensä tulee mieleen yllä olevan kaltaisia ajatuksia ja se, että sinun on vaikea saada nukutuksi pahalta ololtasi, mikä sinulla on laitoksessa olevan lapsesi puolesta.

Kun noin ahdistunut lapsi karkaa, on se lapsen HÄTÄHUUTO, mutta sossu ja sijaishuolto pitävät sitä vain rikoksena ja lasta kohdellaan sen mukaisesti, kuin rangaistusvankia, kuten äiti kirjoitti.

Et ole kertonut huostaanottoa edeltävistä tapahtumista, mutta jos syynä ls:n hampaisiin joutumisessa oli murkku-uhma, niin eiköhän tässä ole jo nähty, mitä annettavaa huostaanotolla on sen parantamiseksi.

Ihan kuin eräs ammattikasvattaja sanoi tv:ssä kun nuoret pääsivät kertomaan erään perhekodin oloista, että se oli kuin koirakoulua. Pelkkä kovalla kurilla alistaminen ei ole lapsen kasvatusta, vaan tosiaan koirakoulua! Tai oikeastaan vielä pahempaa, koska ei hyvä koirankouluttaja alista koiraakaan.

Ja kun lapsi esittää hätähuudon karkaamalla, niin hänet siirretään 100 km:n päähän vielä kovempaan laitokseen. Ihan kuin ammattikasvattajia ei kuunneltaisi näiden lasten suhteen ollenkaan. Ai niin, kun nämä sijaishuollon hoitsut ovat olevinaan niin hirveän ammattilaisia että! Pahimmissa laitoksissa terapia on nimellistä, koska terapeutti saattaa vuotaa kaikki lapsen puheet hoitajille, jotka sitten pilkkaavat häntä niistä.

Etkö voi vedota sossuun siitä, että lapsen on siellä jatkuvasti niin paha olla? Kerro heille jotain esimerkkejä kohtelusta, mitä olet lapselta kuullut ja jotka itse järkevänä ihmisenä ymmärrät ehdottoman vääriksi. Eikö sossu voisi laatia hoitosuunnitelman, jota voisi noudattaa kotoa käsin? Uhkana tietysti se, että jos käytös ei ole muuttunut entiseen verrattuna, lapsi palaa takaisin laitokseen.
Järkevä ja inhimillinen sossu ymmärtäisi lapsen parhaan ja vaihtaisi koirakoulun nyt johonkin muuhun suunnitelmaan.
Minulla tulee mieleen noista kovista laitoksista, että niissä ilmeisesti ei yksilöllisestä lapsen huomioimisesta ole tietoakaan, vaikka laitokset muuta väittävät. Minunkin lapseni laitos mainostaa yksilöllistä hoitoa, mutta vaikka sossut painottivat henkilökunnalle sitä, että kotioloissa ei ollut syytä huostaanottoon, niin KAIKKIIN suhtauduttiin, kuin he olisivat kasvaneet ilman rajoja ja rakkautta. Ei siellä silti rakkautta saanut, mutta jos hoitajaa pelkäävä alle 10-vuotias ei heti ymmärtänyt, mitä hoitaja häneltä vaati, se tulkittiin rajattoman kasvatuksen tulokseksi. Lapsen olisi pitänyt hypätä kuin hoitaja napsauttaa ja kun hän ei sitä tehnyt, seurasi pahoinpitelyä.

Siis kun huono alle 8-12 -vuotiaille tarkoitettu paikka oli tuollainen, niin voin kuvitella, millainen on nuorille tarkoitettu kova laitos tai ehkä mielikuvitus ei siihen edes riitä.
"Millä kriteereillä voi osoittaa kodin olevan laitossijoitusta parempi?"

Niin. Todella vaikea sanoa, kun sossuilla on ihan oma maailmansa ja muuttuvat kriteerit. Samaa kysyin että mitä minun pitäisi "kodin olosuhteille" tehdä - kun kodin syytä oli "rajaton kasvatus" - josta nuoren oireilu kuulemma johtui (sijoitettuna viiltelevä, koulukiusattu, joka psykiatriselta osastolta laitettiin lastensuojelulaitokseen). Sisarukset kuitenkin saivat asua kotona, joten??? Vedottiin "ympärivuorokautiseen valvontaan" , vaikka joka viikonloppu pääsi kotiin. Äidin väsyessä sossuun ja laitokseen, jatkuvaan ikävään ja varsinkin viiltelyn lisääntymiseen - aloin kritisoida voimakkaasti - olinkin itse "mielenterveysongelmainen, joka ei ymmärrä lapsensa parasta". Meillä tämä onneksi ohi ja lapsi kotona, kaikkien toipuminen voi alkaa.
Kaikki lapsen ongelmat meilläkin oli laitoksen mielestä lähinnä rajattoman kasvatuksen seurausta tai sitä, että lapsi oli tavannut vanhempiaan liikaa.

Vaikka sossu toisti heille useita kertoja, että kotioloissa ei ollut huostaanottoperusteita, mikä tarkoittaa sitä, että rajat ja rakkautta oli, sekä kaikki muu lapsen tarvitsema hoito, kasvatus ja huolenpito, niin laitokselle se ei merkinnyt mitään. He yrittivät nimittäin kaikin tavoin leimata minua, että heidän " kallis hoitonsa" olisi ylittänyt jopa sovitun kahden vuoden rajan. Eipä ylittänyt edes puolta vuotta, mistä olen heille vahingoniloinen, niin kieroja he olivat.

Vasta kun purun uhka häämötti jo kaiken yllä, niin sitten vasta osastonjohtaja alentui sanomaan minulle: "Me olemme niin vuosikymmeniä tottuneet vain tavanomaisin perustein tehtyihin huostaanottoihin, että meidän on ollut vaikea ymmärtää sitä, että nykyään meille lähetetään perheitä, jota ovat vain ..... hmmmm.... jonkinlaisen tuen tarpeessa." Laiton huostaanotto ei ainakaan ole jonkinlaista tukea, se ei ole minkäänlaista tukea!

Sen takia ap:lle on niin vaikea antaa suoria tee-näin -ohjeita, koska ei tunne juuri noita sossuja, eikä just tuota laitosta, eikä koko tilannetta muutenkaan. Kaiken ratkaisun avain ovat kuitenkin sossut, ovatko he rohkeita, rehellisiä ja oikeudenmukaisia, vaiko arkoja hissukoita, jotka tuntevat painetta tehdä jotain pelkästään ilmoitusten takia. Pahinta, jos he ovat kieroja huostahysteerikkoja, jotka alkavat keksimään "syitä" perheestä, että saisivat onnetonta pätemisen tuntua huonolle egolleen. Tai oikeastaan heidän ei tarvitse edes keksiä, kun laativat vain tavanomaisen hämärän ja epämääräisen "syy" luettelon HO:een, niin läpi menee ihan varmasti. Ja muistavat lisätä tärkeimmän: huostaanotto on katsottava näissä olosuhteissa lapsen edun mukaiseksi toimenpiteeksi.
Juttelen tässä samalla vieressä olevan parin ihmisen kanssa, niin jäi lisäämättä, että purkuun vaikuttavat tietysti nuo sossujen samat ominaisuudet kuin huostaan päätymiseenkin.

Vakavinta tietysti, jos lapsen vointi on jatkuvasti huonoa huostaanotossa, eikä osoita pienintäkään noususuunnan merkkejä. Siihen minä varmaankin vetoaisin ap:n sijalla ja pyytäisin sossuja laatimaan kotia varten uuden hoitosuunnitelman, mikä tarkoittaisi esim. terapiaa kotoa käsin käytynä. Joku jo sanoikin, että lapsi on jo todennäköisesti nähnyt, mitä huostaanotto on pahimmillaan. Sinne paluu tuskin enää tämän jälkeen kovasti houkuttaisi.
Noinhan se varmaan menee.
 /   /  / Sijoitus lapsen parhaana

Asiantuntijat

  • SincityNaisille ja pariskunnille sunnattu intiimituotteiden erik...

Keskusteluhaku

Laaja haku



Lisää keskusteluja aiheesta

Tietoa mainosten kohdentamisesta